Alkumatkan pysähdykset

Kesälomani alkoi tänä vuonna maanantaina 29.7. Aamulla kello herätti kuitenkin jo viideltä. Hyppäsin vaatteisiini ja nappasin kuopuksen koirat mukaani noin tunnin aamulenkille. Kun palasin kotiin, siellä tuoksui jo ihana aamukahvi. Meillä oli lähtö mielessä...

Suunnitelma oli, että olisimme päässeet lähtemään kotoa jo seitsemältä, mutta lähtö venähti 15 minuuttia. Ensimmäinen pysähdys oli Kellarpellossa Laurikaisen leipomolla, josta kävimme hakemassa tilaamani kymmenen lihapiirakkaa. Sinne ajellessa tuli mieleen, että voisihan kuopuksellekin lörtsyn viedä ja onneksi lisäostos onnistui. Yllätys oli melkoinen, kun sain vielä kaksi lämmintä lihapiirakkaa kaupantekijäisiksi, "ettei tarvitse kuormasta syödä". Olin nimittäin kertonut, että etukäteen tilatut herkut olivat menossa tuliaisiksi toiselle puolelle Suomea. Kyllä kelpasi!

Toinen pysähdys oli tankkaus- ja koiranpissitysstoppi Juvalla ja kolmannella seisautuksella jätimme koirat emännälleen Mikkeliin. Sitten meille Kotosille olikin tie auki taivasta myöten! Niin oli lomahyrinää suonissa, etten edes sukanneuletta etsinyt esille ennen kuin noin 65 kilomeriä ennen Jyväskylää.

Varsinaisen lomamatkan ensimmäinen etappi oli Vaajakoskella Pandan tehtaanmyymälässä. Ajattelin, että voisimme hakea tuliaiskoriin vielä vähän namusia. Juu, vähän lähti karkkiostokset lapasesta, kun oli vallan mainioita tarjouksia ja houkuttelevia herkkuja. Monta kiloa imelää lähti mukaan. Onneksi niitä ei välttämättä tarvitse itse syödä kaikkia. Ostoksista riittää jaettavaa niin työkavereille kuin lapsillekin.

Toiselle etapille pysähdyimme hetken kuluttua ja kun avasin auton oven, auton vieressä maassa näkyi kummaa liikehdintää. Siellä möyri pieni yöperhonen sokaistuneena päivänvalosta.

Kun nostin katseen maasta, näkyi varsinainen tutustumiskohteemme, Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluva Petäjäveden vanha kirkko.

Kirkon vierellä maisemanhoitotöissä ahkeroi määkijäjoukko.

Ovi on auki. Tervetuloa!

Petäjävetiset talonpojat rakensivat kirkon vuosina 1763-65 ja se on säilynyt näihin päiviin lähes alkuperäisessä asussaan. Kirkko on huikaiseva osoitus paikallisten talonpoikien taidosta ja omapäisyydestä - kirkko on rakennettu ilman isäntämaa Ruotsin lupaa ja piirustuksia. Rakentajamestarina toimi Jaakko Klemetinpoika Leppänen. Pojanpoika Erkki Jaakonpoika Leppäsen johdolla valmistui vuonna 1821 vielä kellotapuli sekä kirkon ja tapulin yhdistävä välikäytävä.

Tällaisilla pellavatossuilla hipsuteltiin pitkin leveitä lankkulattioita. Tuli tonttumainen olo.

Sitten katse kohti kattoa, Kellotapulin sisäkatto, aika hieno.

Pieni pääsymaksu piti pulittaa, että pääsi kirkkoa ihmettelemään. Mutta saimme pääsymaksua vastaan hienot esitteet, joista kirkon vaiheet oli hyvä opiskella.

Oli siellä hienoa!

Katse kattoon jälleen, nyt kirkkosalissa.

Jaakko Klemetinpoika Leppäsen veistämässä saarnastuolissa on koristeina Jeesus, neljä evankelistaa ja koko joukko enkeleitä.

Jos en ihan väärin tulkitse esittelylehtistä, alttaritaulun on maalannuyt kiertävä käsityöläismaalari Carl Fredrik Blom vuonna 1843.

Sivuovet ovat kiinni, mutta niille johdattaa iso rakonen lautojen välissä. Ja kun tarkemmin katsoo, oven raoista päivä paistaa... Tätä kirkkoa ei ole koskaan lämmitetty, joten talvella siellä on varmasti hyytävän kylmä.

Jumalanpalvelus on aikoinaan kestänyt noin neljä tuntia. On siinä ollut istumista noilla kovilla ja kapeilla penkeillä...

Alttarin edessä on lattaiassa salaovi. Esite kertoi, että ovi vie viinikellariin.

Alttarivaate, vuodelta 1952, on kopio alkuperäisestä, jota säilytetään nykyään Kansallismuseossa. Alkuperäinen alttarivaate on tehty jo 1749.

Kirkossa oli paljon nähtävää, mm. monia hienoja yksityiskohtia.

Vasta poislähtiessä hoksasin katsoa eteisen oven päälle. Sielläkin oli pari enkeliä.

Kirkon ympärillä on vanha hautausmaa, johon vielä tutustuimme ihan rauhassa. Vainajia on haudattu tähän kalmistoon vuodesta 1729 alkaen. Viimeisimmät hautaukset näkyi tehdyn vielä 2000-luvulla.

Hautamuistomerkkejä on alueella jäljellä 131 ja vanhin merkitty muistokivi on vuodelta 1837.

Silmäätekivillä oli valtavan kokoisia ja prameita hautakiviä, torppareilla ja käsityöläisillä oli huomattavasti vaatimattomammat hautamuistomerkit.

Hautamuistomerkit olivat murheellista luettavaa, sillä vuosisadan vaihteessa lapsikuolleisuus on ollut suurta. Moni lapsi oli saanut nimensä hautakiveen tai -ristiin, mutta voi vain kuvitella kuinka moni lapsi on haudattu hiljaisuudessa.

Olipa hieno nähtävyys, käymisen arvoinen paikka!