Satunnaista satoa

Tänä kesänä ei paljon ole päässyt puutarhan tuotteilla henkseleitä paukuttelemaan. Hitaasti edennyt kevät ei innostanut aikaisiin istutuspuuhiin ja kun kohmeesta ja horteesta kärsinyt täti vihdoin heräsi toimimaan, ei periaatteessa vielä olisi pitänyt olla liian myöhäistä.

Taivas on ollut antelias kasteluvesien suhteen ja koska melkein joka päivä on satanut, puutarhuri on päässyt vallan helpolla. Mutta koska lämmin kesä ei ikinä näille leveyspiireille ennättänyt ollenkaan, kasvu on ollut tahmeaa. Siksi onkin ilahduttavaa huomata, että luonnon voima on uskomaton. Huonolla hoidolla viileässä säässä kasvimaalla on kuitenkin tapahtunut edistystä.

Kääpiöomenapuumme Vuokko selvisi rusakon hampaista ja kasvaa muotopuolena. Se ei silti estä pientä puuta kantamasta oksillaan runsaslukuista omenasatoa. Puun takana näkyy kasvimaa, josta olen vihdoin poiminut ensimmäiset kesäkurpitsat ja avomaankurkut. Lehtikaalikin on kasvattanut muhkeat lehdet. Pitäisi kokata niistäkin jotain. Kasvimaalla kasvaa myös terhakat auringonkukat, mutta saapa nähdä, ehtivätkö kukkaan ennen pakkasia.

Tontin takanurkkaan istuttamamme kurpitsantaimet ovat kasvaneet hurjiksi pehkoiksi. Lehtien suojissa makoilee monta pientä kurpitsalasta, joiden tulevaisuus huolettaa. Noinkohan ehtivät kunnon mollukoiksi pullistua ennen talven tuloa.

Karviaismarjapuskassa oksat notkuvat kypsien marjojen painon alla.  Herkkumarjoja, nam. Mutta tolkuton määrä hetkessä popsittavaksi.

Vaikka aina päätän, etten hilloja keitä enkä mehuja säilö, lipeän päätöksessäni joka ainoa syksy. Nytkin kun kotipihan punaherukkapensaassa räkättirastaat pitivät pitojaan päivästä toiseen, loppui minulta kärsivällisyys ja pinkaisin sunnuntaina poimimaan puskasta pois viimeiset marjat. Samalla pyörähdin mustaherukkapensaassa astian kanssa ja napsin sieltäkin vitamiinit talteen.

Telläsin marjat sokerin ja pakastimeen säilömieni rupuisten vadelmien kanssa mehumaijaan ja annoin keitoksen porista.

Mehumaijani on pikkuruinen ja piti keitellä kaksi satsia marjoja. Hyvin hupaisaa on verrata marjasäilön vajumista vesihöyryn vaikutuksesta.

Litratolkulla sain aikaan valmista mehua. Vaikka lasipullot olisivat kuvauksellisemmat, päädyin pakastamaan tämän mehun. Pakastuspulloni ovat sekalaista seurakuntaa, vuosien varrella hankittua. Mutta erilaisuus on rikkaus eikä yhtään pakastuspulloa hyljeksitä ulkonäkönsä vuoksi.

Kaikki punaherukat eivät mahtuneet mehumaijaan, joten niitä jäi vielä muuhunkin käyttöön. Päätin kokeilla, kuinka kirpakka marja toimisi valkosuklaan kanssa muffineissa. Käytin samaa vanhaa ohjetta, jonka olen jo useamman kerran täällä jakanut.

Uuninluukun läpi seurasin leivonnaisten paistumista.

Hyvältä näytti, joten luukku auki...

...ja muffinit jäähtymään.

Sitten pitikin keittää turauttaa sumpit, jotta päästiin maistelemaan.

Kirpakkaa, mutta makoisaa. Valkosuklaa pikantisti taittaa herukan happamuutta. Aika herkkua tämä elämä!

Ikiaikojen takaa

Luinpa tuossa Mikko Kamulan esikoisteoksen Ikimetsien sydänmailla. Olihan kiehtova, miltei 700-sivuinen saaga, salaperäinen ja uskomaton aikuisten satu, jossa samaan sattumien sekamelskaan taitavasti punottiin tosiasioita ja vanhoja kansantarinoita, metsänhenkiä, maahisia, haltioita, tietäjiä. Oman mausteensa soppaan toi tarinan sijoittuminen näille seuduille. Liikutaan vähän Juvalla sekä Rantasalmella, mutta enimmäkseen pohjoisemmilla saloilla. Pyhän Olavin linnakin mainitaan useampaan otteeseen.

Juko Rautaparran perhe on muuttanut Rantasalmelta syville saloille. Ihan tarkkaan en tekstiä lukiessa tajunnut, mikä oli se muuttoon ajanut viimeinen niitti. Jukon vaimon ja lasten äidin kuolemastakin on aikaa kulunut jo niin paljon, että Juko on löytänyt uuden puolison, Matelin. Perheeseen kuuluu aikuisuuden kynnyksellä olevat Heiska ja Varpu sekä heitä vuosia nuorempi Tenho, jolla on herkkyys kuulla ja nähdä yliluonnollisia asioita. Mallu-mummo, Jukon äiti, asuu myös saman korpimökin katon alla.

