Kerran elettyä eli Kirjamessut 2016, osa 2

Hyvin nukutti Hotelli Pasilan leveässä vuoteessa luksusmaisesti yhden hengen huoneessa. Kun unimaailmasta aloin havahtua valveen maailmaan, ennätin mielessäni suunnitella monenlaista kotipuuhaa ennen kuin muistin olevan kaukana kotoa. Bing, viimeisetkin unen rippeet kaikkosivat salamannopeasti. Ulkona oli säkkipimeää, mutta niinhän tähän vuodenaikaan on melkein aina. Kopeloin kännykän esille ja painoin siihen virran, nähdäkseni paljonko kello oikeasti olisi. Kellotaulusta loisti numerot 05:05 ja ennätin jo harmistua, kun ajattelin talviaikaan siirtymistä ja sitä, ettei kello siis ollut kuin vähän yli neljä. Onneksi hetken päästä jo tulin ajatelleeksi, että ehkä matkapuhelin olikin päivittänyt itse itsensä oikeaan aikaan ja niin oli tosiaan tapahtunut. Huh, eipä tarvitsisi loputtoman kauan odotella, ennen kuin voisi herätä.

En enää saanut kiinni unenpäästä, joten kaivoin neuleen esille ja kävin kilisyttelemään puikkoja. Jossain välissä pistäydyin suihkussakin ja harvinaisen rauhallisen aamun kruunasi vihdoin puoli kahdeksalta alkanut hotelliaamiainen. Olisi ollut tarjolla herkkuja laidasta laitaan. Nakit. lihapullat, paistetut perunat ja muut ruokaisammat vaihtoehdot ohitin, mutta silti onnistuin kasaamaan itselleni kokonaisen vuoren syötävää. En osannut päättää, ottaisinko riisipuuroa vai ihanaa luonnonjogurttia myslillä, joten otin molemmat! Puuron pisteltyäni tosin jo vähän hirvitti ruoan määrä, mutta kun aikaa oli ruhtinaallisesti, kaikki upposi. Näillä eväillä pärjäsin niin hyvin, ettei messukeskuksessa tarvinnut ruokaa etsiä.

Aikaa tappaakseni hain vielä jälkiruokakahvin kaveriksi hyvää tuoremehua ja makeita paloja.

Syötyäni ei vielä ollut kiire lähteä messuille, sillä siellä avautuivat ovet vasta kymmeneltä. Siis makoilin rauhassa, katselin televisiota ja annoin puikoille ja langalle kyytiä.

Yhdeksän jälkeen pakkasin viimeisetkin kimpsuni. suljin oven takanani ja luovutin korttiavaimen respaan. Heippa, hotelli Pasila! Nyt oli voimia ja aikaa napsia muutama kuvakin lähiympäristöstä.

Messukeskusta lähestyessäni päätinkin hetken mielijohteesta kävellä sinne Junailijankujan kautta. Olen aikoinani kahdeksankymmentä- ja yhdeksänkymmentälukujen taitteessa opiskellut messukeskuksen naapurissa Suomen liikemiesten kauppaopistossa kaksi vuotta nykyiseen ammattiini ja viimeisen vuoden asuin soluasunnossa Junailijankujalla. Maisemat olivat yhtä aikaa tutut ja vieraat. Nostalgista ja hämmentävää.

Näitä rappujan on tullut ravatuksi kerta jos toinenkin

Samoin näitä!

Olin paikalla niin hyvissä ajoin, että tungos alkoi vasta vähitellen muodostua. Liikkuminen oli väljää ja helppoa, eikä jokaiseen kuvaan vahingossa taltioitunut puolenkymmentä ventovierasta messuvierasta. Nyt bongailin ympäri aulaa monia mielenkiintoisen näköisiä kahviloita ja ruokapaikkoja, mutta kiitos kohtuuttoman runsaan hotelliaamiaisen, ei tehnyt mieli mitään.

Kiiruhdin kuuntelemaan Näytöskeittiöön Teresa Välimäen ja Mari Moilasen jutustelua kirjasta Syötäviä vietäviä. En ollut paikalla heti alusta, ja luulen missanneeni joitain hyviä vinkkejä. Vaan ei mahda mitään sille.

Lopuksi saimme maistella pieniä kakkusia, joissa oli mm. pekaanipähkinää ja spelttijauhoa. Maistui jouluiselta, mutta myös turhan makealta. Kahvin kaverina varmaan täydellistä.

