Kaksi palaa teatterikakkua, kiitos!

Joskus kohtalolla on outo huumorintaju. Kuten nyt. 

Mehän heräsimme serkun kanssa huomaamaan ajankulun melkein viime tipassa siinä mielessä, että teatterin kevätkausi lähestyi loppuaan vääjäämättömästi. Meillä oli molemmillä vielä näkemättä Savonlinnan teatterin kehutut näytelmät Ihmemaa Oz ja Suomenhevonen, Asiaan piti saada korjaus, joten vertailimme esityskalenteria omiin almanakkoihimme. Vielä löytyi sopivat päivät! Varasimme teatterielämykselle perättäiset perjantait.

Viikko sitten perjantaina Suomenhevosen esitys peruuntui sairastapauksen vuoksi. Hupsis! Hiukka teki tiukkaa löytää uusi molemmille sopiva päivä, jolle siirtää liput. Lopulta kävi niin, että ainoa mahdollisuus oli eilen illalla, vaikka minulla oli takana työpäivä ja serkulla mahtava majanmuutto. Ja tietenkin jo perjantaina olimme istuneet teatterin katsomossa seikkailemassa lumoavassa sadussa.

Mutta eipäs nyt mennä asioiden edelle...

Teatterielämykseen kuuluu myös kulttuurikahvit, tietenkin. Kakkupalan kera, tietenkin. Ehdotin serkulle, että testaisimme Sokoksen uutta Kulma-kahvilaa ja sehän sopi. Vitriinin edessä vietimmekin tovin, sillä valinta oli v a i k e a. Lopulta päädyimme molemmat mangojuustokakkuun. 

Salavihkaa nappasin muutaman kuvan myös kahvilan interiööristä. Koska yritin rajata otoksista pois muut asiakkaat, lopputulos ei ole paras mahdollinen.

Kahvilassa on myös houkuttelevan näköisiä nojatuoleja. Mutta koska serkulla oli vedenpitävä syy ja selitys sille, miksi emme voineet noihin laiskanlinnoihin istahtaa, nautimme kakkukahvimme ihan perinteisen kahvilapöydän ääressä.

Miellä oli yllin kyllin aikaa kahvittelulle, mutta jo hyvissä ajoin ennen kuutta suunnistimme Savonlinnasalille lippuinemme ja käsiohjelminemme.

Esityksiähän ei saa kuvata, mutta kukaan ei ole kieltänyt ikuistamasta lavasteita...

Ja niin esitys alkoi... takanamme istuneen pikkuneidin haltioituneet kommentit olivat koko tämän satumaisen spektaakkelin sokeri ja suola. Kun pyörremyrsky nosti Kansasissa ilmaan tuolit ja pöydän, jonka alla Dorothy piileskeli, nuori teatterinystävä oli aidosti hämmentynyt ja kyseli moneen kertaan: "Miten tuo on mahollista? Miten tuo voi olla mahollista?"

Pyörremyrsky heitti Dorothyn kauas kotoaan, suoraan hirmuisen ja väkevän taikuri Ozin maahan. Nykytekniikalla lavastus muuttui hetkessä mm. lumoavan kauniista kukkaniitystä synkäksi metsäksi, Smaragdikaupungiksi ja Ozin linnaksi. Puvustus oli myös kekseliästä ja satumaista. Lapsiyleisö oli myyty ja kyllä tällainen tätikin huokaili ihastuksesta. (Tämän näytelmän roolivaatteita olikin käytetty siekailematta hyväksi jo Varaslähtö vappuun -showssa, mutta enpä sitä silloin tiennyt.)

Satu oli minulle ennestään tuntematon, mutta juoni kulki jouhevasti. Näyttelijöiden ammattitaitoa ja heittäytymiskykyä ihailin jälleen. Kuinka Lauri Kortelainen osasikaan olla niin selkärangaton ja aivoton linnunpelätin, mutta silti niin nokkelan kekseliäs? Kuinka mainiosti Matti Ruuska näyttelikään jäykkää puunhakkaaja Peltistä! Ja entäs tämä Dorothy Gale? Aino Mankosen kyky näytellä eri ikäisiä ihmisiä on ilmiömäinen! Tässä näytelmässä hän oli suloinen pikku tyttö eleineen, ilmeineen ja olemuksineen, mutta seuraavana päivänä Suomenhevosessa hän vakuutti keski-ikäisen ja äkäisen naisen roolissa.

