Kerran elettyä eli Kirjamessut 2016, osa 2

Hyvin nukutti Hotelli Pasilan leveässä vuoteessa luksusmaisesti yhden hengen huoneessa. Kun unimaailmasta aloin havahtua valveen maailmaan, ennätin mielessäni suunnitella monenlaista kotipuuhaa ennen kuin muistin olevan kaukana kotoa. Bing, viimeisetkin unen rippeet kaikkosivat salamannopeasti. Ulkona oli säkkipimeää, mutta niinhän tähän vuodenaikaan on melkein aina. Kopeloin kännykän esille ja painoin siihen virran, nähdäkseni paljonko kello oikeasti olisi. Kellotaulusta loisti numerot 05:05 ja ennätin jo harmistua, kun ajattelin talviaikaan siirtymistä ja sitä, ettei kello siis ollut kuin vähän yli neljä. Onneksi hetken päästä jo tulin ajatelleeksi, että ehkä matkapuhelin olikin päivittänyt itse itsensä oikeaan aikaan ja niin oli tosiaan tapahtunut. Huh, eipä tarvitsisi loputtoman kauan odotella, ennen kuin voisi herätä.

En enää saanut kiinni unenpäästä, joten kaivoin neuleen esille ja kävin kilisyttelemään puikkoja. Jossain välissä pistäydyin suihkussakin ja harvinaisen rauhallisen aamun kruunasi vihdoin puoli kahdeksalta alkanut hotelliaamiainen. Olisi ollut tarjolla herkkuja laidasta laitaan. Nakit. lihapullat, paistetut perunat ja muut ruokaisammat vaihtoehdot ohitin, mutta silti onnistuin kasaamaan itselleni kokonaisen vuoren syötävää. En osannut päättää, ottaisinko riisipuuroa vai ihanaa luonnonjogurttia myslillä, joten otin molemmat! Puuron pisteltyäni tosin jo vähän hirvitti ruoan määrä, mutta kun aikaa oli ruhtinaallisesti, kaikki upposi. Näillä eväillä pärjäsin niin hyvin, ettei messukeskuksessa tarvinnut ruokaa etsiä.

Aikaa tappaakseni hain vielä jälkiruokakahvin kaveriksi hyvää tuoremehua ja makeita paloja.

Syötyäni ei vielä ollut kiire lähteä messuille, sillä siellä avautuivat ovet vasta kymmeneltä. Siis makoilin rauhassa, katselin televisiota ja annoin puikoille ja langalle kyytiä.

Yhdeksän jälkeen pakkasin viimeisetkin kimpsuni. suljin oven takanani ja luovutin korttiavaimen respaan. Heippa, hotelli Pasila! Nyt oli voimia ja aikaa napsia muutama kuvakin lähiympäristöstä.

Messukeskusta lähestyessäni päätinkin hetken mielijohteesta kävellä sinne Junailijankujan kautta. Olen aikoinani kahdeksankymmentä- ja yhdeksänkymmentälukujen taitteessa opiskellut messukeskuksen naapurissa Suomen liikemiesten kauppaopistossa kaksi vuotta nykyiseen ammattiini ja viimeisen vuoden asuin soluasunnossa Junailijankujalla. Maisemat olivat yhtä aikaa tutut ja vieraat. Nostalgista ja hämmentävää.

Näitä rappujan on tullut ravatuksi kerta jos toinenkin

Samoin näitä!

Olin paikalla niin hyvissä ajoin, että tungos alkoi vasta vähitellen muodostua. Liikkuminen oli väljää ja helppoa, eikä jokaiseen kuvaan vahingossa taltioitunut puolenkymmentä ventovierasta messuvierasta. Nyt bongailin ympäri aulaa monia mielenkiintoisen näköisiä kahviloita ja ruokapaikkoja, mutta kiitos kohtuuttoman runsaan hotelliaamiaisen, ei tehnyt mieli mitään.

Kiiruhdin kuuntelemaan Näytöskeittiöön Teresa Välimäen ja Mari Moilasen jutustelua kirjasta Syötäviä vietäviä. En ollut paikalla heti alusta, ja luulen missanneeni joitain hyviä vinkkejä. Vaan ei mahda mitään sille.

Lopuksi saimme maistella pieniä kakkusia, joissa oli mm. pekaanipähkinää ja spelttijauhoa. Maistui jouluiselta, mutta myös turhan makealta. Kahvin kaverina varmaan täydellistä.