Nyt olikin tullut aika tavata hyvä ystäväni ja yhden kummitytön äiti. Tapasimme pääaulassa, mutta vaikka kuinka olisi tehnyt mieli halata toista pitkästä aikaa, emme halanneet. Heillä oli käynyt viikonlopun aikana useammalla lapsella yrjötauti käylässä ja varmuuden vuoksi emme käyneet koettelemaan kohtaloa. Vatsatauti on sen verran ikävä kaveri ja kurja vieras, etten sellaista tuliaista välttämättä halunnut messuilta kotiin kantaa. Tosin olen sitä mieltä, että jos joku tauti on tullakseen, sehän tulee, vaikka kuinka steriilisti eläisi. Jos kulkutauteja pelkäisi, kirjamessujen tapaiset massatapahtumat olisivat kauhistus.

Ystävän kanssa päätimme heti ottaa rennosti ja nauttia ilmaiset Elisan tarjoamat kahvit. Suklaatakin sai samaan halpaan hintaan!

Kahvi oli oikein hyvää ja sitä olisi  mielellään hörppinyt enemmänkin kuin puoli mukia. Mutta ei sitä oikein kehdannut ilmaista kahvia vaatia vielä lisääkin... Siinä kahvitellessamme kerkesimme päivittää päällimmäiset kuulumiset. Edellisestä tapaamisesta oli ehtinyt jälleen kulua laittoman pitkä aika ja päivitettävää riitti!

Lopulta luovutimme paikkamme toisille kahvittelijoille ja lähdimme päämäärättömästi haahuilemaan pitkin aluetta. Päädyimme jälleen paikalle, kun Tatun ja Patun luojia haastateltiin. Nyt kerkesimmekin kuunnella melkein koko haastattelun ja lopuksi jonotimme vielä signeerausjonossa. Ystävän kuopus tulee jouluna yllättymään iloisesti!

Samalla lavalla haastateltiin hetken kuluttua Salla Simukkaa, jonka Lumikki-trilogia on saanut kansainvälistäkin julkisuutta ja jos en aivan väärässä ole, siitä on tulossa elokuvakin. Tällä kertaa Simukalla oli esittelyssä lastenromaani, jossa oli vaikutteita niin Lumikuningattaresta, Narniasta kuin Liisasta Ihmemaassakin. Kirjan päähenkilö on 11-vuotias ja tarina sadunomainen fantasiakertomus, jossa kuitenkin on vahvasti mukana myös nykytodellisuus koulukiusaamisineen. Ei löydy lähipiiristä Sisarlan lukijaa, joten lopulta lähdimme pois kesken haastattelun, sillä kaiuttimista tuli jotenkin kummallisesti läpi toinenkin haastattelu ja se kyllä teki kuuntelemisesta haasteellista.

Kiertelimme pitkin poikin aluetta ja samalla pidin silmällä kelloa. Halusin olla paikalla, kun Suomalaisen kirjakaupan alueella alkoi Enni Mustosen, Sirpa Kähkösen ja Virpi Hämeen-Anttilan haastattelu. Näiden naisten kirjallisuudessa on yhteistä se, että kaikkien kaunokirjallisissa teoksissa on vahvasti pohjalla ihan oikea maamme historia ja heistä jokainen on tehnyt valtavasti työtä tutkiessaan aikakausien tutkimuksia ja muita painatteita ja dokumentteja.

Emme kuitenkaan ehtineet tarpeeksi ripeästi paikalle, joten en saanut sellaista kuvaa, jossa kaikki kirjailijat olisivat olleet samassa otoksessa. Siinä kuvassa, jossa Virpi Hämeen-Anttila oli, joku oli juuri työntänyt tukkapäänsä eteen ja tarkennus oli mennyt ihan poskelleen. Joten tässä vain Mustonen ja Kähkönen.

Nyt meillä olikin jo kiire taas Näytöskeittiöön katsomaan Suomi 100 -kakunkoristelukilpailun lopputuloksia. Porhalsimme paikalle juuri, kun finaalikakkuja kiidätettiin paikalle. Tässä finalistit:

Tv-kokki Kari Aihinen kertoi tuomarityöskentelystä ja lopuksi julkaisi voittajan. Ei minulle kyllä selvinnyt, miksi kisan voitti ruskea karamellikakku, mutta onhan se hieno. Kakun tekijän nimi meni kyllä ihan ohi siellä messuhulinassa.