Kirja alkaa Matelin synnytyksestä. Mateli synnyttää pienen, sievän tyttölapsen, jonka Yörnin äijä, tietäjä, nimeää Mieloksi. Perheen elo on mallillaan ja vaurautta kertyy pikku hiljaa. Perheen nuoria polttelee päästä välillä ihmisten ilmoille, ja Heiska pääseekin miesten mukaan metsästysretkelle. Retkellä sattuu ikävä välikohtaus, jossa lappalaisukko langettaa Jukon päälle vahvan kirouksen ja samalla hetkellä jättimäinen karhu hyökkää kotiväen kimppuun. Kodinhaltija onnistuu pelastamaan Tenhon, mutta karhu raatelee Matelin pahasti ja vie pienen Mielon mukanaan. Myös talon härkä joutuu karhun saaliiksi.

Tenho löytää pienen sisarensa tai oikeastaan sen mitä hänestä on jäljellä. Härän raadeltu ruho löytyy samasta paikasta. Tenho hautaa sisarensa jäänteet suuren kuusen alle kivikasaan ja juoksee kotiin kertomaan härän löytöpaikasta. Kun aikuiset ennättävät paikalle, härän ruho on kadonnut kuin tuhka tuuleen.

Kuulostaa aivan kamalalta. Mutta tämä on vain kertomuksen alkuräjähdys, johon tarinan säikeet punoutuvat. Tarinaa kerrotaan välillä Tenhon, välillä Heiskan ja toisinaan Varpun näkökulmasta. Pääsee ääneen myös isä-Jukokin. Metsästysreissuja, kyläilyjä, taikoja, metsänpeitoon joutumista, maahisia, tehokkaita taikakaluja, kesäjuhlat, romantiikkaa ja jännitystä. Sitä kaikkea ja paljon muuta pitää sisällään tämä tiiliskiviromaani, jota ei malttaisi käsistään laskea. Minä yleensä lueskelen vain hetkeä ennen nukkumaan menoa, mutta nyt oli napattava lukuaikaa muilta puuhilta myös keskellä päivää.

Kirjan juonesta en halua enempää kertoa. Mutta ilolla jään odottamaan sarjan seuraavaa osaa!

Pakkasen Helle

Siitä alkaa hyvinkin olla jo kuukausi, kun pistäydyimme Lontoossa hakemassa esikoisen kotiin. Matkalukemisena minulla oli Outi Pakkasen pokkari Helle. Oikeastaan poimin kirpparipöydältä tämän kirjan lähinnä siksi, että Pakkasen ja Helteen yhdistelmä kutitti kielikorvaani ja mietin kuinka mukavan postausotsikon nimistä saakaan.

Kirja alkaa juhannuspäivästä, jolloin helle ei helli vaan lämpömittarissa on lukemana +9 astetta varjossa. Anna Laine viettää keskikesän juhlaa ystävättärensä Mervin kesämökillä. Sataa, tuulee ja Suomen kesä tarjoaa kylmää kättä.

Mökkiloman vietto katkeaa kesken kuin kananlento, kun Annan naapuri soittaa kiukkua uhkuvan puhelun. Annan asunnossa tulvii ja vesivahinko ulottuu jo alakerran naapuriin saakka. Astianpesukoneen aiheuttama vahinko on niin laaja, ettei asunnossa voi asua ennen kunnollista kuivatusta ja remonttia.

Anna ja mukavuudenhaluinen Justus-koira ovat siis vailla kotia. Onnekkaan sattuman osuttua kohdalle Mervillä on tarjota ystävälleen väliaikaismajoitukseen 95-vuotiaan vuodeosastolle joutuneen tätinsä kaksio Töölössä. Anna epäröi, mutta vaihtoehtoja ei juuri ole. Niinpä nainen ja koira muuttavat Mervin tädin tunkkaiseen ja kissanpissalta haisevaan alakerran asuntoon. Ikkunoista on huippunäköala suoraan roskiksille. Annaa ahdistaa ja Justus murjottaa.

Melko nopeasti Anna tutustuu talon monenkirjavaan naapurustoon. Talossa asuu monien muiden ohessa tietenkin mm. nokkansa jokaisen asioihin työntävä ja kärkkäästi arvosteleva täti tietotoimisto, naispari lapsineen ja kovasti kuvioissa pyörii naisparin toisen osapuolen ex-mies, johon Anna alkaa tuntea vastustamatonta vetoa. Alkukesän arktinen sääkin vaihtuu vuosisadan helteeksi. Kimurantteja ihmissuhteita, salailua ja väärinymmärryksiä. Kiillotetun kulissin takana kaikki ei ole sitä miltä se näyttää. Hullu helle tuskastuttaa ja saa ihmiset käyttäytymään kummallisesti.