Nyt olikin tullut aika tavata hyvä ystäväni ja yhden kummitytön äiti. Tapasimme pääaulassa, mutta vaikka kuinka olisi tehnyt mieli halata toista pitkästä aikaa, emme halanneet. Heillä oli käynyt viikonlopun aikana useammalla lapsella yrjötauti käylässä ja varmuuden vuoksi emme käyneet koettelemaan kohtaloa. Vatsatauti on sen verran ikävä kaveri ja kurja vieras, etten sellaista tuliaista välttämättä halunnut messuilta kotiin kantaa. Tosin olen sitä mieltä, että jos joku tauti on tullakseen, sehän tulee, vaikka kuinka steriilisti eläisi. Jos kulkutauteja pelkäisi, kirjamessujen tapaiset massatapahtumat olisivat kauhistus.

Ystävän kanssa päätimme heti ottaa rennosti ja nauttia ilmaiset Elisan tarjoamat kahvit. Suklaatakin sai samaan halpaan hintaan!

Kahvi oli oikein hyvää ja sitä olisi  mielellään hörppinyt enemmänkin kuin puoli mukia. Mutta ei sitä oikein kehdannut ilmaista kahvia vaatia vielä lisääkin... Siinä kahvitellessamme kerkesimme päivittää päällimmäiset kuulumiset. Edellisestä tapaamisesta oli ehtinyt jälleen kulua laittoman pitkä aika ja päivitettävää riitti!

Lopulta luovutimme paikkamme toisille kahvittelijoille ja lähdimme päämäärättömästi haahuilemaan pitkin aluetta. Päädyimme jälleen paikalle, kun Tatun ja Patun luojia haastateltiin. Nyt kerkesimmekin kuunnella melkein koko haastattelun ja lopuksi jonotimme vielä signeerausjonossa. Ystävän kuopus tulee jouluna yllättymään iloisesti!

Samalla lavalla haastateltiin hetken kuluttua Salla Simukkaa, jonka Lumikki-trilogia on saanut kansainvälistäkin julkisuutta ja jos en aivan väärässä ole, siitä on tulossa elokuvakin. Tällä kertaa Simukalla oli esittelyssä lastenromaani, jossa oli vaikutteita niin Lumikuningattaresta, Narniasta kuin Liisasta Ihmemaassakin. Kirjan päähenkilö on 11-vuotias ja tarina sadunomainen fantasiakertomus, jossa kuitenkin on vahvasti mukana myös nykytodellisuus koulukiusaamisineen. Ei löydy lähipiiristä Sisarlan lukijaa, joten lopulta lähdimme pois kesken haastattelun, sillä kaiuttimista tuli jotenkin kummallisesti läpi toinenkin haastattelu ja se kyllä teki kuuntelemisesta haasteellista.

Kiertelimme pitkin poikin aluetta ja samalla pidin silmällä kelloa. Halusin olla paikalla, kun Suomalaisen kirjakaupan alueella alkoi Enni Mustosen, Sirpa Kähkösen ja Virpi Hämeen-Anttilan haastattelu. Näiden naisten kirjallisuudessa on yhteistä se, että kaikkien kaunokirjallisissa teoksissa on vahvasti pohjalla ihan oikea maamme historia ja heistä jokainen on tehnyt valtavasti työtä tutkiessaan aikakausien tutkimuksia ja muita painatteita ja dokumentteja.

Emme kuitenkaan ehtineet tarpeeksi ripeästi paikalle, joten en saanut sellaista kuvaa, jossa kaikki kirjailijat olisivat olleet samassa otoksessa. Siinä kuvassa, jossa Virpi Hämeen-Anttila oli, joku oli juuri työntänyt tukkapäänsä eteen ja tarkennus oli mennyt ihan poskelleen. Joten tässä vain Mustonen ja Kähkönen.

Nyt meillä olikin jo kiire taas Näytöskeittiöön katsomaan Suomi 100 -kakunkoristelukilpailun lopputuloksia. Porhalsimme paikalle juuri, kun finaalikakkuja kiidätettiin paikalle. Tässä finalistit:

Tv-kokki Kari Aihinen kertoi tuomarityöskentelystä ja lopuksi julkaisi voittajan. Ei minulle kyllä selvinnyt, miksi kisan voitti ruskea karamellikakku, mutta onhan se hieno. Kakun tekijän nimi meni kyllä ihan ohi siellä messuhulinassa.