Kakkuja katsellessa tuli itsellekin kakunnälkä ja kahvinjano. Nyt tiesimme kiertää Cafe Helsingin kaukaa ja suunnistimmekin Fazerin kahvilaan. Gluteenitonta makeaa ei enää ollut saatavilla, joten keliaakikkoystäväni joutui tyytymään täytettyyn sämpylään. Minä herkuttelin puolukkaisella juustokakulla, joka ei - kurja kyllä - ollut ihan niin makoisa kuin olisin toivonut. Mutta kahvi, se oli tosi maistuvaista!

Kahviteltuamme ystäväni joutui jo juoksu jalkaa lähtemään kokkaamaan pesueelleen pöperöä. Vaan olipa ollut mukava tavata pitkästä aikaa!

Minullakin alkoi jo messuväsy painaa jäsenissä. Kävin hankkimassa vielä viimeiset suunnittelemani ostokset ja istuin kuuntelemaan lauluntekijä Pauli Hanhiniemen haastattelua. Sinänsä vänkä dilemma, että messuni alkoivat edellisenä päivänä laulajahaastattelulla ja samankaltaiseen tapahtumaan päätin messupäiväni. Postauksen otsikko on napattu Hanhiniemen kirjan nimestä, Kerran elettyä.

Jotain musiikillisesta moukkamaisuudestani kertonee eräs muinainen tapahtuma. Joskus kauan sitten 2000-luvun alussa, kun ei eletty yhtä syvää taloudellista aallonpohjaa kuin nykyään, pääsin työn puolesta Orivedelle lastenkirjallisuustapahtumaan. Siellä kuulin ensimmäistä kertaa Jukka Itkosta ja vaikutuin. Kuulin myös Markus Majaluomaa enkä vaikuttunut. Paula Havaste oli muistaakseni jotenkin tekemisissä järjestelyjen kanssa ja sieltä asti olen arvostanut häntä kovasti. Mutta miten tämä kaikki liittyy Pauli Hanhiniemeen?

Yhtä aikaa kirjallisuustapahtuman kanssa opistolla oli jonkinlainen laulunsanoituskurssi ja sen vetäjänä toimi itse armoitettu tekstinikkari Pauli Hanhiniemi. Noteerasin tyypin, näin hänet useampaan kertaan, kun kuitenkin samoilla apajilla aina ruokailtiin ja ajattelin, että miten tuo voi näyttää niin tutulta. Mikään kello ei kuitenkaan kilissyt eikä lamppu syttynyt. Päädyin tuumimaan, että kai hän vain muistuttaa jotakuta. Vasta kun lauluntekijät kurssien lopuksi esittivät tuotoksiaan meille kirjallisuuspuolen kuulijoille, minulle selvisi, että kyseessä oli Kolmannen naisen ja Perunateatterin keulahahmo. Vähänkö nolotti...

Oli vallan kiehtovaa kuulla tekstinikkarin ajatuksia urastaan ja elämästään ja siitä, että musiikin tekeminen on parhaimmillaan tiimityötä, jossa on tarkoitus pitää hauskaa. Tarkasti tuotteistetut solistit, joille tehdään täsmämusiikkia ja täsmästailaus eivät ole tätä pitkän linjan muusikkoa varten.

Eilen jo kirjoittelin lauluntekijöiden vahvasta vaikutuksesta kieleen ja sen säilymiseen. Pauli Hanhiniemi on nikkaroinut sanoituksen lukemattomiin kappaleisiin lähinnä omaan käyttöön, mutta myös muille bändeille, esimerkiksi Popedalle. Kun artisti vähän huumorilla heitti, että Tahdotko mut tosiaan, on Popedan paras biisi, koska siinä on hänen sanoituksensa, laulu alkoi sillä siunaamana soida päässäni korvamatona. Saa nähdä, kauanko se siellä tauottomasti tahkoaa...

Haastattelun loputtua alkoi olla lopussa minunkin messumatkani. Vielä olisi ollut aikaa kiertää pitkin osastoja, mutta ei ollut enää fiilistä. Kotimatka jo kummitteli mielessä. Lopulta seisoin Pasilan juna-asemalla puoli tuntia ennen määräaikaa, mutta nautin rapsakasta syysilmasta ja hengittämisen helppoudesta.

