The times we had

Millä muulla alkaa reissuaamu kuin r-kirjaimella? No, aamiaisella tietenkin! Laivan buffet-pöydät notkuivat hyvinkin  yltäkylläisinä ja krantummallekin reissaajalle löytyi varmasti mieleistä suuhunpantavaa. Täti kun tykkää vähän kaikesta, valinta ei ollut liian helppo. Silmät söisivät enemmän kuin vatsa vetää. Näillä eväillä kuitenkin lähdettiin liikkeelle ja hyvin jaksettiin pitkälle iltapäivään.

Alkupalat

Jälkipalat. Ja ei, ei minulla ole koko kekoa munavoita lautasen reunalla vaan tuo toinen kokkare on mahdottoman herkullista munakokkelia.

Leppoisan aamiaishetken jälkeen pistimme kimpsut kasaan ja suunnistimme laivalta maihin.

Majapaikkamme pariksi yöksi oli Spa & Conference Hotel osoitteessa Sadama 11, jonka kuuleman mukaan piti sijaita aivan A-terminaalin välittömässä läheisyydessä. Me kuitenkin purkauduimme laivasta D-terminaalista, joten pieni matka oli jotenkin kuljettava. Tuumimme, ettei moiseen lyhyeen tallusteluun takseja tarvita, kyllä me pääsemme patikoiden. Niin päästiinkin, pienen helteessä heitetyn kunniakierroksen jälkeen. Kartta oli sen verran epäselvä ja Google Mapsin käyttö vasta opettelua, ettemme ihan suorinta reittiä onnistuneet löytämään.

Mutta ei se mitään, kunhan oikeat ovet kuitenkin löytyivät ennen kuin kukaan kerkesi hikeentyä liiaksi. (Tämä ei ole kielikuva vaan ihan täyttä asiaa, aurinko porotti täydellä teholla ja hikeä pukkasi retkeläisten huokosista enemmän kuin tuskastumista etsiskelyyn) Voisi kuvitella, että hotellin kyltti loistaisi korkealla ja kauas, mutta ei. Oikeaan paikkaan tiesi tulleensa vasta kun oven pielen pienestä tekstistä sen luki.

Jätimme laukut hotellin säilytykseen, sillä huoneet saisimme vasta kolmen jälkeen iltapäivällä. Keventyneinä suuntasimme kulkumme kohti Tallinnan vanhaa kaupunkia ihan omin pikku jaloin.

Lühige jalg (Lyhyt jalka) -katua kipusimme korkeuksiin kohti Neitsyttornia.

Olin etukäteen miettinyt mahdollisia käyntikohteita ja yksi niistä oli Neitsyttorni Toompean mäen reunamilla. Jo kauan olen halunnut päästä muurille kävelemään, mutta nytkin se jäi haaveeksi. Pääsymaksu olisi ollut aikuiselta 2 euroa, opiskelijalta ja eläkeläiseltä euron. Seurueeni ei kuitenkaan innostunut ajatuksesta, joten ajattelin jättää tämän kokemukseen edelleen odottamaan toista kertaa. Tornissa ei kuitenkaan tietolähteiden mukaan ole mitään erikoisen ihmeellistä nähtävää, joten voin hvyin odottaa parempaa saumaa.

Pyysin seuruetta kuvaan mustan munkin kanssa, mutta kummityttö katosi samassa johonkin... Ikuistin muistikortille siis vain vanhempani ja sitten lähdimme katselemaan, mihin se kummityttö oikein jäi...

Pian löysimmekin hänet puluparven keskeltä. Jo vuosikausia sitten kummityttö Mallorcalla kaveerasi papukaijan kanssa ja luottavaisesti suhtautuivat myös nämä kyyhkyset rauhallisesti liikkuvaan nuoreen naiseen. Napsin pulunkesytyskuvia kymmenittäin, että edes joku onnistuisi. Aika moni onnistuikin, tässä muutama esimerkkinä.

Alla kummitytön matkapäiväkirjaan taiteilema piirros samasta tilanteesta:

Matkamme jatkui hupaisan nimiselle näköalatasanteelle eli Kohtuotsa vaateplatsille.

Matkan varrella oli hyvä muistutus ja aiheellinen varoitus. Onneksi meiltä ei kadonnut reissussa mitään pitkäkyntisten matkaan.

Jos vastaan tulee hieno ovi, onhan siitä kuva otettava! Tässä oli ihan mielettömt kaiverrukset!

