Vuosipäivä

Tänään blogipostauksen aiheena piti olla vain ja ainoastaan kolmivuotinen urani blogihöpöttelijänä. Mutta oikukas talvi halusi varastaa päähuomion, joten esitellään nyt sitten se ensin.

Aamulla eivät mitkään merkit varoittaneet tulevasta. Toki meteorologit olivat jo povanneet räntäsateen saapuvan lähipäivinä näillekin alueille, mutta en uskonut. Syystakissa lähdin töihin ja polkupyörällä. Niinpä en ollut uskoa silmiäni, kun kesken työpäivän katse harhautui ikkunasta ulos. Siellä satoi taivaan täydeltä räntää!

Työpäivän päättyessä ei ollut toivoakaan räntäsateen laantumisesta. Niin oli lähdettävä väärin varustein uhmaamaan kylmää ja märkää. Työpaikan pihalla näytti tältä:

Ahteri piti asetella tähän:

Hyvin tyytyväinen olin, että työmatkaa oli vain neljä kilometriä. Neulanteräviä räntärakeita satoi päin näköä niin, että rillit olivat enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Tuli tunne, että pyöräilin kotimatkan käsikopelolla ja vanhasta muistista. Sen verran oli heikko näkyvyys. Kotiin päästyäni olin niin märkä. Ihan litimarkä! Ja aikalailla kylmissäni.

Olin ajatellut käydä kotimatkalla kaupassa, mutta en räntää valuvana halunnut pysähtyä yhtään ylimääräistä. Voidakseni toteuttaa aiemmat haaveeni, oli siis innostettava setä autoilemaan kanssani kauppaan. Kaupasta tullessa näytti tältä:

Kotipihassa oli tämän näköistä:

Nyt kun ensilumi on lyhyesti raportoitu, pääsen päivän pääaiheeseen.

Kolme vuotta sitten kirjoitin tämän blogin ensimmäisen postauksen.. Hauska yksityiskohta on, että nytkin amatsoninliljassa on kukka, kuten tuolloin... Nyt vain en toistaiseksi ole kukkaa kuvannut.

Ajatus oli vähän juhlistaa vuosipäivää leipomalla jotain hyvää ja juomalla kunnon kahvit. Koska pakastimet pullistelevat liitoksistaan, en lopulta leiponut mitään vaan paistoin taas kurpitsalettuja. Tällä kertaa paistoin taikinan pienellä paistinpannulla pikkulettupannun sijaan ja väittäisin, että homma sujui niin huomattavasti jouhevammin.

Mutta mitä kummaa... monella letulla näytti olevan luonnetta! Ensin syntyi omena.

Omena?

Pelleilveily alkaa jo mennä ihan liian pitkälle, kun yhden yksilön piti jo tunkea Kotosen lettupannullekin! Halloween lähestyy, joten kummituslettu sopisi teemaan, mutta annas olla, jos yrittäisin tehdä toisen samanlaisen. Ei taatusti onnistuisi!

Viimeiseen lettuun jäi vähän niukasti taikinaa. Mutta siitähän tulikin nalle!

Ja ei kun juhlakahveille herkuttelemaan! Letun päälle vuosi sitten keittelemääni kesäkurpitsasitruunahilloa ja vaniljakastiketta. Slurps!

Viimeisissä kuvissa vähän esimakua tulevasta. Aloitin viikko sitten keskiviikkona Linnalan kansalaisopiston lyhytkurssin teemalla Kirjan uusi elämä. Tällä viikolla tekemisessä on tauko syysloman takia, mutta ensi viikolla jatketaan. Suunnitelmia ja ideoita on taas enemmän kuin ikinä ehtii tekemään, mutta ehkä sitä jotain uusia kujeita on tiedossa.

Mutta tämä blogihöpöttely... Onko järkeä vai ei?

Aloitin blogin pitämisen ajatuksella, että saisin itselleni jonkinlaista muistikirjaa tekemisistäni ja kanavan valokuvilleni jonnekin muualle kuin muistikortille. Kun esikoinen matkusti asumaan maailman ääriin, kirjoittamiseen tuli myös kuulumisten kertomisen näkökulma. Tämä on 526. kirjoitus.

Alun perin tarkoitus oli kirjoitella vain kotostelusta. Käsitöistä, leipomisesta, kokkailusta, puutarhanhoidosta ja sen sellaisesta. Viime aikoina olen miettinyt nimen ja aihepiirin muuttamista, sillä melkein kotoilua enemmän kerron reissuista, luonnosta ja kulttuurista. Bannerinkin haluaisin muokata toisenlaiseksi, mutta toistaiseksi aikaa ei ole ollut asiaan perehtymiseen.

Hykerryttävän mukavaa oli, kun höpinöilleni löytyi lukijoita. Silti en voi olla miettimättä, että kymmenen rekisteröitynyttä lukijaa kolmen vuoden aikana on tosi vähän. Ehkä kirjoittamisella silti olikin tarve jakaa elämää ja löytää jonkinlaista vuorovaikutusta. Siksi jokainen kommentti on kuin suuri kiitos ja kannustus. Jos kukaan ei koskaan kommentoisi mitään, tuskin loppujen lopuksi viitsisin käyttää aikaa turhanpäiväiseen tietokoneella istuskeluun ja yksinäiseen löpinään.

Kaikkien aikojen luetuin postaukseni on alkuaikojen Patalappupataljoona. Sitä on klikattu 1837 kertaa. Tuntemattomatkin ihmiset löytävät sen etsiessään patalappujen teko-ohjeita. Siksi olen noloissani, ettei kirjoitus ohjeista yhtään mitään. Toisaalta löytyyhän sieltä tieto, että ohjeet löytyvät Patalappuja à la Carte -kirjasta.

Naputtavan akan onnenpäivä-kirjoitus tulee kakkosena kaukana patalappujen takana 231 katselulla.

Mikä mahtaa olla blogin tulevaisuus? Riittääkö motivaatiota pienten arkipäivän ilojen raportointiin ja onko siihen edes tarvetta? Mihin päin olisi suotavaa kehittyä? Mikä on turhaa, mitä pitäisi olla enemmän? Onko Kotosilla tulevaisuutta? Siinäpä vasta pulma!