Messumatka oli hyvin antoisa ja viihdyttävä. Ihania kohtaamisia, kirjallista pöhinää, positiivista virettä ja silkkaa olemassa olemisen onnea. Kotiin saapui väsynyt, mutta onnellinen täti, joka jo mietii, että pitäisiköhän ottaa ensi vuonna uusiksi.

Ohikiitävää eli Kirjamessut 2016, osa 1

Anivarhainen oli lauantaiaamun herätys, kun kännykän herätysääni sinkosi ilmoille jo vartin yli neljän. Raukein jäsenin kömmin pois peiton alta ja vielä puoliksi unimaailmassa lipuen ryhdyin valmistautumaan lähtöön. Onneksi iltavuorolainen jaksoi herätä kukonlaulun aikaan kyyditsemään puolisonsa linja-autoasemalle ennen OnniBussin lähtöä. Mustaa, märkkää ja hiljaista oli kaupunkinmme keskustassa vielä ennen kuutta.

Kun bussi kaarsi paikalle, jostakin koloistaan kömpi esiin muitakin matkustavaisia eikä yksin tarvinnut matkaa aloittaa. Ihan aikataulun mukaan päästiin lähtemään ja ohi pellon ja pientareen sekä kallioiden ja kaupunkien kiisi punainen kaksikerrosbussi sateisessa yön pimeydessä. Tuuli vain maantielaivaamme keinutteli, mutta nuoren ja nohevan naiskuskin otteissa auto pysyi hyvin tiellä. Kuski oli nainen paikallaan, niin hyvin ja hyväntuulisena hän matkan etenemisestä meille mikrofonin kautta kertoili. Heinolassa vaihtui kuski jäyhempään ja vähäpuheisempaan mieheen, mutta vielä ennen lähtöään Katri-kuski toivotteli meille mukavaa matkaa ja kuten he tamperelaiset tapaavat sanoa: "Se on ny moro nääs!"

Keskellä yötä en kotona aamupalaa käynyt väkisin syömään, vaan otin mukaan matkaevästä. Kyllähän sitä jo seitsemän korvilla juotava jugurtti, kahvi ja sämpylä hyvin maistuivatkin! Tosi hyvä on tuo uusi termospullon ja -mukin välimuoto! Kahvi oli ihan polttavan kuumaa tässä vaiheessa ja sopivan lämmintä vielä kymmenen kieppeillä, kun stadia lähestyimme ja hörppäsin vielä viimeiset tsufeet pullon pohjalta.

Kampissa kampeutui matkalaisten sakki ulos bussista. Kuski oli mutissut mikrofoniin, että ruumassa olevat matkatavarat toimitetaan suoraan tuloaulaan ja meidän pitäisi siirtyä bussista suorinta tietä lasiovista sisään. Hieman huolissani tein työtä käskettyä ja lasiovien sisäpuolella pyörin poranteränä ihmetellen, jotta mistäkähän ne ensi yön yöpymisvermeeni lopulta löydän. No, matkalaukut tuotiinkin rullakolla ihan samasta ovesta sisään kuin mistä me matkalaisetkin olimme tulleet. Olin kerennyt suotta päiten turhaan huolestua.

Omaisuus mukanani nousin maan alta takaisin ihmisten ilmoille ollakseni taas eksyksissä. Mistä ihmeestä sinne rautatieasemalle oikein pääsisi? En nähnyt yhtään opastetta, mutta suunnistin eteenpäin kuitenkin sen näköisenä kuin tietäisin, mitä olen tekemässä ja yhtäkkiä huomasinkin olevani Kampin kauppakeskuksessa sellaisessa paikassa, jonka aiemmilta reissuiltani tunnistin. Nyt tiesin, minne mennä!

Hyytävä viima vihelteli Helsingin keskustan kaduilla ja siivitti askeleitani kohti rautatieasemaa. Siellä pysähdyin hetkeksi tavaamaan lähtevien lähijunien aikatauluja ja tilaamaan matkalipun tekstiviestillä matkapuhelimeen. Ihmeellistä on tämä nykytekniikka! Tekstiviesti A1 vain numeroon 16355 ja hetken kuluttua kännykään kilahti vastausviesti, jossa kerrottiin, että olin maksanut matkalipun. joka oli voimassa raide- ja lauttaliikenteessä + bussit 560, 15, 57, 80-99/A/B/K/V Helsingin alua ei 90A, 91 - 29/10 klo 11:36 asti. Olin lähdössä raiteille Helsingin alueella, joten uskottelin itselleni lipun kelpaavan. Matkalla päärautatieasemalta Pasilaan ei tullut lipuntarkastusta, joten asiaa ei kukaan koskaan tarkistanut.