Talon asukkailla on jo vuosia ollut tapana järjestää yhteiset pihajuhlat keskellä kesää. Jokainen osallistuu järjestelyihin kykyjensä mukaan. Näitä juhlia kirjassa kovasti järjestellään ja samalla esitellään talon väkeä ja avataan hieman heidän salaisia ajatuksiaan.

Kirjan kannessa lukee pienen ympyrän sisässä: Anna Laine -dekkari. Voi olla, että kirjan juoni pikku hiljaa punoutuu jollain tapaa kohti tragediaa, mutta kovin kevyttä on tämä suomalainen jännitys. Tuleehan se ruumiskin lopulta, mutta ilman sen suurempaa hälyä. Kukaan ei ole paha pohjimmiltaan vaan romaanihenkilön kuolema on silkka vahinko. Ja juttu selviääkin niin siististi, ettei yhtään yöunia tarvinnut menettää.

Tarina oli ihan kiva. Mukiinmenevä lukukokemus. Olisi sitä voinut aikansa hullumminkin käyttää. Mutta lainaanko kirjastosta lisää Pakkasta? En usko, että ihan heti. Ehkä sitten, kun en keksi mitään muuta luettavaa...

Vilkaisu viikonloppuun

Ennen kuin ehditään uuteen viikonloppuun, palataan vielä vähän viime pyhänseutuun.  Oli taas äksöniä yllin kyllin. 

Lauantaina heti aamulla autoilimme kuopuksen ja koiran kanssa Luotojärvelle. Vattuaukolle mielimme, mutta äidillä oli huonoja uutisia. Vattusato on tänä vuonna onneton ja laatu surkea. Varsinkin villivattujen kerääminen olisi silkkaa ajanhukkaa. Voihan harmi!

Äidin puutarhavadelmapenkeistä sen sijaan saimme vähän saalista. Normikesään verrattuna sato oli ihan vitsi, mutta onneksi sentään löytyi jokunen hyväkin marja pistettäväksi pakastimeen ja kakun koristeeksi.

Isä oli rakennellut hienot tukipuut uudelle vattumaalle. Päivä paistoi ja kuvia oli kiva napsia. Äidin puutarha on niin ihana!

Perhosia lenteli siellä ja täällä, mutta kuviin niitä ei oikein meinannut saada vangittua. Kamerani ei oikein vangitse liikettä, joten vauhdikkaat liikkujat jäävät epätarkaksi.

Lauantai oli saalistuspäivä ja puskissa pyörähti myös kummityttö ja vanhempien ystäviä. Marjapensaita on niin paljon, että olisi siinä kahdella ihmisellä loputon työmaa niitä yksin tyhjentää. Itsekin päädyin päivän päätteeksi noppimaan mustaherukoita ämpäriin. Työ sujui rattoisasti hyvässä seurassa.

Sunnuntai oli juhlapäivä. Oli serkun pienen pojan ristiäispäivä ja samalla siunattiin nuoren perheen uusi koti.

Olin luvannut leipoa juhliin kakut. Molemmat kakut olivat gluteenittomat. Toisen kakun kostutin kauramaidolla ja kolmeen täytekerrokseen tuli marjamousset. Alimpaan mustikkaa, keskelle mansikkaa ja ylimpään väliin olisin halunnut vadelmaa, mutta vadelmasoseen saatavuudessa oli ongelmia. Itsellä ei marjoja ollut eikä paikallisten kauppojen valikoimista löytynyt esim. Bonnen vadelmasosetta. Piti siis vähän soveltaa.

Hipp Punaiset marjat -sose sai kelvata, vaikka siinä oli vadelman lisäksi makuna mansikka ja omena.

Toisen kakun kostutin omenamehulla ja sen väliin tuli omatekemää omenasosetta ja kermaa. Perinteistä ja raikasta! Omenasosekakun koristeeksi levittelin pakastimesta lakkoja ja marjakakun koristeluun panostin enemmän. Kullanväriset sokerikuulat loppuivat kesken, mutta ei sitä tainnut kukaan huomata... Marjakakun reunoille ripottelin kuivattua mansikkaa, joka oli uusi, mukava tuttavuus.

Ristiäispaikalla oli paljon kauniita kukka-astelmia ja herkkuja monenlaisia!

Vauvan täti eli toinen serkkuni tyttärineen taiteli voileipäkakut, vauvan äiti oli loihtinut suussa sulavan mustikkajuustokakun, oma äitini leipoi piirakat ja mummot olivat paistaneet pullat, pikkuleivät ja kuivakakun.  Ihan mahtavat pidot!

Aika ruokapainotteinen juhlakuvaus... Kuvasin kyllä paljon ihmisiäkin ja itse tilaisuutta, mutta sepä onkin asia, jota ei jaeta kaikelle kansalle. Tilaisuus oli lämminhenkinen ja sydämellinen, kastetilaisuus ulkona kauniissa säässä oli ikimuistoinen.  Vauvan ensimmäinen nimi on sama kuin minun ja serkun äitien isällä siis meidän  isoisällämme ja toiset nimet tulevat vauvan isän suvusta. Herttaista.

Niin se hujahti sekin viikonloppu. Vai olikos siinä joku viikonloppu?