Vuodet vaihtuvat, tarinat elävät

Kotosen sedälläkin alkoi kesäloma! Jeee! 

Mitäs tarpeellista ja hyödyllistä me sitten aloimmekaan tehdä? Kunnon aitaa tontin ympärille, että kuopuksen koirien olisi parempi temmeltää? Uutta parkettilattiaa esikoisen vanhaan huoneeseen (parketit on jo ostettu aikaa sitten Facen kirppikseltä)? Autotallin ja varastotilojen raivausta? Ikkunanpesua vihdoin ja viimein? Marjamatkoja mustikkametsiin?

Ehei sentään! Kotoset lähtivät reissuun pestattuaan yhdet naapurit kastelemaan kukkia ja vahtimaan taloa ja toiset naapurit tyhjentämään postilaatikkoa. (Kyllä me sentään maanantaina laitettiin puutarha kunnon kuosiin, niin että näyttää nätiltä.)

Tiistaiaamuna ei lorvittu yöunilla turhan pitkään, sillä menovarpaita jo kutitteli. Puoli yhdeksän aikaan kääntyi Avensiksen keula kohti pohjoista ja jo ennen kymmentä kahvittelimme Varkaudessa. Pysähdys sopi siihen saumaan kuin nenä päähän, sillä halusin jälleen ihastelemaan Taidekeskus Väinölän mainiota naivistisen taiteen näyttelyä. Itse Väinölän talokin on kuin Pepin Huvikumpu, yhtä soma ja hauska ja mielikuvitusta kiehtova.

Väinölän pihamaalla oli tintamareski ja piti taas tädin työntää päänsä yhdestä aukosta sisään. Harmi, että muihin paikkoihin ei ollut kurkistajia.

Vuosi toisensa perään Väinölässä on ihanasti satsattu myös näyttelyn ympärillä olevaan miljööseen. Nytkin kukkapenkissä kukkivat monenkirjavat kukat joista tulin kuvanneeksi vain tämän yhden kaunottaren.

Pihamalla näyttelyyn tulijoita tervehti myös veikeä varis, joka entisessä elämässään on ollut marjanpoimuri.

Näyttelyn nimi on tänä kesänä Vuodet vaihtuvat - tarinat elävät. Näyttelyjulisteen kuvitukseksi on valittu Stig Janssonin kepeän kesäinen teos, josta alkuperäinen taulu alla.

Näyttelyssä oli 60 naivistin töitä, joten jos olisin kaikki kuvannut, minulla olisi mennyt puuhaan aivan liian paljon aikaa, sillä meillä oli näyttelyn jälkeen vielä pitkä matka ajettavana. Emme aikoneet palata omia jälkiämme takaisin, vaan jatkoimme kartalla yhä ylöspäin. Siksi ajan rajallisuuden takia tarjoilenkin teille tässä postauksessa oman makuni mukaan valikoituneita makupaloja.

Ensin Stig Janssonin Hätätapaus ja Arkiliikunta.

Koko seinällinen Stig Janssonia!

Kikka Nyren on sekä keraamikko että taidemaalari.

Sekä edellinen että seuraava kissatyö on Nyrenin taidetta. Harmikseni ensimmäisen nimi jäi puuttumaan, mutta jälkimmäinen on sympaattinen Viisi pientä ihmettä.

Seinällinen Nyreniä:

Raija Nokkala on yksi postikorttitaiteilijasuosikeistani. Häneltä oli käsittääkseni näyttelyssä vain yksi taulu. Tai jos oli useampia, en niitä bongannut. Tämänkin taulun nimi jäi muistiin merkitsemättä.

Petra Heikkilän maalauksia ja Pipa Hytinkosken kivitöitä (?) oli hauskana asetelmana. Molemmista tykkään tosi paljon. Jos minulla olisi varoja, noita Hytinkosken kirjasta kasvavia uusia maailmoja voisin hankkia ihan ikiomakseni.

Erja Honkasen keramiikkatöissä oli pääosassa lapset ja kissat. Voiko olla suloisempaa? Honkasen esittelytekstissä kuitenkin puhutaan kovasti tanssin maailmasta ja tanssilavasta. Jäin miettimään, oliko teksti viimevuotinen... silloin näyttelyssä oli hupaisa tanssilavateos kekseliäinen karikatyyrisine hahmoineen.

Hanna Meuronen-Majamaan Mitä mietit -teos oikein huhuili sitä ihailemaan ja iloa imemään.

Tekniikoita ja materiaaleja oli näyttelyssä valtavasti. Eija Kokon pikkuruiset pronssiveistokset ovat vetoavia.

Sonja Lehdon taulut ovat värikylläisiä ja niin veikeitä!

Minna Lehväslaihon postikortteja olen ostellut ja maailmalle lähetellyt. Nyt pääsin ihailemaan hänen töitään myös näyttelyssä.

Postikorttitaiteilija Virpi Pekkala on ikisuosikkini. Katsokaa nyt näitä! Aina ajan hermolla, ilkikurisesti meidän kaikkien hupsuuksia ja hassuuksia lempeästi esille nostaen.

Juhannuspäivänä

Mummin murut, vaarin aarteet

Kelirikko baanalla

Lauantain lottonumerot

Kirjopyykkiä

Sari Hirvan lumoava Himosienestäjän päiväuni.

Raili Takolanderin sympaattiset romaaneihin uppoutuneet pienoisveistokset.

Lisää Pipa Hytinkosken osuvia oivalluksia kirjankansien välistä.

Anita Polkutien omaperäisiä tauluja.

Yhdeltätoista olisi alkanut nukketeatteriesitys Adalmiinan helmi. Se olisi kyllä houkutellut, mutta olin jo aivan tarpeeksi koetellut kuljettajan kärsivällisyyttä ja toisekseen... kiire ei ollut mutta joutua piti. Oli vielä monta sataa kilometriä nieltävänä ja viimeistään kuudelta pitäisi olla perillä...

Muutaman jaloittelupysähdyksen jälkeen piti ajaa paahtaa yhtä soittoa, mutta perille päästiin varttia vaille määräaikaa. Mihin? Se selvinnee seuraavista postauksista. Kannattaa pysytellä kuulolla!