Pasilassa ei ollut sen lämpimämpi kuin keskustassakaan, joten hirmuisella hopulla hapitin kohti matkani päämäärää eli messukeskusta ja tämän vuoden kirjamessuja.

Kahden päivän messulipun ostaminen sujui jouhevasti ja siirryin suoraan jonottamaan takkinarikalle. Aikani törötettyäni ruuhkassa meidät jonottajat patistettiin uuteen jonoon toiselle naulakolle, sillä ensimmäinen täyttyi jo äärimmilleen. Taas sai vuoroaan odottaa ihan kyllikseen, mutta lopulta palttoo ja vetolaukku saivat jäädä päiväksi hoitoon ja säilytykseen asialliseen paikkaan.

Jee, nyt vihdoin päästäisiin asiaan! Kotona tehty toivelista oli visussa tallessa ja siinä luki ensimmäisenä Juha Tapion haastattelu Minna Canth -lavalla. Sen verran olin aikaisessa, että ennätin kuulla viimeiset tarinat Aino Havukaisen ja Sami Toivosen haastattelusta ja nostamaan käteni ylös, kun kysyttiin, kuinka moni yleisöstä oli jo ehtinyt nähdä uuden Tatu ja Patu -elokuvan.

Kun Outolan veljesten luojat poistuivat lavalta, jäin jo penkille istumaan ja odottamaan seuraavaa esiintyjää. Se olikin viisasta, sillä Juha Tapiota ja haastattelijakirjailija Jaakko Heinimäkeä tuli kuuntelemaan valtaisa väkijoukko eikä kaikille tietenkään riittänyt istumapaikkoja. Onkohan Juha Tapion menestyksen takana tietoinen nöyryys ja vaatimattomuus, vai onkohan hän oikeasti niin epävarma ja varovainen, kuin kertoo olevansa? Niin tai näin, ihmetellä täytyy, ettei mies, joka tekee menestysmusiikkia vuosi toisensa jälkeen, ikään kuin vieläkään usko, että kelpaa kelle vaan. No, hämmentävää varmaan olikin, kun kaksikko nousi lavalle, yleisö istui hiirenhiljaa, suunnilleen hengittämättä ja mitenkään reagoimatta esiintyjien saapumiseen. Vasta kun laulaja tokaisi, että on kummallista tulla lavalle, kun kukaan ei taputa, heräsimme toimimaan.

Muusikoita haastateltiin messujen aikana useita. Sinänsä asia voisi olla kummallista, sillä kyse on kirja- eikä musiikkimessuista. Siis voisi, mutta ei ole. Toki näistä aikansa sankareista on tehty elämäkertoja ja muita teoksia, mutta varsinkin nyt, kun Bob Dylan sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon, myös laulujen lyriikoiden kirjallinen arvo on tunnustettu. Ihan totta, monet muusikot pitävät kieltä elävänä ja tuovat teksteillään esiin mm. suomen kielen monimuotoisuutta. Juha Tapio on hyvä esimerkki taitavasta tekstinikkarista, mutta Juice oli todellinen verbaalilahjakkuus ja Martti Syrjä Eppujen sanoittajana on myös loistava lyyrikko. Onhan niitä monia muitakin, mutta nämä nyt ensin pompsahtivat mieleen.

Juha Tapion haastattelun jälkeen kiirehdin ruokamesssujen puolelle kuulolle, kun Tuomas Kyrö oli Näytöskeittiössä Teresa Välimäen vieraana esittelemässä Mielensäpahoittajan keittokirjaa. Kyrö on myös yksi tämän hetken nokkelammista sanataiteilijoista, ainakin jos sanomaan kaivataan humoristista otetta. Taitava ja arvostettu kirjailija Laila Hirvisaari olisi tällä välin kertonut uusimmasta kirjastaan Hiljaisuus Aleksis Kivi -lavalla, mutta se ohjelmaosuus jäi nyt minulta välistä, vaikka olin senkin etukäteen suunnitellut kuulevani.

