Jos olisin etukäteen tiennyt...

...sen mitä tulisin näkemään, en ehkä olisi ollut niin sinnikäs toiveessani nähdä Imatran koski kuohumassa. Kosken kuohujen näkeminen on ollut monivuotinen unelma ja viikko sitten lauantaina tuo unelma toteutui.

Unelma toteutui, mutta varoitan jo nyt, että tämä tarina ei ole onnellinen tarina. Jos olet hyvin herkkä ja eläinrakas, ei kannata lukea pidemmälle.

Ensin patikoimme ihan leppoisaan tahtiin Rautjärvellä Pörö-peikon polulla ja reippailun jälkeen ajelimme Imatralle. Minulla oli kokonaista kymmenen minuuttia aikaa suorittaa ostoksia Virkkukoukkusella ja voin sanoa, että ne olivat todella tehokkaat kymmenen minuttia... Sen verran oli kiirus, etten yhtään kuvaa ottanut, vaikka myymälässä olisi ollut yllin kyllin kuvattavaa.

Koska meillä oli kuopuksen koirat mukana, päätimme syöda autossa Mäkkärin mättöä. Minä menin ruokaa hakemaan ja piti jonottaa ihan käsittämättömän kauan! No, kyllä ne Big Macit sitten maistuivatkin.

Virkkukoukkunen sulkeutui lauantaina kahdelta ja koskinäytös oli vasta kuudelta. Ruokailun lisäksi kulutimme aikaamme kävelemällä pitkin Vuoksen viertä kulkevaa polkua ja se oli koiralasten mielestä huippumukavaa. Ne suorastaan hymyilivät!

Vielä oli aikaa käydä kahvilla ja löysimme vähän keskustan ulkopuolelta Shellin huoltamon, jonka pihassa oli terassi, jolle koirakaveritkin olivat tervetulleita. Hörppäsimme siellä päivän kolmannet kahvit omenapiirakan kanssa.

Sitten etsimme rauhallisen ja varjoisan parkkipaikan kosken lähettyviltä ja jätimme koiralapset takapenkille unille sillä aikaa kun itse kävelimme kosken partaalle. Matkan varrella tuli vastaan liikenneympyrä, jonka keskellä seisoi tällainen sähkötolppa. Erikoinen koriste...

Olimme paikalla heti puoli kuuden jälkeen, mutta kaikki parhaat katselupaikat oli jo varattu. Onneksi mahduimme vielä kadulta alas rantaan laskeutuvaan portaikkoon odottelemaan koskinäytöksen alkua. Siinä oli hyvää aikaa katsella kosken louhikkoista uomaa.

Mutta mitä ihmettä... Uomassa liikkui joku...

Se oli pieni ketunpoikanen! Siellä se yksikseen kierteli kivillä, rapsutteli kaulaansa ja näytti tyytyväiseltä. Kosken reunamille kerääntyvät ihmismassat eivät tätä eläinlasta häirinneet.

Aurinko lämmitti mukavasti ja ketunpoikasen päivä oli ollut pitkä. Väsytti. Siihen lämpimälle kivelle oli hyvä käydä nukkumaan.

Mutta minulla oli hätä. Miten tuolle lapsiparalle kävisi, kun vesimassat lähtisivät vyörymään? Olisiko sillä aikaa pelastautua? Varoittaisiko vaisto?

Kun padot avattiin, vesi nousi onneksi hitaasti. Umpiunessa ollut kettulapsi heräsi kesken makeiden unien. Veden pinta alkoi lähestyä kettua, mutta sillä olisi aikaa paeta.

Mutta se onneton meni piiloon kiven koloseen!

Näimme vain kuinka pienet korvat vilahtivat vesimassojen myllerryksessä ja loppu on mysteeri. Selvisikö kettu säikähdyksellä ja kylmällä kylvyllä? Haluan uskoa niin.

Jos sen kohtalo oli toisenlainen, toivon, että se paiskautui saman tien voimalla kivikkoon ja kuoli heti. Kamalin on se ajatus, jos kettuparka ruhjoutui vesimassojen myllerryksessä kivikkoisessa uomassa ja jäi kitumaan...

Sibeliuksen Finlandia pauhasi kaiuttimista kuin tuomiopäivän alkusoitto ja peitti alleen kosken kohinan ja muut luonnon äänet. Ehkä se olisi kuulostanut mahtipontisen hienolta, jos en olisi joutunut todistamaan ketun kovaa kohtaloa.

Mietin, että kyllä ihminen on sitten armoton. Ensin valjastamme kosken kuohut sähköä tuottamaan ja tyhjennämme vuosisataisen uoman niin että pahaa aavistamattomat luontokappaleet pääsevät sinne seikkailemaan. Sitten kuitenkin päätämme tarjota elämyksiä turisteille ja vesi lasketaan matkailukaudella noin kerran päivässä vyörymään entiselle reitilleen. Sehän on ihan selvä ansa. Hävettää, nolottaa ja itkettää.

Mutta oli se kyllä upea näky, kun koski oikein voimalla velloi.  Ei voi kieltää.

Olen ketun kohtaloa murehtinut monta päivää. Koskaan en saa tietää kuinka sille loppujen lopuksi kävi. Sitäkin olen miettinyt, että olisko sen jotenkin voinut pelastaa ja tullut siihen tulokseen, että tuskin. Jos joku olisi yrittänyt hätistää sitä pois uomasta ennen näytöksen alkua, johonkin kivenkoloseen sen pieni höppänä olisi varmaan silloinkin livahtanut. Tätä en olisi halunnut nähdä, mutta näin kuitenkin ja sen kanssa on elettävä. Voi voi.