There's No Business Like Show Business... (Kulturelli-Elli 19)

...eli tarina siitä, kuinka Kotosen kulturelli Elli-täti oppi, että pyssyllä ei miestä saa.

Tarinan alkusanat lausuttiin jo männä keväänä, kun sedän kanssa luimme naamakirjasta, että esikoisen ikätoveri ja laulukaveri oli saanut kiinnityksen Kuopion kaupunginteatterin avustajaksi Irving Berlinin klassikkomusikaaliin Annie mestariampuja. Molemmat itseksemme päissämme pohdimme, että olisipa oivallista nähdä tuo spektaakkeli ja kun toinen aatoksen puki sanoiksi, ei toista ollut vaikea taivutella mukaan. Samaan sakkiin innostui lähtemään myös serkku miehensä kanssa, joten täti säntäsi ostoksille Internettiin ja ostaa paukautti neljä teatteritikettiä kertaheitolla.

Lippujen hinnat kyllä hirvittivät. 50 euroa per lärvi... plus matkakulut plus reissun ruokakulut... Onneksi oli S-etukortti, sillä saatiin edes vähän alennusta. Ei tällaisia näin hinnakkaita kulttuuririentoja raaskisi tuon tuosta rahoittaa, mutta eihän tässä elämässä mikään ole ilmaista ja ainahan on maksettava eikös juu...? Jo tässä vaiheessa on kuitenkin todettava, että reissu oli joka sentin väärti eikä rahanmeno harmita yhtään, niin rutkasti saatiin euroille vastinetta!

Lauantaiaamuna pakkauduimme Avensikseen ja suunnattoman upean syyssään siivittämänä lähdimme ajelemaan kohti Kuopiota. Aurinko paistoi kuin viimeistä päivää ja sai ruskan värjäämät puut hurjasti hehkumaan vasten synkän harmaata taivasta. Olisihan se pitänyt arvata jo pilvien väristä, ettei koko matka sujuisi päivänpaisteessa. Saatiin siis sadetta niskaamme, mutta onneksi autossa on katto ja tuulilasinpyyhkimet.

Kuvansissa poikkesimme pois valtatieltä ja kävimme testaamassa Kotileipomo Björnin kahvilan. Vitriinistä oli vaikea valita syömiset, sillä kaikki näytti herkulliselta ja hintataso  oli enemmän kuin kohtuullinen. Päädyimme kaikki suolapalaan ja ainakin minun sämpyläni oli tuore, maukas ja herkullinen. Kahvi oli kuumaa ja hyvää. Palvelusta voi myös antaa täyden kympin. Miljöö sen sijaan oli hyvin kolkko ja ankea, vähän kylmän oloinen eikä erityisen viihtyisä. Mutta jos pääpaino onkin leipomotoiminnalla, niin ehkä kahvilan sisustus on toisarvoinen asia. Tärkeintä on maistuvat tuotteet, mukava ihminen tiskin takana ja loistava hintalaatusuhde.

Perillä Kuopiossa olimme reilu puoli tuntia ennen esityksen alkua. Kyytiläisemme ovat autoilun ammattilaisia ja osasivat neuvoa suorimman reitin teatterille. Auto jäi parkkipaikalle hengähtämään, kun kulttuurinnälkäisinä suunnistimme kohti teatterin ovia. Hätäisesti heiluin kännykän kameran kanssa napsien edes muutaman kuvan teatteritalosta ja ympäristöstä. Kuopion syksy ei ole vielä niin pitkällä kuin Savonlinnan syksy. Siellä oli vielä puissa lehtiä ja osa niistä vielä ihan vihreitä. Mutta kyllä vuodenaika näkyi mm. syyshortensian jo ruskistuneissa kukinnoissa.

Takit jätettiin narikkaan (2 €/takki) ja samalla olisi voinut ostaa ohjelmalehtisen, jonka hinta oli huimat 8 €. Minulla oli käteistä vain narikkamaksun verran, mutta olisin kernaasti ostanut myös käsiohjelman. Jälkikäteen mietin, että oli hyvä, ettei minulla ollut siihen raharahaa, sillä kyllä kahdeksan euroa kertakäyttölehtisestä on kohtuuton korvaus, vaikka näin bloggarina olisinkin saanut lehtisestä oivaa materiaalia kuvitukseksi tähän juttuun.

Kapusimme aulaan odottelemaan esityksen alkamista. Kuopion kaupunginteatterilla on hyvät, väljät, siistit ja nykyaikaiset tilat. Vaikka väkimäärä pikkuhiljaa lisääntyi, tungoksen tuntua ei tullut missään vaiheessa. Ei edes pois lähtiessa takkinarikoilla.