Tästä tuokiosta poimisin esiin ajatuksen makujen sekoittamisesta niin, että siitä tulee täydellinen. Moni laittaa suuhunsa mielellään yhtä aikaa hedelmäkarkin ja salmiakin, mutta jokaisen pitäisi maistaa samanaikaisesti myös puolukkaa ja mustikkaa ja vielä mieluiten niin, että ne on juuri poimittu vierekkäisiltä mättäiltä. Mustikan makeus taittaa puolukan kirpeyden ja makuelämys on taivaallinen. Olen maistanut ja allekirjoitan!

Kun tämä ohjelmaosuus oli ohi, säntäsin jälleen kirjamessujen puolelle. Yritin valita sellaisen reitin, jossa olisi mahdollisimman vähän tungosta ja aika hyvin onnistuinkin. Mutta melkoinen oli messukeskuksen ihmismeri, kun sitä rappusilta katseli! Paikalla oli väkeä kuin pipoa!

Puoli kahdelta Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen nousivat Minna Canth -lavalle kertomaan yhdessä kirjoittamastaan kirjasta Nainen parvekkeella. Heitä haastatteli Anna Kortelainen. Olen lukenut kirjan ja ...Mutta minä rakastan sinua -teoksen jälkeen tämä uusin oli vähän pettymys. Ei se huono ollut, mutta siitä ei löytynyt sitä samaa hehkua, mitä edellisessä romaanissa oli. Mutta nyt, kun kirjoittajat avasivat tekotapaa ja tarinaa, siihen tuli aivan uusi näkökulma.

Hämmentävintä minusta näin blokkarina oli tapa, jolla kirjoittajat olivat toisensa löytäneet. Eppu oli lukenut Pirkon blogia ja ehdotti Pirkolle tapaamista Turussa. Pirkon reaktio oli ollut samankaltainen, kuin kenen tahansa olisi, jos jo menestystä niittänyt kirjailija ottaisi yhteyttä. Noin kuusi kertaa naiset olivat tavanneet tosi elämässä kun he jo aloittivat yhteisen kirjaprojektin, josta lopulta syntyi Nainen parvekkeella, kirjeromaani tavallaan.

Eppua ja Pirkkoa kuultuani yritin mennä Kirjakahvilaan kuuntelemaan Kielen taju -keskustelua. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla, kuinka luomme käsityksiä toisista ihmisistä heidän puheensa perusteella. Siellä oli kuitenkin kaikki istuimet täynnä ja jo seisomapaikoillakin tungosta. Bussimatkan aikana nauttimani aamupala oli jo kulutettu loppuun ja olo alkoi olla hutera. En jaksanut jäädä keskustelun reunamille norkoilemaan nälissäni vaan lähdin etsimään murkinaa.

Wikidatan esittelykopperossa olisi ollut syntymäpäivien kunniaksi tarjolla kakkua ja Pommacia niin kauan kuin riittää. Kakku näytti hyvältä (aloitetun kakun kuva oli tärähtänyt, siksi kuva vain tuosta kokonaisesta) ja Pommac on limppareista lemmikkini. Jotain nälkäni tasosta kertonee se, etten sortunut makeaan kiusaukseen, vaan jatkoin kunnon ruoan metsästystä.

Katsastelin kahviloiden ja ravintoloiden tarjontaa eikä oikein mikään houkutellut tai sitten jokainen istuin oli jo käytössä. Viimeisillä tahdonrippeillä ja vatsan jo kuristessa vaativasti suunnistin eksoottisen oloiseen Wok'n'Curry-ruokapaikkaan ja valitsin lautaselleni lihavokkia. Melko mausteista, mutta syötävää. Pahvilautaselta, kertakäyttöruokailuvälineillä ja pahvimukista soodavettä hörppien ja kiireisten ihmisten ryntäillessä ohi tauottomalla tahdilla, ei voi puhua mistään rentouttavasta ruokahetkestä. Mutta kupu täyttyi ja jaksaminen palautui ja siihenhän tässä tähdättiin.

Kello olikin jo siinä pisteessä, että alkoi olla aika tavata entinen työkaveri. Cafe Helsinki oli valikoitunut tapaamispaikaksemme, sillä kummallakaan meistä ei ollut käsitystä messukeskuksen kahviloiden tasosta. No hoh hoijaa. Puolikas pahvimukillinen cappuccinoa maksoi 3,80 €. Se oli kyllä ihan vitsi, vaikka rahastajanuorukaista ei naurattanutkaan. Ehkä sitä sen verran piti pulittaa reilun tunnin juttutuokion istumapaikasta! Vitsikahvi oli niin surkea, etten kehdannut siitä edes kuvaa ottaa.

