Paluu Pörö-peikon polulle

Siitä on jo pian kolme vuotta, kun ystävä tarjosi minulle hienon reissun Pörö-peikon maille Rautjärvelle. Nyt pääsin loman viime metreillä sinne takaisin sedän ja kuopuksen koiralasten kanssa. Näin jälkikäteen tarkastellen ennätin ensimmäisellä kerralla katsella ympärilleni paljon enemmän kuin nyt, kun piti juosta koirien kintereillä ja pitää niistä huolta. Moni pieni mielenkiintoinen yksityiskohta luonnossa tuli kyllä huomatuksi, mutta ei ikuistetuksi. Ei se mitään, hieno reissu oli silti. Annas kun kerron!

Aamusella auton keula kääntyi kohti itärajaa. Ihan ei rajalle asti ajettu, mutta sinne suuntaan kuitenkin. Tiet muuttuivat vähän kerrassaan kapeammiksi, mutkaisemmiksi ja nimismiehenkiharaisemmiksi. Onneksi oli vakaa ja varmaotteinen kuski, joten perille päästiin ilman kommelluksia.

Polun lähtöpaikalla ei ollut tungosta.

Koirilla oli kovat menohalut eivätkä millään olisi malttaneet odottaa meitä kaksijalkaisia. Lopulta hoksasivat, ettei matka etene minnekään ennen kuin me olisimme lähtövalmiina.

Pörö-peikon polku on vain reilun kolmen kilometrin rutistus, mutta koska korkeuserot ovat huimat, se on ihan kunnon pinnistys. Välillä noustaa korkeuksiin ja sitten taas laskeudutaan alamäkeen, eikä kyse oli mistään loivista pikkunyppylöistä. Nyt kun narun etupäässä touhotti terhakka nelijalkainen, meinasi meillä ihmisillä tulla hätä käteen. Kahdella jalalla ja tässä iässä ei enää mennä vuorikauriin notkeudella. Aika hyvin nämä ystäväisemme sitten hoksasivat, että välillä on hitaampia odotettava.

Polulla on mukavasti nimetty paikkoja, kuten nyt vaikka tämä Pöröjoki. Se on näin kuivana kesänä hyvin pieni puronen, mutta voi sitä silti joeksi kutsua.

Ensimmäisen kunnon nousun jälkeen jo oli hyvät näkymät kaukaisuuteen. Tällä aukolla oli kolme vuotta sitten tyystin toisen näköistä. Nyt oli aluskasvillisuus vallannut alaa niin, että tuntui kuin olisi viidakossa kahlannut.

Aukiolla oli suuri siirtolohkare, joka osuu maahan hämmentävän pienellä alalla. Harmiksi vain kaikenlaista puskaa kasvaa kiven juurella, joten kuviin tuota merkillisyyttä ei saa tallennettua.

Kohta oltiin jäämässä putoavan siirtolohkareen alle... Mutta ei huolta. Ei se pudonnut päähämme viimeksikään eikä ole tällä välin kolissut kalliolta alas, joten mikäs sen nyt sieltä tiputtaisi meitä liiskaamaan... Ellei sitten itse Pörö?

Kallio oli paljon korkeampi kuin mitä se kuvassa näyttää. Kuvaan jäi vielä tuo kaatunut puukin tuohon eteen, Kivi ei siis suinkaan nojaa puuhun vaan roikkuu kallion reunalla kiikun kaakun tippuisiko vaiko eikö.

Räätälinlähteelle ei passannut jäädä kuvailemaan, sillä se osoittautui pehmeäreunaiseksi ja mutapohjaiseksi silmäkkeeksi, johon nuorempi koira olisi innolla pulahtanut uimaan... Meitä ajatus ei innostunut, sillä vaaleasta turkista olisi siinä kylvyssä sukeutunut varmaan harmaa.

Sitten oltiin taas mystisen kivijärkäleen juurella. Tämäkin kivi nököttää paikallaan hämmentävästi vain pienesti maahan koskettaen. Kunnon kuvaa en siitäkään saanut.

Jotain mystistä kiven ympärillä oli. Taustalla paistava aurinko muutti kiven avaruusalukseksi, joka tuijotti ja sitten muutti muotoaan...

... sitten paikalle lipuivat vaaleaa aaveet... Hu huu...

Jatkoimme matkaamme siirtokivilohkareisella polulla. Ei oikein tiennyt, olisiko katsellut jalkoihinsa ettei yllättäen löytäisi itseään polulta pitkältään vai ihastelisiko ympäröivää maisemaa. Polun katselu oli kyllä se ykkösjuttu.

Huh, mikä kiipeäminen oli Isolle Pörönmäelle! Siinä sai silmä kovana etsiä jalalle paikkaa ja samalla piti puuskuttaa miltei pystysuoraan ylämäkeen. Kyllä maistui vesi sydämenmuotoisesta kupista koirillekin kapuamisen päätteksi. Maistui se minullekin!

Kun oli Pörönmäeltä laskeuduttu alas, oltiinkin jo Pörölammen rannalla ja laavulla. Siinä oli meillä kahvitauon paikka.

Ruisleipäset maistuivat taivaalliselta! Keksikarkit jätettiin koskematta, kummallekaan ei nyt makea maistunut.

Omassa pihassa kasvaneet avomaankurkut ovat niiiiiin hyviä! Kurkkuviipaleet oikein aateloivat nuo voileivät.

Pörölammen rannalla olisi vuokrattava sauna ja vielä toinen laavu. Olisi aika hieno paikka viettää kesäiltaa!

Mutta me jatkoimme matkaa. Polku kulki Pörölammen rantaa pitkin eteenpäin. Onkohan tuolla kivenkolossa, sienen takana, Pörön pesä?

Lammessa kukki ihanat lumpeet! Mutta mikä noita lehtiä on nakertanut?

Ei ollut sienen takana Pörön pesä, sillä se löytyi vähän myöhemmin kallion kolosta ja itse Pörö vartioi pesäänsä kallion päällä. Tätä hahmoa ei polulla viimeksi ollut, eli jotain uudistusta on tapahtunut.

Muutaman koirakuvan jälkeen vihdoin päästää asiaan, eli tuolla kiven kolossa se Pörö asustaa.

Polun loppuun oli tehty uusi väylä. Enää ei laskeuduttu takaisin parkkipaikalle jyrkkiä portaita vaan kierretiin tämän hienon näköalapaika kautta jyrkkää kallion kuvetta alas. Taas sai olla tarkkan mihin kenkänsä asetteli,

Uusi reitti vei meidät alhaalla näkyvälle tielle, jota pitkin lampsimme takaisin lähtöpisteeseen. Vaatteiden vaihdon jälkeen jatkoimme matkaamme kohti Imatraa, mutta se on jo toinen tarina. Hyvää yötä!