Kanelia kainaloon (Kulturelli-Elli 20)

Ei sitä aamuisin sängystä ylös noustessaan tiedä, mihin sitä illalla saattaa päätyä! Sen vain tiesin, ettei illaksi ollut erityistä ohjelmaa ja ihan yksin saisin kotona rauhassa puuhailla. Jääkaappi kaikui tyhjänä ja pihalla oli edelleen kesän merkkejä korjaamatta varastoon. Siksi suunnittelin tulevani töistä kotiin kaupan kautta, tyhjenteleväni kesäkukkapurkkeja ja kasteluvesiastioita, kokkailevani syötävää illaksi ja seuraavaksi päiväksi. Siivoillakin voisi. Sellaisia jokapäiväisiä arkiaskareita, joita aina vain riittää tehtäväksi.

Töissä aamukahvilla keskustelu polveili lennokkaasti aiheesta toiseen ja jotenkin päädyimme siihen, että työkaveri tuumasi haluavansa nähdä uuden Outolan pojista eli Tatusta ja Patusta kertovan elokuvan. Minulla oli sama ajatus päässä ja ennen kuin huomasimmekaan, olimme sopineet elokuvaelämyksen nauttimisen työpäivän jälkeiseksi ohjelmaksi.

Kun kello tuli neljä, suuntasimme esikoisen kummitädin (joka siis on myös työkaverini) kanssa yhtä jalkaa polkupyöriämme talutellen kohti HerkkuPekka-kahvilaa. Olihan meidän haukattava vähän välipalaa ennen elokuvan alkua ja minun piti saada kahvia, sillä töissä sattui sellainen kömmähdys, että unohdin käydä päiväkahvilla! Se on kyllä käsittämätöntä ja ennenkuulumatonta, mutta niin vain pääsi käymään.

HerkkuPekassa valitsin välipalaksi lohiparsapiirakkaa ja työkaverin kanssa puolitimme omena pie -leivoksen.

Rattoisan rupattelutuokion ja herkkuhetken jälkeen kiiruhdimme elokuvateatteri Olaviin. Jonoksi asti oli aulassa ja rapuissa muitakin elokuviin menijöitä. Työkaverin kanssa olimme yleisössä ihan seniorikansaa ja nostimme katsomon keski-ikää. Heh, lastenkirjahahmoja Tatu ja Patu ovatkin, Aino Havukaisen ja Sami Toivosen anarkistiset, oivaltavat ja kielellä (kielillä) leikittelevät veljekset. Silti halusimme pysyä kärryillä tästä suomalaisen lastenelokuvan uudesta tulokkaasta.

Ensin on kyllä arvosteltava yleisön epäkohteliasta käytöstä. Äärimmäisen monet tulivat teatterin kassalle vasta silloin, kun elokuvan piti jo alkaa. Alkutekstit ja elokuvan alku pyörivät jo pitkällä, kun viimeiset katsojat vielä etsivät paikkojaan, puhua pulisivat ja poukkoilivat pystyssä estäen muun yleisön keskittymisen elokuvaan. Katsomon valotkin saatiin kokonaan sammutettua vasta, kun meno valkokankaalla oli jo täydessä käynnissä. Katsojien myöhästymisen olisi ymmärtänyt, jos lippukassalla olisi ollut jatkuva tungos, mutta vaikka itse tulimme paikalle ruuhkan aikana, ehti kassalla olla tyystin tyhjää pitkät tovit, ennen kuin mattimyöhäset saapuivat.

Kun elokuva alkaa kello 17.15, se myös alkaa silloin. Yleisö istuu siinä vaiheessa jo tiukasti penkeissään ja myöhästyneet tulevat paikalle seuraavana päivänä uudelleen ja silloin AJOISSA. Näin mielestäni pitäisi tehdä, mutta nykyään monet ymmärtävät aloitusajan sellaiseksi, että riittää kun juuri silloin tai muutama minuutti sen jälkeen vasta juoksee ulko-ovelle.

Antti Holma ja Riku Nieminen Tatuna ja Patuna puhuvat hyvin huoliteltua, mutta välillä toisinymmärrettyä äidinkieltä, tässä kielellisessä leikittelyssä mm. joulustressi muuttuu jouluströsseliksi ja lahjakkaalta taiteilijalta veljekset tivaavat joululahjaa Veerallekin. Ehkä tämä tiukka kirjakielessä pidättäytyminen teki veljesten replikoinnista paikoitellen jäykkää ja teennäistä.

Outolan veljekset sekoittavat jouluperinteet suloiseen sekamelskaan, kuten jo Mikko Alatalo aikoinaan hupaisassa laulussaan Hauskaa löylyä.  Veljekset paistavat joulukukat uunissa ja aikovat koristella joulupukin. Harmitonta ja hyväntahtoista kohellusta elokuva piti sisällään alusta loppuun.

Juoni oli yksinkertaisuudessaan sellainen, että Tatu ja Patu tulivat Outolasta Veeran luo vieraisille Helsinkiin, mutta Veera ei ehtinyt ajoissa rautatieasemalle vastaan, sillä äiti pitää veljeksiä mielikuvitushahmoina. Veljekset eivät jää Veeraa odottelemaan, vaan lähtevät etsimään Veeralle joululahjaa pitkin kaupunkia. Erinnäisten kommellusten jälkeen Veera ja veljekset löytävät toisensa ja äidinkin on uskottava, että Tatu ja Patu ovat totta.

Ystävyys, suvaitsevaisuus ja absurdi huumori ovat elokuvan kantavat teemat. Lapsipääosan esittäjä Eedit Patrakka pesi luonnollisuudellaan ja lahjakkuudellaan ammattinäyttelijät kuusi nolla. Elokuva toimii mainiosti myös Helsingin matkailumainoksena, niin kauniita ja houkuttelevia panoraamakuvia yli Helsingin kattojen ja miljöön saimme ihailla läpi elokuvan.

Jos näin parhaaseen kohderyhmään kuulumattomana totean, etten ihan kaikkea ymmärtänyt, se kai sallitaan. Lapsiyleisöä kosiskelleet vitsit eivät ainakaan tämän illan nuorta yleisöä saaneet nauramaan ääneen yhdessä. Silti on hattua nostaen todettava, että elokuvassa oli monta hupaisaa uutta oivallusta, joita en muista aiemmin missään nähneeni. Mikrokuitumies ja Kapteeni Moppi olisivat tervetulleita talkoolaisia meillekin...

Menkää ihmiset katsomaan tämä elokuva! Suomessa tehdään laadukasta katsottavaa myös perheen pienimmille ja lapsia aliarvioimatta. Siksi elokuvan voi aikuinenkin katsoa myötähäpeää tuntematta ja tekijöille hattua nostaen. Kanelia kainaloon ja menoksi!