Oli kyllä aivan mielettömän mukavaa nähdä tämä ex-kollega ja vaihtaa kuulumisia. Nauroimme ihan vedet silmissä ja mitä ilmeisimmin huvitimme suuresti jutuillamme ja itäisellä murteellamme myös viereisen pöydän herraa.

Pitkä päivä alkoi jo painaa jäsenissä, mutta vielä oli listallani yksi tavoitetapahtuma. Yksi suosikkirunoilijoistani, Jukka Itkonen, esiintyisi Kirja Kallion lavalla runononstopissa. Siis sinne! Ihan alkuun en ehtinyt ja olin jo huolissani, josko Itkonen olisi jo osuutensa suorittanut.

Mutta huoli pois, niin ei ollut ehtinyt käydä! Saimme kuulla runoja kahdesta uusimmasta lastenrunokokoelmasta eli Tiira tiiraa tiiraa ja Hirvi irvistää sekä esimakua ensi vuonna ilmestyvästä runokirjasta, joka on suunnattu aikuisille. Vaikka en ikuisena lapsena ole vielä tähän mennessä viehättynyt Itkosen aikuisten runoista, vaikka lastenrunot ovat osuneet ja uponneet, niin tämä nyt kuultu runo oli niin sympaattinen ja kaunis, että se sattui syvälle sieluun ja sydämeen. Se uusi kirja on kyllä luettava, kunhan se nyt ensin edes ilmestyy,

Itkosta kuultuani lähdin vielä päämäärättömästi harhailemaan pitkin messukeskuksen käytäviä. Kulku oli helpompaa kuin päivällä, sillä sankka väkijoukko oli huomattavasti harventunut. Vessan seinältä bongasin hauskan ilmoituksen ja sen sanoman laitoin visusti korvan taakse seuraavaa päivää ajatellen.

Yhden kulman takana istuivat Tatu ja Patu...

... ja yhden kulman takana loisti iloinen ja aurinkoinen väri-ilopilleri ja muutenkin säteilevän energinen murrerunoilija Heli Laaksonen. Salavihkaa hänestä valokuvaa ottamaan...

ja kuvan otettuani nyökkäsin kiitokseksi. Heli torumaan, että niin yllättäen kuvan otin, ettei hän ehtinyt edes ilmettä ottaa ja niin yritimme uudelleen. Mutta sen verran eläväinen on tämä taiteilija, etten ehtinyt kameraa laukaista, kun hän jo näki kaukauisuudessa jotain huolestuttavaa ja poseerausilme vaihtui hetkessä.

Niin mukava tunne jäi tästä pikaisesta kohtaamisesta, että seuraavana päivänä palasin paikalle. Yön yli pohdittuani menin ostamaan Helin uutuuskirjaa joulupukin pakettiin ja nyt luotan, ettei lahjansaaja lue blogiani... Kirjaan tuli niin mainio omistuskirjoitus, että melkein harmittaa, etten sittenkin ostanut opusta omakseni.

Täytyy todeta, että siinä on ihminen paikallaan! Molempina päivinä tapasin runoilijan päivän käännyttyä jo ehtoon puolelle, mutta niin virkeän ja pirteän oloisena taiteilija osastolla loisti, että ihan tuli itsellekin lisää voimaa.

Oikeastaan Heli oli paikalla markkinoimassa uusia kirjojaan ja ensi kesän Samppalinnan kesäteatterin näytelmää Eloheinäkesä. Sain mukaani näytelmäesitteen ja alkoi tehdä mieli lähteä kesäteatteriin toiselle puolelle Suomea. Esite kertoo, että kyseessä on suhteellinen suvikomedia suurista ikäluokista. Mitä jos kello kääntyisi, mitä jos ajan suunta muuttuisi? Siinä kysytään myös, missä välissä kaurapuuro vaihtui avokadopastaan ja silakasta tuli katkarapu. Lopuksi siinä on vielä siteeraus kirjoittajalta itseltään "Mul on tapan fundeerata ihmei ja hihitellä yksinäsi omakeksimi jutui. Nyy mä laitin ne suviseks näytelmäks ihmistenki kuultaviks."

Noinkohan sitä joutuu ensi kesänä retkeilemään Turkuun saakka?