Ihmemaa Oz oli täynnä yllätyksiä, pelottavia juonen kiemuroita, uhkaa, vaaraa, ystävyyttä, hyvyyttä ja hauskoja, tarinaa kantavia sattumuksia, mutta loppu oli onnellinen, kuten lastennäytelmissä kuuluukin. Lavastus oli yhtä räiskyvää väri-ilotulitusta, mutta se tuki tarinaa loistavasti. Hyvää mieltä hyristen poistuimme lämpimään kevätiltaan Savonlinnasalista palataksemme sinne pian takaisin.

Lauantaina töiden jälkeen oli uupunut ja rättipoikkiväsynyt. Lötköpötkönä kotona odottelin, että serkku laittaisi viestiä, koska lähdetään. Heillähän oli muuttopäivä, joten tarkkaa aikataulua emme olleet etukäteen sopineet. Kello kävi, mutta viestiä ei kuulunut. Melkein jo ajattelin, ettei hirveästi haittaisi, vaikka etukäteen hankittu lippu, joka peruutuksen vuoksi odotti meitä ovilipunmyynnissä, jäisi käyttämättä. Sen verran oli pehmeä olo.

Mutta tulihan siltä serkulta hätäinen puhelu ihan viime tipassa. Kello oli rientänyt sellaista vauhtia, että muuton tiimellyksessä ajankulu oli jäänyt huomaamatta. Serkku oli jo tulossa ja minä sonnustauduin tien varteen odottamaan kyytiä. Ehtisimme kyllä, mutta kahville emme ennen esitystä enää ennättäisi. Ei se mitään, onhan se väliaikakin.

Kiirehdimme noutamaan lippumme ja sitten katsomoon. Hämmästys!

Koko katsomo ammotti tyhjyyttään! Mitä mitä?

Koko asetelma olikin käännetty päälaelleen. Yleisö istui näyttämölle takaosaan rakennetussa katsomossa ja penkkiriveille asteltiin näyttämön halki. Hämmentävää, mutta tosi toimivaa. Näin ison salin autius ei syönyt tehoa näytelmästä vaan yleisön ja näyttelijöiden vuorovaikutus oli käsinkosketeltavaa.

Normaalit istuimet näkyvät tuolla takana

Kun näytelmä lähti käyntiin, en voinut olla hämmästelemättä puheen paljoutta. Mikä loputon määrä vuorosanoja! Miten kukaan voi tuollaisen plarin oppia ulkoa ja muistaa? Tässä näytelmässä ei hiljaisilla hetkillä mässäilty. Tauotta tapahtui niin, ettei mitenkään ehtinyt seuraamaan kaikkea, mitä näyttämöllä oli meneillään.

Vakavia ja vaikeita asioita tarjoiltiin meille katsojille tarjottimellinen kerrallaan huumorilla höystettynä. Asetelma jo oli epätodellisen herkullinen. Samassa taloudessa asui vähän nössökkä maanviljelijämies ex-vaimonsa Ailin, ex-anoppinsa ja teini-ikäisen tyttärensä Jaanan kanssa. Kuvioissa mukana soppaa hämmensivät maanviljelijä-Lassin uusi, sanalla sanoen hysteerinen, naisystävä Mervi sekä Lassin ja Ailin vetelysmäinen aikamiespoika Kai. En tiedä, onko muuallakin teinitytärtä ja tämän ystävätärtä näytelleet aikamiehet, kuten Savonlinnan versiossa. Jaanaa ihan partasuinen Tommi Niemi. Asetelma oli hetken hämmentävä, kun piti selvittää, onko kyseessä näytelmän juonen mukaan poika, joka haluaa olla tyttö vai oikeasti mies, joka tässä roolissaan on tyttö.

Juoni oli jotenkin toisarvoinen, sillä tärkeimmäksi nousivat ihmisten väliset suhteet. Kaiken vauhdin seassa sormet osoittivat milloin kenenkin puutteita. Joko oikeita tai oletettuja. Kuka antaa periksi kenellekin ja miksi. Näytelmässä oli paljon riitelynomaista piikittelyä ja ihmissuhdesoppaa. Aidosti ystäviä olivat vain teinit Jaana ja KK.

Erityisesti sanan säilää heilutti Ailin Äite, Mervi Koskinen. Roolityö onnistui niin mainiosti, että ihan pitää hattua nostaa. Yhtään huonommaksi ei kyllä jäänyt Ailikaan eli Aino Mankonen. Loistavaa heittäytymistä ja verbaaliakrobatiaa. Muut näyttelijät olivat kyllä hyviä, mutta jäivät näiden kahden tähtinäyttelijän loiston varjoon.

Väliajalla kahviteltiin kera raparperikakun.

Näissä näytelmissä riittää muistelemista ja pureskeltavaa pitkäksi aikaa. Hyvä Savonlinnan teatteri ja sen mahtava henkilökunta!