Näytelmä esitettiin Minna-salissa kello 13.00. Meillä oli liput riville 15 ja niin keskelle, että kolmelle oli paikat vasemmalta ja yhdelle oikealta. Menimme kuitenkin koko porukka sisään vasemman laidan ovesta.

Penkit olivat mainiolla paikalla. Takanamme oli tekniikan pöytä, joten kukaan ei jäänyt taaksemme katveeseen eikä kukaan rummuttanut kengän kärjellä tahtia penkkiemme selkänojiin. Tapahtumien koko kirjo näyttämöllä oli helposti seurattavissa. Ainoa miinus oli penkin pääntuki, joka minulla sattui niin pöljälle korkeudelle, että jouduin koko esityksen ajan jäkittämään päätäni omituisessa etukenossa asennossa ja se kävi kallonpohjan lihaksiin ja enteili päänsäryn saapumista.

Musikaali käynnistyi ensi tahdeista alkaen täydellä höyryllä. Rytmikäs, menevä musiikki vyöryi jo suljettujen verhojen takaa ja kun esirippu avautui, näyttämölle kiiruhti kokonaisen sirkuksen värikäs väki esitellen osaamisensa parhaimmistoa. Henkeäsalpaavia akrtobaattisia esityksiä saatiinkin nähdä kautta koko esityksen, kiitos mukana olleelle Kuopion sirkukselle.

1800-luvun lopun Villiin länteen sijoittuva tarina pohjautuu tositapahtumiin. Köyhän perheen elatuksesta vastannut Annie Oakley päihittää ampumisessa sirkuksen ihmemiehen, tarkka-ampuja Frank Butlerin. Metsänpeikko ja ihmisarka Annie rakastuu silmänräpäyksessa naistenmies-Frankiin, mutta Annie ei ole sopuisa, sävyisä, herttainen ja kölninvedeltä tuoksuva neitonen, kuten Frankin ihailemat seurapiirikaunokaiset ovat. Annien raikkaus ja erilaisuus kuitenkin lumoaa Frankin, mutta kun Annien sirkusnumero on Frankin esitystä menestyksekkäämpi, mies ei voi niellä ylpeyttään ja katkeruuttaan, vaan lähtee toisen sirkusporukan mukaan.

Erinäisten kiemuroiden kautta seurapiirineitojen kaltaiseksi muuttunut Annie ja naistenmiehen maineessa paistatteleva Frank kohtaavat vuosien kuluttua uudelleen. Keskinäinen rakkaus ei ole kadonnut minnekään, mutta kahden vahvan ihmisen kohtaamisessa ei ruutia säästellä. Vaikka Kuopion versiossa pahimmat sovinistiset osuudet onkin taitavasti taputeltu tasaisemmiksi, kyllä siinäkin on silti nähtävissä tavallaan puistattavaa asenteellisuutta. Kun Annie tahallaan häviää ampumakilpailun ja valheellisesti myöntää miehen olevan taitavampi ampuja, pariskunta voi tyytyväisenä rakastaa ja mennä naimisiin. Loppu hyvin, kaikki hyvin?

Kuopion Annie, Natalil Lintala, loisti roolissaan. Pienestä varresta löytyi käsittämätön määrä lavasäteilyä ja voimaa. Itsensä mittaisen, painavan luodikon kanssa laulava ja tanssiva nainen ei edes näytä hengästyvän. Vaikka Annie oli yksin lavalla, suuri lava ei ollut liian valtava, vaan esiintyjä täytti sen täysin. Minun korvaani Annien aavistuksen käheä ääni kuulosti miellyttävältä ja laulu sujui helpon oloisesti ja vahvasti. Tykkäsin! Arvostan!

Muut pääosien näyttelijät jäivät Annien varjoon, vaikka kaikki olivat taitavia ammattilaisia. Mutta Annie oli päähenkilö ja saikin varastaa ykkösartistin paikan. Frank Butleria näytellyt Mikko Rantaniva oli mies paikallaan ja selvisi roolistaan kiitettävästi, mutta ei hän jäänyt samalla tavalla mieleen kuin tähteyttä säteillyt Natalil Lintala.

Esityksen taustajoukoista pidimme erityisen tarkasti silmällä meille tutuinta esiintyjää. Hienosti selvisi kuorolaisten kiemuroista tämä jo monessa mukana ollut nuori, musikaalisesti lahjakas nainen. Roolit vaihtelivat seurapiiriladystä intiaanileirin Rouva Pikku Hevoseksi, mutta laulamisen ja näyttelemisen ilo ja riemu oli selkeästi nähtävissä vaativammissakin tanssikuvioissa.

