Tervolankirkko

Suloinen sunnuntai käynnistyi sillä, että pähkäilimme sunnuntairuoan koostumusta. Päässäni ei ollut yhtään ideaa, joten valjastin ajatustyöhön koko paikalla olleen perheen eli vävykokelaan, kuopuksen ja Kotosen sedän. Sinnikkään hauduttelun tulokseksi tuli broileripihvit, keitetyt perunat, maissit, salaatti ja kanttarellikastike, koska olimme perjantaina saaneet isältä kunnon satsin vastapoimittua metsän keltaista kultaa.

Kauppaan oli suunnattava, sillä vaikka muuta kaapeista löytyi, niin broileria ei ollut jemmoissa eikä ruokakermaakaan. Kaupasta löytyikin suloinen uusi ruokakermatuttavuus, joka pääsi muotovaliokanttarellien kanssa samaan kuvaan.

Sen enempää en tässä ruoasta raportoi, sillä kauppareissulla lomusimme  niin kauan, että kotiin palattua oli ruoanlaitolla jo tulenpalava kiire, olihan nuoren parin ehdittävä vielä opiskelupaikkakunnalle vievään linja-autoon.

Kun nuoret olivat menneet menojaan, havahduin käsittämättömän kauniin syyspäivän kutsuun. Aurinko paistoi kuin viimeistä päivää ja ulkona oli hämmentävän lämmin. Pihatöitä olisi ollut tehtäväksi vaikka kuinka paljon, mutta päätimme kuitenkin sedän kanssa lähteä tutkimaan lähiseudulla sijaitsevaa kivikasaa, jota myös Tervolankirkoksi kutsutaan.

Internetin syövereistä kaivoimme tarkempaa tietoa ja hieman hatarin ajo-ohjein lähdimme luonnon ihmettä etsimään, Ensin auton keula kohti Juvaa...

Heikin Höyläpuun ohi ajettuamme tiesimme olevamme harhateillä. Piti palata takaisin omia jälkiä ja Saukkolantielle käännyttiinkin ihan Heikin höyläpuun kohdalta. Seuraava ohje oli, että Likolammen kohdalla on tiessä levennys ja siitä Tervolankirkko ja näkyisikin. Sedällä oli mielikuva, että Saukkolantietä pitäisi ajaa noin kaksi kilometriä..

Kuitenkin olimme ajaneet ohi. Valtatieltä olikin kohteeseemme matkaa vain noin 1,2 km eli niillä main olikin ollut auto tien varressa parkissa. Ei kun taas U-käännöksellä ympäri ja takaisin samaa reittiä.

Kaivoimme kännyköiden kartat esiin ja nyt löytyi Likolampi ja oikea paikka. Ensivaikutelma oli vähän epäuskoinen... voiko täältä metsän keskeltä ryteiköstä oikeasti löytyä jotain näkemisen arvoista?

Kyllä muuten voi. Melkosen valtavat siirtokivilohkareet muodostavat kunnioitettavan kokoisen kivikasan ja luolia ja onkaloita riittää hämmästeltäväksi loputtomiin. Kiipeilimme ja kurkiselimme kolosiin ja rakosiin. Setä pitkine koipineen pääsi sellaisiinkin paikkoihin, joihin minun oli ihan turha yrittää. Muutaman kerran liukasteltuani sammaleisilla kivillä ja kolhittuani kinttuni mustelmaisiksi, päätin olla särkemättä luitani.

Patistin puoliskoni moneen kuvaan mukaan siksi, että mittasuhteet jotenkin edes hahmottuisivat. Alla olevassa kuvassa pitkä mieheni (205 cm) on melkein piilossa vasemassa laidassa. Mutta kallioseinämän koko avautuu ihan toisin, jos miettii, minkä kokoinen mies seisoo samassa kuvassa.

Tuossa lipan alla oli nuotiopaikkakin. Savu pääsisi hyvin kiemurtelemaan pois paikalta kalliossa olevan halkeaman kautta. Sinne halkeamaan piti meidänkin kavuta...

Mielikuvitusta kiehtova on tuo valoheijastuma kuvassa. Onko se keiju, meduusa vai peikon lamppu vai peräti avaruusolio?

Alla on veikeän muiston kuvasarja... Kivien välissä oli lokonen, josta päätin yrittää pujottautua toiselle puolelle. Melkoista akrobatiaa käyttäen onnistuin kiemurtelemaan matalasta ja kapeasta raosta läpi. Takaisin päin tuleminen oli helpompi nakki, mutta silti erehdyin sanomaan sedälle, ettei hän kyllä varmaan mahtuisi tuosta menemään. "Ai en vai?" oli vastaus ja sinne se sitten survoutui. Iso mies pieneen rakoseen. Ja mahtui kuin mahtuikin!

Olin lukenut paikasta Retkipaikka-sivustolta ja olin varma, ettemme olleet vielä yhdellä kiertämisellä löytäneet kaikkia hienoja paikkoja, joista sivustolla kerrottiin. Päätin kiertää kivimuodostelmaa vähän kauempaa, että näkisin sen uusin silmin. Kuitenkin maasto oli sen verran haastavaa, että jalkoihinkin piti katsoa. Siinä kulkiessani näin kaikenlaisia sieniä sammaleen seassa ja äkkiä havahduin siihen, että aivot yrittivät kuumeisesti viestittää tärkeää sanomaa läpi satunnaisten aatosten: lenkkarin edessä oli suppilovahveroesiintymä!

Kivikirkon tutkiminen unohtui siihen paikkaan! Sienitutka käynnistyi niin, että alkoi ihan vinkua! Setä lähti hakemaan autolta muovipussia saaliin kotiinkuljettamista varten ja minä tuijotin maastoa silmä kovana. Uusia suppiksia putkahteli esiin yksittäisinä lajinsa edustajina, mutta en suostunut uskomaan, ettei niitä löytyisi enempää.

Missä setä luuraa?

Aikamme suotta etsiskeltyämme päätimme lähteä kohti autoa. Ja setä käveli suoraan kultasuoneen!

Pari litraa kaikkiaan saimme sienisaalista ja se on paljon se, kun kaikki tuli ihan ylimääräisenä ulkoilun kylkiäisenä. Suppisesiintymän vieressä oli puolukoitakin punaisenaan. Marjat olivat niin leppeän herkullisia, ettei tosikaan. Olisin halunnut niitäkin poimia, muttei mukanamme ollut niille minkäänlaista astiaa. Sinne jäivät pulleat puolukat metsän mättäille mätänemään. Murheellista.

Ennen kotimatkalle lähtöä kävin vielä nappaamassa kuvan Likolammestakin.

Kotiinpäin ajeli tyytyväinen pariskunta. Olipa meillä ollut hyvä reissu. Jälleen kerran.