Paluu aaton tunnelmiin

Näin vuoden vaihtumisen kynnyksellä on hyvä palata hetkeksi vielä pienesti jouluaaton tunnelmiin. Olin niin tapahtumien keskellä, että hiljainen tarkkailu kameran kanssa jäi tosi vähiin.

Aattoaamuna meillä ei vielä ollut kunnollista suunnitelmaa. Ajatuksia oli ilmassa, mutta monen ihmisen toiveiden kokoaminen yhdeksi kukoistavaksi kimpuksi ei ole ihan helppo nakki, varsinkin kun sopassa oli mukana yksi sydäntenmurskaaja hännänheiluttaja. 

Etukäteispohdinnoissa oli jopa vilahtanut sellainen mahdollisuus, että olisin ensimmäisen kerran viisikymmenvuotisen elämäni aikana viettänyt jouluaattoa eri paikassa kuin vanhempani. Olin nimittäin ehdottanut, että he tulisivat aattoillaksi meille, jotta taattaisiin joulurauha myös vanhempien kissalle ja kuopuksen koiralle. Ehdotus ei tuntunut ottavan tulta, mutta lopulta tehtiin kuitenkin ehdotukseni mukaan. Äiti soitti nimittäin aattoaamuna ja yhdessä päädyimme totetuttamiskelpoiseen suunnitelmaan.

Kotosen väki lastautui aamupäivän lopuksi Avensikseen koirineen päivineen. Koira osasi ottaa matkustamisen rennosti.

Autoilimme Savonrannan hautausmaalle ja siellä koira jäi ensimmäisen kerran yksin autoon odottamaan siksi aikaa, että kävimme viemässä kynttilän appivanhempien haudalle. Lunta piisasi! Hyvä että hautakivet eivät tyystin hautautuneet lumivaipan alle.

Hyvin oli koiralapsi yksin autossa selvinnyt. Saatoimme jatkaa aattoautoilua hyvillä mielin. Ajelimme vanhempien luo Luotojärvelle ja siellä oli jo äidillä jouluruokapöytä katettuna notkuvaksi. Syötyämme vatsamme killalleen, meidän piti jälleen joutua eteenpäin. Isä kirkkokuorolaisena lähti jo edeltä menemään esikoinen kyydissään kohti Kerimäen talvikirkkoa.

Loput Kotoset tulivat äidin kera perästä. Äiti, kuopus ja minä jäimme pois kyydistä Kerimäen hautausmaan laidalla ja setä koiran kanssa jatkoi suoraan matkaa kohti kotia. Me naiset sytyteltiin taas kynttilöitä haudoille ja hyytävän viiman kourista pelastauduimme pikapikaa talvikirkon lämpöön.

Aattoillan hartaus on niin vakiintunut perinne perheessämme, että tytötkin aina asettavat siellä käymisen aaton täytyy tehdä -listalle. Tänä vuonna hämmästelimme, ettei kirkko tullutkaan ollenkaan täyteen. Joinakin vuosina seinät ovat pullistelleet ja lisätuoleja on suntio kantanut jostakin jemmoistaan sen kun on kerennyt. Toki kansaa kirkossa oli enemmän kuin tuossa varhaisessa vaiheessa otetussa kuvassa, mutta etummaiset penkkirivit huusivat tyhjyttään vielä hartauden jo alettua.

Isän kyydissä autoilimme kotiin Savonlinnaan. Keittelin meille joulukahvit ja herkuttelimme kinkulla ja karjalanpiirakoilla sekä muilla jouluisilla leivonnaisilla. Sillä aikaa kun minä keitin kahvit, tytöt koristelivat pikavauhtia joulukuusen, joka vasta edellisenä päivänä oli käyty kahlaamassa lumisesta metsästä.

Kuusen alle ilmestyi paketti jos toinenkin. Rakas koira on aina siellä missä tapahtuu, eli tietenkin myös lahjapakettien vierellä kuvattavana.

Lopuksi nautiskeltiin vielä jouluiset glögit ja sitten alkoikin jo olla aika sulkea tämän jouluaaton kirjan kannet kiinni. Koiran iltalenkityksen jälkeen pistin kiinni silmätkin tyytyväisenä huokaisten. Oli hyvä aatto!