Näköalatasanteella olikin kova tungos! Selvisimme sentään kaiteen ääreen ja hetken kuluttua pahin ryysis oli laantunut, joten saimme tilaisuutemme poseerauskuvien ottamiseen.

Täältä löytyi kesytettäväksi kanan kokoinen lokki. Se oli terveen varovainen, mutta silti antoi ymmärtää, että hän on tämän tasanteen herra ja hidalgo.

Lokki näyttää kyllä ihan tekolinnulta... vaikka on taatusti aito!

Kohtuotsan välittömässä läheisyydessä on toinenkin näköalatasanne, Patkuli, josta on näkymät toiseen suuntaan. Sinnekin johdatin joukkoa, vaikka en edes tiedä, kiinnostiko koko juttu toisia... Mennessä oli hieno porttikongi. josta oli napattava kuva, luonnollisesti.

Näköalatasanteilta köpöttelimme kohti Kiek in de Kök -tornia ja matkan varrella pistäydyimme tässä Aleksanteri Nevskin katedraalissa, joka lienee Toompean mäen upein kirkko. Sisäpuolella ei saa kuvata, mutta jo ulkokuorta katsellessa voi arvata, että prameaa on.

Kun Kiek in de Kök ilmestyi näkyviin, äiti ilmoitti napakasti, että hän ei ainakaan kapua tuohon torniin. Pikaisen silmäyksen ja tunnustelun jälkeen näytti siltä, että yksi vastaan kolme jätän tähänkin tarkemman tutustumisen jollekin toiselle reissulle.

Äidillä oli jalassa ärhäkästi tulehtunut ötökän purema, joten päätimme jättää vanhan kaupungin kivikadut taaksemme ja suunnata kohti sivistystä etsimään apteekkia.

Tästä portista astuimme ulos.

Vielä viimeinen silmäys kohti historian havinaa täynnä olevaa Koluvanin vanhaa kaupunkia. Ihan olisin voinut kuvitella näkeväni Paula Havasteen romaanihahmo-Kertten vilahtavan kapeilla kujilla...

Oli muutes päiväkahvin aika! Muhkea marjaleivos maistui kahvileipänä Viru-keskuksen yläkerran kirjakahvilassa.

Kahviteltuamme pyörimme Virun ostosparatiisissa sen kummempia hankintoja tekemättä. Lopuksi vielä yritimme löytää Rotermanilta rakennusta, jonka yläkerrassa äiti tiesi olevan hyvän rompekaupan. Sitä ei koskaan löytynyt ja kun äiti oli soittanut siskolleen, kävi ilmi, että koko lafka oli jo historiaa. Käsittämättömän muhkeat kukkaistutukset kuitenkin olivat ihan käsinkosketeltavasti tätä päivää!

Lopulta raahauduimme hotellille ylen ryytyneinä käveltyämme ahkerasti helteessä 12 kilometriä. Respassa oli tietysti ruuhkaa ja jouduimme jonkin aikaa odottamaan asiamme käsittelyä. Siinä sivussa kuulimme, kun tuohtunut naisihminen tuli selittämään, että hän oli saanut huoneen, jossa jo majaili joku! Siellä oli ollut jonkun muun kengät ja tavarat ja hän oli kovasti säikähtänyt avattuaan tällaisen huoneen oven. Rouva (vai liekö neiti) sai uuden huoneen, uuden avaimen, vuolaat pahoittelut ja drinkkilipun Lobby-baariin. Itsekseni mietiskelin, että olisipa kamalaa...

Kun sitten kummitytön kanssa umpihikisinä ja jalat hyytelönä avasimme meille annetun huoneen oven, niin eikös vain sielläkin ole jonkun muun tavarat!!!! Että ei kun vain respaan takaisin...

Saimme selityksen, mutta aika laimeat pahoittelut, eikä drinkkilipuista puhettakaan. Virkalijan piti antaa meille huone nro X76, niin hän sekoili ja antoi huoneen X67. Joo, sattuuhan näitä, mutta aika epäilyttävää, että kaksi  mokaa näin lähekkäin... Lisäksi vanhempien ovikortit lakkasivat toimimasta yhden vuorokauden jälkeen, vaikka olimme tilanneet ja maksaneet kaksi hotellivuorokautta.

Uuvuttavan päivän jälkeen piti pikaisesti tehdä toimintasuunnitelma illaksi. Ensin menimme siis syömään hotellin ravintolaan seisovasta pöydästä (ruoka oli hyvää ja sitä oli yllin kyllin) ja päivän päätteeksi pulahdimme lillumaan hotellin kylpylän altaisiin. Ooh, olihan päivä!