Loppukiri

Menin vuoden alussa höperyyksissäni asettamaan itselleni kaksi isoa tavoitetta tälle vuodelle. Päätin lukea kirjan viikossa vuoden ajan, siis 52 kirjaa. Ei mahdotonta ollenkaan periaatteessa, mutta toinen tavoite veti tältä pyrkimykseltä jalat alta. Päätinhän myös saada vuoden aikana valmiiksi 52 käsityötä.

Lopulta olen näin vuoden viimeisenä päivänä lukemassa kolmattakymmenettäkuudetta kirjaani, joka on Jennifer Worthin Kutsukaa kätilö 3: Kaupungin varjoissa. Sarjan ensimmäisen osan luin jo vuosia sitten. Näitä kahta viimeistä osaa olen syksystä saakka kahlannut hitaasti, mutta varmasti. Kirjat ovat mielenkiintoisia, sijoittuvat niille alueille Lontoossa, jossa esikoinenkin Lontoon vuosinaan eleli. Tosin aika oli kirjojen tapahtuma-aikaan ihan toista kuin nykyään. Kirjoissa kuvataan Nonnatus Housen nunnien ja kätilöjaopiskelijoiden arkea kansakunnan vähävaraisimpien parissa.

"Pyhän Raymund Nonnatuksen sisarkunnan jäsenet olivat luostarilupauksen tehneitä anglikaanisen kirkon nunnia. He olivat myös koulutettuja sairaanhoitajia ja kätilöitä, ja heidän kutsumuksenaan oli työskennellä kaikkein köyhimpien kansalaisten hyväksi. He olivat pitäneet taloa Lontoon Docklandsilla aina 1870-luvulta, jolloin heidän työnsä oli ollut vallankumouksellista. Köyhillä naisilla ei tuolloin ollut minkäänlaista mahdollisuutta saada lääketieteellistä hoitoa raskauden aikana ja synnytyksen yhteydessä, ja äitien ja vauvojen kuolemat synnytyksessä olivat yleisiä."

Vaikka kirjan kertoja on koko ajan sama ja muut henkilöt luostarissa ovat mukana jatkuvasti, jokainen luku kertoo kuitenkin melkein aina yksittäisen ihmisen tarinan. Traagisiakin kohtaloita, joita  ei voi unohtaa. Vahvimmin mieleeni jäi tarina pienestä köyhäintaloon sijoitetusta Janesta, joka pursui elämäniloa. Köyhäintalon johtaja ei voinut kestää lapsen positiivisuutta vaan pieksi tytön henkihieveriin ja Janen koko persoonallisuus muuttui. Tätä en oikeastaan olisi halunnut lukea, mutta enpä aloittaessani tiennyt, mitä tuleman piti.

Kirjojen ihmisten elämä on köyhää, mutta silti rikasta. Ihmiset näkevät hyvän ympärillään ja jokaisessa tarinassa on pohjalla vahva usko huomiseen. Rahattomuus ei tarkoita onnettomuutta, rakkaus on vahvaa ja kantaa vaikeiden aikojen yli. 

Koska Kutsukaa kätilö -kirjat ovat omiani, olen aina välillä hotkinut kirjastosta lainattuja uutuuskirjoja. Viimeisimmäksi Kaari Utrion epookkiromaanin Hupsu rakkaus.

Se oli kyllä aika hupsu kirja. Rakkaustarina, jonka ympärillä velloi poliittista historiaa, joka ei meikäläiseen kolahda. Olihan siinä Hedda Becken tarinassa mielenkiintoisia kiemuroita, joita oli hauska seurata, mutta kaikenkaikkiaan lukukokemus oli aika heppoinen. En ollut ollenkaan oikeaa kohderyhmää.

Kaari Utrio on tuottelias kirjailija, joka tuntee Suomen historian kuin omat taskunsa. Olen lukenut hänen kirjojaan jo teininä. Silloin ne tuntuivat todella jännittäviltä ja kiehtovilta. Nyt voikin miettiä, olenko minä muuttunut lukijana vai Utrio kirjailijana. Veikkaan, että muuttuja olen minä...

Hupsu rakkaus -kirjan tapahtumat sijoittuvat Kymenlaaksoon Angereelle, Elimäen kupeeseen. Onko Angere oikea pitäjä? En muista siitä koskaan kuulleeni, vaikka lapsena olen Elimäelläkin asunut.

Vuoden aikana lukemistani 36 kirjasta parhaat ovat olleet Paula Havasteen Vihat-sarjan kaikki neljä osaa, Clare Mackintoshin Annoin sinun mennä, Lori Nelson Spielmanin Kymmenen unelmaani, Mikko Kamulan Sydänmetsien ikimailla ja Jojo Moyesin Ne, jotka ymmärtävät kauneutta. Näitä ei voi laittaa paremmuusjärjestykseen, vaan kaikki ovat olleet omalla tavallaan hyviä kokemuksia.

