Ikäkriisi

Eilen oli todellinen touhun päivä. Oli myös aikaa omille mietteille ja sain jäsenneltyä monta Kotosen tädin kovalevyn välimuistissa ollutta ajatusta. Syksy on hämärän pimeää luopumisen aikaa. Luonto antaa periksi, lakkaa loistamasta ja vetäytyy levolle. Myös ihmisen mieli myöntyy melankoliselle murheellisuudelle. Viritytään vastaanottamaan vuodenajoista viileintä ja mustinta. Syksyn ylivalta kestää kauan, nykyään aina vain kauemmin. Jos kunnon talvi jaksaisi pian työntää syystuulet tieltään ja vitivalkoinen lumi sataa märkään, mustaan maahan tuomaan valkeutta elämään ja pirteän raikas pakkasilma häätäisi hyytävän kosteuden tiehensä, ihmismielikin säilyisi kirkkaampana.

Vaikka en tietääkseni varsinaiseen syysapatiaan ole taipuvainen, tänä vuonna luonnon luovuttaminen on herättänyt monenlaisia tuntemuksia. Vähitellen olen diagnosoinut oman tilani ja tullut siihen johtopäätelmään, että oman elämän kääntyminen syyspuolelle saa ihmisen miettimään päiviensä rajallisuutta ja asioita, joita on saavuttanut tai joita on jäänyt saavuttamatta. Puolen vuoden kuluttua en enää olekaan vähän yli nelikymppinen vaan jo kuudennella kymmenellä. En usko eläväni lähellekään sataa vuotta, joten elämäni iltapäivä on alkanut. Olenko siis vanha nainen?

Vaivat ja krempat ovat onneksi kiertäneet minut kaukaa ja vasta neljänkymmenen korvilla aloin havahtua iän mukanaan tuomiin liikkuvien osien kulumiseen ja varsinkin nivelten voiteluöljyn väärään koostumukseen. Lääkärilläkin kävin, yksi vaiva hoitui leikkauksella, mutta nivelvaivojen kanssa oli opittava elämään. Kuulin jostakin lausahduksen, että jos tässä iässä aamulla herätessä ei koske mihinkään, tietää olevansa kuollut. Otin ohjenuoraksi sen, että kun vaivojaan ei jää kuuntelemaan ja surkuttelemaan, ne eivät pääse isännäksi. Siksi olen kyykkinyt marjassa polvet turvoksissa ja selkäranka apua anoen ja selättänyt kivun. Tai ehkä selättäminen on väärä sana... ei ne säryt minnekään hävinneet, mutta en myöskään anna niiden rajoittaa elämääni. Jääräpää ei anna periksi!

Suunnilleen 45-vuotiaaksi kuvittelin aina vain olevani kovin nuori. Eihän ylioppilasvuodestakaan ollut kuin tovi ja vastahan valmistuin ammattiini... Mutta kun peilikuva ei vastannut mielikuvaa omasta naamasta, oli pohdinnan paikka. Kuka se on tuo kuivaihoinen rypistyvä muori tuolla kuvajaisessa? Silmien kirkkaus samenee, mutta ei se mitään, kun eihän noita sielunpeilejä kohta näykään lurpottavien ja raskaiden luomien alta. Vakavalla ilmeellä posket roikkuvat ja naurunaamalla rypistyvät niin silmäkulmat kuin poskipäätkin. Kehonrakennusta en ole ikinä edes kuvitellut harrastavani, mutta nyt keskikeho rakentuu ihan itsestään. Kämmenselkien iho on kuin paperia ja rasvaa saisi hölvätä koko kroppaan litratolkulla.

Koskaan en ole tuntenut olevani keski-ikäinen. Vauhdilla kaasutellen rysäytin siis nuoruudesta suoraan vanhuuteen hypäten yli yhden elämänvaiheen. Tai kävikö siinä niin, etten hulvatonta ja huoletonta nuoruutta elänyt ollenkaan? Olinko tietämättäni heti lapsuuden jälkeen järkevä, tylsä ja vakaa keski-ikäinen?

Paras herätys tähän vuosien kertymiseen on tullut töissä, kun olen saanut työkaveriksi omien lasten ikäisiä nuoria aikuisia. Vain muutamaa vuotta vanhempi olin itse, kun nykyiseen työhöni tulin valituksi. Jos muita elämäni valintoja joskus kyseenalaistankin, niin yhtään ei kaduta, että aikoinaan hakupaperit laitoin vetämään. Kaikkien säästö- ja kurjistustoimien jälkeen voi toki miettiä, onko ollut viisasta jäädä samaan pestiin. Olisiko kyvyilleni löytynyt parempi paikka ja palkka?

Jos kuukausittainen tilipussi olisi painavampi, olisin voinut toteuttaa monta unelmaa, jotka toistaiseksi ovat vain haaveita. Tavaraa ja omaisuutta en kaipaa, mutta elämyksiä jaksan janota. Pienempiä ja suurempia. Tekemistä, oppimista, reissuja ja matkoja. Aikaa lähimmille ja itselle sekä hyville ystäville. Tahtoisin päästä Japaniin kirsikankukkien kukkiessa, Islannin jylhä kauneus ja vuonohevosratsastus houkuttelevat ja myös Portugaliin mieli halajaa, varsinkin samoilemaan Lissabonin kiehtoville kujille. Suomen Lapissa tahtoisin patikoida ajan kanssa pitkät pitkospuut sekä tunturipolut ja vaelluskärpäsen puremana haaveilen myös kunnon patikkaretkistä etelän lämmössä. 

