Ikihonkien huminaa

Ähtäristä ajelimme Saarijärvelle Pyhä-Häkin kansallispuistoon. Tänään tallustelisimme Kotajärven kierroksen. Se oli tarjolla olleista reiteistä houkuttelevin, vaikka vähän lyhyt... Vain 6,5 kilometriä.

Pyhä-Häkki on tunnettu ikivanhoista metsistään, mutta noin puolet kansallispuiston alueesta on suota. Polku kulki vaihdellen pitkin vanhaa metsää ja soille rakennettuja pitkospuita.

Vanhan, jyhkeät puut ovat kasvattaneet niin paksun kuorikerroksen, ettei niihin pysty tulipalo eikä pakkanen. Metsäpalojen jättämiä arpia niissä kuitenkin oli nähtävissä.

Metsissä oli tosi paljon kaatuneita puita, niin paljon, että tuli ihan hätä, että jotain pitäisi tehdä... Mutta ei niitä kansallispuistoista pois kerätä. Maatuvat aikanaan. Mutta oli siellä kyllä valtavasti pystyyn kuivettuineita kelojakin.

Hämähäkit olivat olleet ahkerina. Tällaista yllätystä ei mielellään naamaansa ottaisi.

Hauskat parikäävät, kuin pussihihat tai tuplaparveke.

Suolla on tilaa hengittää.

Joku on tipauttanut käyntikorttinsa.

Ihmeellinen möykky, kuin huuliherpes, yskänrokahtuma, kaksihaaraisen männyn kyljessä.

Polulla tuli vastaan pari valtavaa puuta. Uusi iso puu (1641 - )  ja iso puu (1518 - 2004). Niiden vierellä ihminen tunsi itsensä pieneksi. Ja nuoreksi.

Ei yllä isonkaan miehen syli ympäri! Puun ympärysmitta on 288 cm.

Minäkin sain tuntea itseni pieneksi.

Yksi iso oli jo pänttäytynyt pitkälleen.

Taas vähän suonäkymiä.

Oho. Este tiellä.

Setä sanoi: "Tuostahan pääsee loikkaamalla yli!"

No, minä en päässyt. Piti nöyrtyä kiertämään.

Sitten metsässä tuli vastaan pitkin pituuttaan pötköttelevä kelo, josta tuli mieleen ihan krokotiili... Tuo varmaan yön pimeinä tunteina liikkuu pitkin metsää ja jähmettyy aamun tullen taas niille sijoilleen, missä sattuu olemaan.

Ai, täälläkin on portaita! No, onneksi paljon vähemmän kuin Helvetinjärvellä. Näitä taisi olla nelisenkymmentä askelmaa ja ne oli sitten siinä. Muualla ei enää tullut porrastreeniä vastaan.

Yhtäkkiä päädyimme ilmeisesti nuorempaan metsään. Se vaikutti hyvin hoidetulta talousmetsältä, jossa pikapuoliin olisi aika tehdä hakkuut. Jylhää ja komeaa oli!

Keskellä avaraa metsänpohjaa tuli vastaan muinoin hiiltynyt kanto. Muuten ei honkain keskellä paljonkaan aluskasvillisuutta ollut.

 Vaihteeksi pitkospuille!

Tässä vaiheessa luontoäidin huumorintaju kukki ja saimme niskaamme muutamia vesipisaroita. Onneksi oli mukana sadetta pitävä takki! Mutta sade lakkasi yhtä pian kuin oli alkanutkin eikä kastellut yhtään.

Kun suon laidasta noustiin taas metsään, korkealla puussa oli hurjan näköinen pässi tai härkä vai liekö piru...

Sinne jäi puukummitus paikalleen nököttämään kun me jälleen jatkoimme matkaa.

Aika mielikuvituksellinen oli metsä. Polulla nimittäin tuli pian vastaan tämä pistäväkatseinen kaarnanpala.

Mutta sitten olikin kahviaika! Kotajärven kodalla oli tungosta, mutta tulipaikan ympärille mahtui. Nuotiossa ei luonnollisestikaan ollut tulta metsäpalovaroituksen takia, mutta oli siinä hyvät penkit istuskella ja nautiskella  Ähtäristä Vanha Pappila Hetkestä hankkimamme retkiherkut. Kylläpä kahvi maistui ja kääretorttuleivokset olivat yllättävän hyvin kestäneet hölskymisen repussa. Leivokset olivat suussasulavan pehmeät ja maukkaat, oikein luksusevästä metsän siimeksessä.

Reitistä ei ollut jäljellä enää kuin lyhyt loppurykäisy, joten laitoin kameran reppuun vähän sadetta karkuun. Edelleen ripeksi pikkuisen, silloin tällöin vähän isompiakin pisaroita. Parkkipaikalle ja autolle ei ollut kuin reilu kilometri ja siitä suurin osa suon ylitystä pitkospuita pitkin.

Tämä oli taas oikein hyvä kansallispuistokeikka. Valtavista puista  ja erikoisen herkullisista retkieväistämme on riittänyt juttua monet kerrat vielä kotiin tultuakin. Kannatti mennä!