Pisaroita

Tänä aamuna heräsin villiin vesipisaratanssiin. Onneksi sitä tanssia tanssittiin ulkosalla ja vain peltikaton yllä ja ikkunapelleillä. Sisällä oli unentuhnuisen lämmintä ja mukavaa. 

Aamukahvia hörppiessäni mietiskelin, sonnustautuisinko työmatkalle sadevaatteisiin ja ohjastaisin villin ratsuni ulos autotallista vai jättäisinkö kuitenkin polkupyörän pilttuuseensa ja tallustelisin työmatkan varataivaan alla. Päädyin kävelemään ja niinpä syntymäpäivälahjarahoilla ostamani uusi sateenvarjo pääsi käyttöön toisen kerran. Sateenvarjossa muumeillakin ukkostaa. Tämän sontikan pitäisi kestää halpoja rimpuloita enemmän, sillä on vuoden takuu ja tuulenkestävyys taattu.

Varjon alla yritin napsia kuvia myös sateen raikastamasta luonnosta. Tosin kuvaamiseen ei voinut täysillä keskittyä, sillä takaraivossa kolkutti ajatus, että töihin oli jouduttava.

Töissä pukuhuoneessa oli sateenvarjoparkki.

Töiden jälkeen suunnitellusti suunnistin työkaverin kanssa ojentamaan kätemme. Vesisade oli jo lakannut ja päivä paistoi.

Aika monella muulla oli ollut sama ajatus. Ilmoittautumaan piti jonottaa ja lomakkeen esitäyttämisen jälkeen oli vielä tunnin odotus ennen kuin päästiin tositoimiin.

Kuudennella luovutuskerralla olin jo rutinoitunut luovuttaja ja kuviot ihan tuttuja. Soveltuvuushaastattelu, hemoglobiinin tarkistus ja itse luovutus sujuivat sukkelasti ja eipä aikaakaan kun jo olin kahvilippuni kanssa menossa kiitoskahville. Tällä kertaa luovuttajia kiitettiin myös juomapullolla.

Setä lupasi tulla nappaamaan tädin autokyytiin verenluovutuksen jälkeen. Kadun varrella noutajaa odotellessani kekkasin napata kuvan Tuomiokirkosta ja sen edelleen paikallaan olevasta tornista. Oli se hyvä ettei salama päässyt enempää tuhoa tekemään viime torstain ukkosmyräkässä. Tulipalo saatiin sammumaan nopeasti, kiitos ripeästi ajan tasalla olleen seurakunnan työntekijän ja läheltä paikalle saapuneen palokunnan.

Linnalan pusikoiden keskellä näkyi jotain keltaista...

Kaupasta menimme hakemaan jugurttia ja hedelmiä, mutta sieltä tarttui ostoskoriin myös uutuustuutti.

Wohoo, päällyksessä piili poksahteleva yllätys!

Kotimatkalla ajoimme kohti alati muuntuvaa upeaa sateenkaarta. Täydellistä kuvauspaikkaa ei tietenkään keskeltä tietä löytynyt, mutta jonkinlaisia kännyräpsyjä sentään sain ikuistettua.

Ja hei! Nyt kun oli välillä jo vähän lämpimämpää ja vettäkin saatiin, meidän pihalle on ilmestynyt kukkia ihan itsestään.

Tämän kaverin olemassaolosta en niin kovin hirveästi ilahtunut. Kauniitahan nuo lehtikotilot ovat, mutta niin haitallisia puutarhalle.

Tuskin olin pihakukkien kuvaamiselta sisälle ehtinyt, kun pilvistä jo alkoi tulla ilonpisaroita taivaan täydeltä. Sadetta ei loputtomiin kestänyt vaan pian jo aurinko pilkisteli pilviverhon takaa ja nyt taivaalla loistaa jälleen muhkea sateenkaari.

Ruokapöydällä minua odotti ilopostia. Tampereella oli äskettäin iso kansainvälinen postcrossing-miitti ja vaikka en enää itse juurikaan kortteile ainakaan noin virallisesti, sain kahdelta postcrossaajalta mieleistä postia. Kolmas kortti oli reissuterveisiä esikoisen Saksan matkalta, jylhä maisema.

Miittikorteissa oli aivan mielettömät postimerkitkin erikoisleimoineen. Jos en aivan väärässä ole, niin Pekkalan Suomi-neito on Postcrossing-yhdistykselle vartavasten suunniteltu omakuvapostimerkki ja toinen merkki on Suomen juhlavuoden erityisen hieno Suomen kasvot -postimerkki. Tuossa postimerkkisarjassa jokainen merkki on keskenään erilainen ja kymmenen postimerkin sarjasta muodostuu mosaiikkimaisesti Suomen kartta.

Aika paljon iloisia pisaroita yhtenä arkipäivänä!