Tunnistan itsessäni matkageenin, joka vetää tien päälle. Maailmassa monta on tuntematonta kolkkaa, joihin haluaisin päästä nokkani tunkemaan. Mm. Japani, Islanti ja Portugali ovat toistaiseksi käymättömiä matkakohteita, mutta joistakin jo tutuista matkakohteistakin toivoisin uusintaa.Tukholmassa en ole käynyt vuosikausiin, Tallinnassa voisi viettää joskus pidemmänkin lomasen, Santorinille pitäisi päästä uudelleen, samoin Mallorcalle Solleriin. Kun kaukokohteet ovat tavoittamattomissa, lähimatkailu kotimaassa saa toimia korvikkeena. Onneksi päivässäkin pistäytyy jossakin kaupungissa, kyläpahasessa tai korvessa avartamassa maailmankuvaa.

Vuosikausia olen ajatellut, että vielä joskus otan ja vietän lomani pyörän selässä ajaen kunnon päivämatkoja ja tutustuen kotimaahan. Se on ollut sellainen sitten joskus -haave. Nyt alan tajuta, että se on haave, joka ei välttämättä koskaan toteudu. Samanlainen ei koskaan toteutuva unelma on keväinen Japaninmatka, mutta pyöräretken olisin sentään uskonut toteutuvan. Vaan kun kesät kuluvat yksi toisensa jälkeen ja kesäloma on vaivaisen lyhyt ja siihen pitää saada sovitettua tuhat ja yksi tekemistä marjanpoiminnasta puutarhanhoitoon ja sukulaisten ja tuttavien tapaamiseen, aika ei yksinkertaisesti riitä. Seitsemän päivää viikossa ja kaksikymmentäneljä tuntia päivässä on liian vähän.

Edeltäneet sukupolvet ovat voineet siirtää haavetekemisensä aikaan "sitten eläkkeellä". Itse en uskalla laskea eläkeikäiselle itselleni kovinkaan suuria suunnitelmia. Jos ylipäätään koskaan pääsen eläkkeelle, en varmaan pysty tai  jaksa enää tehdä mitään. Elämä on muutenkin niin arvaamatonta, ettei mitään, mitä oikeasti haluaa tehdä, kannata jättää odottamaan aikaa parempaa. Elämä on tässä ja nyt ja se pitää elää tässä ja nyt. Paitsi että kun aina pitää olla töissä eikä rahaakaan ole riittävästi... on tyydyttävä kompromisseihin. Se on harmillista, mutta ikä on opettanut hyväksymään elämän suuret realiteetit. Mtä sitä suotta taistelemaan tosiasioita vastaan.

Niin että vanha mikä vanha. Iällisesti. Rypistyvän ulkokuoren sisällä kuitenkin asuu hulvaton ja ikänumeroille piutpaut antava tytönhupakko. Miten se sanonta nyt oikein menikään... Ikääntyminen on pakollista, mutta vanheneminen vapaaehtoista! Siksipä nuoremman kollegan ohimennen lausuma  pieni kohteliaisuuskin antoi roppakaupalla ryhtiä ja luottamusta oman tien oikeudesta.

Niin tai näin, kun ajatuksia pyörittelen, tullaan taas takaisin alkupisteeseen. Keväisin maisema puskee ilmoille uutta elämää ja maailma on avoin. Mutta syksyn tullen elämän rajallisuus kulminoituu lakastuvaan todellisuuteen. Melkein viisikymppisellä ei enää ole yhtä paljon polkuja kuljettavana eikä ovia avattavana kuin nuoremmalla eteenpäin pyrkijällä. Se on toisaalta surullista ja ankeaa. Tässäkö tämä kaikki nyt oli? Mutta toisaalta, kun koneisto on jo ikääntynyt  eivätkä huoltotoimenpiteet tee kuluneista osista uusia, pitäisi olla huojentunut siitä, ettei enää tarvitsekaan etsiä omaa latuaan. Elämäntaipaleen suurimmat mutkat ja mäet ovat jo tuttuja ja ennalta-arvattavia. Se on tavallaan helpotus, jos niin haluaa. Toisaalta, jos liika tuttuus lamaannuttaa, mikään ei estä laittamasta kompassia uudelle kartalle. Niin kauan kuin on elämää on toivoa eikä mikään ole niin pysyvää kuin muutos!

Sitä paitsi, ei kaikki ole syksylläkään kuollutta, vaan kukoistusta löytyy, kun vain avaa silmänsä ja katsoo.

Jälkikirjoitus, kirjoitettu saman päivän iltana
En muuten koskaan ole pitänyt viisikymmenvuotiaita vanhoina, Edes kuusikymppiset eivät ole vanhoja eikä moni seitsemänkymmentä täyttänytkään ole vanha.

Siksi onkin vallan merkillistä, että kun nyt itse lähestyn puolen vuosisadan merkkipaalua, uskottelen itselleni olevani vanha... Ei noista mainioista työkavereistakaan ole vanhuksia tullut, vaikka toiset jo lähentelevät kuuttakymmentä ja useimmat ovat ennättäneet aikuisen ikään ennen minua. Ja kaksi muuta kohtalotoveria pääsee uudelle kymmenelle kanssani samana vuonna.

Joten kyllä tästäkin kriisistä kömmitään esiin entistä ehompana!