Kakkuja katsellessa tuli itsellekin kakunnälkä ja kahvinjano. Nyt tiesimme kiertää Cafe Helsingin kaukaa ja suunnistimmekin Fazerin kahvilaan. Gluteenitonta makeaa ei enää ollut saatavilla, joten keliaakikkoystäväni joutui tyytymään täytettyyn sämpylään. Minä herkuttelin puolukkaisella juustokakulla, joka ei - kurja kyllä - ollut ihan niin makoisa kuin olisin toivonut. Mutta kahvi, se oli tosi maistuvaista!

Kahviteltuamme ystäväni joutui jo juoksu jalkaa lähtemään kokkaamaan pesueelleen pöperöä. Vaan olipa ollut mukava tavata pitkästä aikaa!

Minullakin alkoi jo messuväsy painaa jäsenissä. Kävin hankkimassa vielä viimeiset suunnittelemani ostokset ja istuin kuuntelemaan lauluntekijä Pauli Hanhiniemen haastattelua. Sinänsä vänkä dilemma, että messuni alkoivat edellisenä päivänä laulajahaastattelulla ja samankaltaiseen tapahtumaan päätin messupäiväni. Postauksen otsikko on napattu Hanhiniemen kirjan nimestä, Kerran elettyä.

Jotain musiikillisesta moukkamaisuudestani kertonee eräs muinainen tapahtuma. Joskus kauan sitten 2000-luvun alussa, kun ei eletty yhtä syvää taloudellista aallonpohjaa kuin nykyään, pääsin työn puolesta Orivedelle lastenkirjallisuustapahtumaan. Siellä kuulin ensimmäistä kertaa Jukka Itkosta ja vaikutuin. Kuulin myös Markus Majaluomaa enkä vaikuttunut. Paula Havaste oli muistaakseni jotenkin tekemisissä järjestelyjen kanssa ja sieltä asti olen arvostanut häntä kovasti. Mutta miten tämä kaikki liittyy Pauli Hanhiniemeen?

Yhtä aikaa kirjallisuustapahtuman kanssa opistolla oli jonkinlainen laulunsanoituskurssi ja sen vetäjänä toimi itse armoitettu tekstinikkari Pauli Hanhiniemi. Noteerasin tyypin, näin hänet useampaan kertaan, kun kuitenkin samoilla apajilla aina ruokailtiin ja ajattelin, että miten tuo voi näyttää niin tutulta. Mikään kello ei kuitenkaan kilissyt eikä lamppu syttynyt. Päädyin tuumimaan, että kai hän vain muistuttaa jotakuta. Vasta kun lauluntekijät kurssien lopuksi esittivät tuotoksiaan meille kirjallisuuspuolen kuulijoille, minulle selvisi, että kyseessä oli Kolmannen naisen ja Perunateatterin keulahahmo. Vähänkö nolotti...

Oli vallan kiehtovaa kuulla tekstinikkarin ajatuksia urastaan ja elämästään ja siitä, että musiikin tekeminen on parhaimmillaan tiimityötä, jossa on tarkoitus pitää hauskaa. Tarkasti tuotteistetut solistit, joille tehdään täsmämusiikkia ja täsmästailaus eivät ole tätä pitkän linjan muusikkoa varten.

Eilen jo kirjoittelin lauluntekijöiden vahvasta vaikutuksesta kieleen ja sen säilymiseen. Pauli Hanhiniemi on nikkaroinut sanoituksen lukemattomiin kappaleisiin lähinnä omaan käyttöön, mutta myös muille bändeille, esimerkiksi Popedalle. Kun artisti vähän huumorilla heitti, että Tahdotko mut tosiaan, on Popedan paras biisi, koska siinä on hänen sanoituksensa, laulu alkoi sillä siunaamana soida päässäni korvamatona. Saa nähdä, kauanko se siellä tauottomasti tahkoaa...

Haastattelun loputtua alkoi olla lopussa minunkin messumatkani. Vielä olisi ollut aikaa kiertää pitkin osastoja, mutta ei ollut enää fiilistä. Kotimatka jo kummitteli mielessä. Lopulta seisoin Pasilan juna-asemalla puoli tuntia ennen määräaikaa, mutta nautin rapsakasta syysilmasta ja hengittämisen helppoudesta.

Messumatka oli hyvin antoisa ja viihdyttävä. Ihania kohtaamisia, kirjallista pöhinää, positiivista virettä ja silkkaa olemassa olemisen onnea. Kotiin saapui väsynyt, mutta onnellinen täti, joka jo mietii, että pitäisiköhän ottaa ensi vuonna uusiksi.