Vihdoin ymmärsin hakea tavarani säilytyksestä ja lähteä tallustamaan kohti majapaikkaa. Messukeskus on Itä-Pasilassa ja hotellini raiteiden toisella puolella Länsi-Pasilan puolella. Ensin yritin päästä raiteet ylittävälle sillalle pitkin kävelytietä, joka päättyi kuin seinään rakennustelineisiin. Piti palata omia jälkiään takaisin ja siirtyä tien toiselle puolelle. Taivas Helsingin yllä esitti omaa näytelmäänsä ja vaikken olisi jaksanut, kaivoin kuitenkin kameran kassista ikuistaakseni näkymän muuallekin kuin silmien verkkokalvolle. Nyt harmittaa, etten toista kuvaa ottanut enemmän oikealle, Siellä oli nostokurkien kokoontumisajot enkä voi ymmärtää, kuinka niitä käytetään etteivät sotkennu toisiinsa.

Olin kartasta katsonut, minne pitää suunnistaa. Kun kaivattua hotellia ei alkanut kuulua eikä näkyä, yritin saada apua kännykän karttaohjelmasta. Sitä tulkitsin niin, että pitäisi suunnata enemmän vasemmalle. Niin teinkin, mutta kun sain kävellä ja kävellä, eikä määränpäätä näkynyt, iski epäilys. Kysyin neuvoa eräältä lenkkeilevältä naiselta ja hän ystävällisesti lähti opastamaan minua perille. Kuljimme tasan niitä samoja jälkiä, joita olin juuri kipittänyt. Lopulta hotelli löytyi ja olin kääntynyt melkein sen kulmaltä väärään suuntaan. Hoh hoijaa! Onneksi sain ystävällisesti apua!

Vielä piti vastaanottoon jonottaa, sillä muitakin sisäänkirjautujia oli. Lopulta sain avaimen ja ylen ryytyneenä raahustin huoneeseeni ja ajattelin, kuin ihmeessä minulle aina arpoutuukin käytävien viimeisessä sopukassa olevat asumukset. Ei se mitään, huone näytti hyvältä.

Takki hengariin, kengät pois jalasta (ah, autuus!) ja sängylle selälleen ja telkkari auki. Mutta vaikka painelin kuinka kaukosäätimen nappuloita, tv ei ätvähtänytkään. Ei vaikka olisin päälläni seisonut! Toisaalta - sitä en kokeillut, vaan melkein itkuun purskahtamaisillani kiskoin kengät takaisin jalkaan ja raahauduin alakertaan. Taas jonotin respaan. Että olikin juuri kaikki kansa päättänyt samaan aikaan kirjautua sisään! Respan ystävällinen nuori nainen vaihtoi kapulaan paristot ja toivoi, että se auttaisi asiaan.

Samalla, kun kerran oli alakertaan vaivautunut, ostin hotellin ravintolasta itselleni iltapalaksi kahvia ja marjapiirakan sekä pitkän päivän pehmitettyä koko tädin, pullollisen siideriä. Toiveikkaana palasin huoneeseen saaliineni vain huomatakseni, ettei töllötin vieläkään suostunut yhteistyöhön.

Ei voi olla totta! Mikäs nyt neuvoksi? Soitto kuopukselle ja vävykokelaalle ei tuottanut tulosta. Tai sainpahan edes vähän myötätuntoa. Päätin juoda kahvini kuitenkin ensin ennen uutta toivioretkeä alakertaan.

Kun jälleen ilmestyin respan tiskin taakse, vastaanottovirkailija jo arvasi, mistä oli kyse. Jono oli hävinnyt ja hän lähti kanssani tutkimaan tapaus töllötintä. Lopputoteama oli, että koko vastaanotin oli pimahtanut ja sanonut työehtosopimuksensa irti. Varatelkkareita ei ollut. Nukkumaan ei vielä passannut käydä, sillä yöllä palaisimme takaisin talviaikaan ja yötä olisi tunnin pidemmälti kuin tavallisesti. Mitäs nyt?

Ystävällinen vastaantottovirkailija lähti selvittämään, josko voisin vaihtaa huonetta. Huh, se kävi päinsä ja muutin samalla käytävällä toiselle puolelle ja lopulta pääsin nollaamaan ajatukseni. Tai siis voin ihan vain olla. Samalla tosin puhuin pitkät puhelut molempien lasteni kanssa, joten telkkarin katsominen jäi aika vähiin. Mutta olihan se äänenä taustalla.

Lopuksi oli autuasta painaa pää pielukselle ja liukua syvälle unen sopukoihin. Huomenna olisi uusien seikkailujen aika!