Esityksessä oli paljon harkittuja yksityiskohtia ja merkittäviä elementtejä.Yksi vaikuttavimmista oli intiaanien esiinmarssi kohtauksessa, jossa Anniesta tuli intiaanipäällikkö Istuvan Härän tytär. Rytmikäs rummutus, salaperäinen hyminä ja huudahdukset sekä kellontarkka tanssi tekivät kohtauksesta suorastaan maagisen.

Kaiken kaikkiaan musikaali ole todellakin katsomisen arvoinen. Sydämellään mukana ollut esiintyjäkaarti, ammattitaitoiset soittajat, tarttuvat melodiat, huimat sirkustemput akrobatiasta köysitaiteiluun ja positiivinen tekemisen meininki jäivät hyväksi mieleksi hyrisemään mielen pohjalle.

Kello oli jo melkein neljä, kun astuimme muinaisesta villistä lännestä eli teatterin ovesta ulos takaisin tähän päivään. Vaikka juuri olimme nauttineet kulttuuria sielun täydeltä, oli tunnustettava arkinen tosiasia. Nälkä oli. Ruokaa olisi saatava.

Suunnistimme keskelle Kuopion toria pällistelemään ympärillemme ja arpomaan, missä syötäisiin. Kenelläkään ei ollut selvää visiota. Minulle kävi mikä vain ja poistuin hetkiseksi porukasta valokuvaamaan syksyistä Kuopion keskustaa.

Pitkään en ehtinyt filmiä polttaa kun muu seurue oli jo päätöksen tehnyt. Ruokapaikaksemme oli valikoitunut Grillson. Minulle ja sedälle ennestään tuntematon paikka, mutta serkku ja miehensä olivat kerran paikkaa testanneet ja hyväksi havainneet.

Vaikka emme olleet tehneet paikkavarausta etukäteen, meille kuitenkin järjestyi pöytä. Ystävällinen tarjoilija pahoitteli jo etukäteen, että on syytä varautua pitkähköön odotukseen, sillä heillä oli täyttä. Meillä ei ollut kiire minnekään, joten odotus ei haittaisi. Ruokalistalla olisi ollut useita houkuttelevia annoksia, mutta joku piti valita. Minä tilasin boileria, setä härkää, serkku possua ja serkun mies purilaisen.

Odotus oli ennustetusti pitkä. Ennätimme killittää vesikarahvimme tyhjäksi, ennen kuin ateriat saapuivat. Mutta hätä ei ollut tämän näköinen. Ystävällinen tarjoilija vain totesi, että vedellä on taipumus haihtua ja täytti karahvin uudelleen.

Pitkä odotus palkittiin herkullisella ruoalla. Annokset eivät kuvissa näytä yhtä herkullisilta kuin luonnossa, sillä ravintolan valaistus oli äärimmäisen haasteellinen.

Yläkuvassa on minun ruokani ja alakuvassa serkun. En uskaltanut tilata serkun valintaa eli possunposkea omenaselleripyreellä, sillä selleri ei kuulu suosikkeihini. Sain maistaa serkulta sekä muusia että käsittämättömän hyviä karamellisoituja sipulirenkaita, enkä voi mitään sille, että annoskateus nosti päätään. Oma ruokani oli kyllä maukasta, mutta annokseeni kuulunut tryffeliperuna oli vähän kuivahkoa. Onneksi broilerifileen välissä ollut sinihomejuusto oli viedä kielen mennessään.

Jälkiruoaksi halusimme serkun kanssa nautiskella vielä Creme Brulee triot. Niin ja tietenkin kahvia! Suklainen versio oli makuuni liian imelä, vaahtokarkkien alla ollut versio taas aivan liian kaardemummainen. Mutta etualan perinteinen jälkiruoka-annos oli enemmän kuin suunmukainen. Nam! Setä söi sekä suklaisen että kardemummaisen kupin tyhjäksi eikä mitään mennyt hukkaan.

Kotiin autoili kylläinen ja tyytyväinen sakki. Pimeys oli jo laskeutunut peittämään teitä ja tienoita. Onneksi autossa on valot ja kotimatka taittui rattoisissa merkeissä rupatellen.

Kotona olin niin nukuksissa jo, etten kauaa jaksanut keikkua hereillä vaan kömmin jatkamaan villin lännen seikkailuja unten mailla vällyjen välissä. Olipas kiva päivä!