Käsityöhaasteessakin otin nyt joulun jälkeen loppukirin. Virkkasin esikoisen maton jämäkuteista vielä Juhannusruusu-maton. Ajattelin, että sekin sopisi esikoisen asuntoon.

Kuopukselle neuloin kiireellä aluslapaset toisten lapasten alle villasukkien jämälangoista.

Kun matto valmistui, esikoinen huomasi, että se on liian suuri hänen pieneen asuntoonsa. Hups... mitäs sitten? Onneksi kuopuksen koira omi maton omakseen heti kun sen valmistumisen jälkeen lattialle levitin. Siitä tuli siis koiran matto. Kuopuksen lapasetkin koiraneiti emännälleen kelpuutti.

Harmaata Lilliä on vieläkin niin paljon, että siitä luultavasti tulisi toinenkin juhannusruusu-matto. Se ei kyllä mitenkään valmistu enää tämän vuoden puolella, varsinkin kun pari käsityötä odottelee viimeistelemistä.

Taito Shopin Lapasesta lähtöö -sarjan pihlajanmarjalapaset ovat olleet melkoinen murheenkryyni. Näitä neuloin jo syksyllä, mutta homma tyssäsi, kun kärkikavennutkset menivät poskelleen. Näytti niin rumalta!

Kärjen tekeminen meinasi muutenkin olla yhtä tuskaa, sillä raidan kallistuminen oikealle samalla kun kavennetaan vasemmalle oli aivoilleni liikaa. Aina huomasin, että raita oli lähtenyt seuraamaan kavennusta ja piti ensimmäisen lapasen kanssa purkaa monet monituiset kerrat. Jos ajatus hetkeksikään herpaantui, tuloksena oli virhe! Lopulta raidat kulkivat kuten malli ohjeisti, mutta en ollut lainkaan tyytyväinen kavennuksiin. Purkuhommia!

Lapaset jäivät odottamaan aikaa parempaa ja tein välissä muita väkerryksiä. Tänään päätin ottaa vihdoin keskeneräiset lapaset esille ja hoitaa homman loppuun. Nyt on nätimmät kärjet, mutta ensimmäisen peukalon purin melkein valmiina alkutekijöihinsä. Lapasista tuli kapoiset ja pitkäsormiselle sopivat, mutta ensimmäinen peukalo oli niin leveä, että sinne olisi mahtunut molempien käsin peukut.

Kuvassa on mukana oman pään mukaan väkertämäni jämälankaturvalonkero, jolta puuttuu päästäään hattu.

Lapasien viimeistelyssä on edessä masentavin vaihe. Miljoona, miljoona, miljoona langanpäätä, plääh!

Käsityötavoitteesta jäin vaivaiset seitsemän käsityötä. Jos jokainen sukka ja lapanen laskettaisi eri työksi, tavoite olisi ylittynyt kiljuen. Tein kuudet lapaset, 16 sukat, yhdeksän virkattua mattoa, yhden virkatun kassin, yhden patalapun, kuusi turvalonkeroa, yhden puikkokirjan, kolme pesukinnasta ja kaksi pientä tonttulakkia. Töissäkin olen käynyt, joten vaikka en tavoitteeseeni päässytkään, uskottelen itselleni, että voin olla tyytyväinen.

Nyt voisi luulla, etten vapaa-aikanani ole muuta tehnyt, kuin istunut kotosella nojatuolin pohjalla lukemassa tai askartelemassa. Kuitenkin olen kulttuuririentotavoitteessani ylittänyt itseni. Harrastin kulttuuria jokaisen kuukauden aikana, kävin teatterissa tai musikaalissa kahdeksan kertaa, baletissa kerran, konsertissa yhdeksän kertaa, kulttuurikävelyllä kerran ja elokuvissa vain kolmesti. Yhteensä 22 kulttuuririentoa. Ei hullummin, varsinkin kun tänä vuonna nämä kulttuurielämykset eivät olleet uudenvuodenlupauslistallani lainkaan.

Blogipostauksissakin otin loppukirin. Aiheita olisi vaikka kuinka paljon, muttei aikaa työstää ajatuksia julkaisukelpoisiksi. Jos sen vielä ehtiikin tehdä, teksin naputteleminen näytölle vie sietämättömän paljon aikaa. Siksi moni hyvä idea hautautuu kiireen alle. Eilen julkaisin kolme postausta, tämä on tänään toinen ja tämän olisi voinut oikeastaan jakaa useampaan osaan. Ettei olisi tullut tällainen hirmuinen  maratonhöpöttely. Mutta nyt tämä postaus pistetään pussiin, jotta ehdin vielä yhden tarinan julkaista tämän vuoden puolella. Pikaisiin kuulemisiin!