Pisaroita

Tänä aamuna heräsin villiin vesipisaratanssiin. Onneksi sitä tanssia tanssittiin ulkosalla ja vain peltikaton yllä ja ikkunapelleillä. Sisällä oli unentuhnuisen lämmintä ja mukavaa. 

Aamukahvia hörppiessäni mietiskelin, sonnustautuisinko työmatkalle sadevaatteisiin ja ohjastaisin villin ratsuni ulos autotallista vai jättäisinkö kuitenkin polkupyörän pilttuuseensa ja tallustelisin työmatkan varataivaan alla. Päädyin kävelemään ja niinpä syntymäpäivälahjarahoilla ostamani uusi sateenvarjo pääsi käyttöön toisen kerran. Sateenvarjossa muumeillakin ukkostaa. Tämän sontikan pitäisi kestää halpoja rimpuloita enemmän, sillä on vuoden takuu ja tuulenkestävyys taattu.

Varjon alla yritin napsia kuvia myös sateen raikastamasta luonnosta. Tosin kuvaamiseen ei voinut täysillä keskittyä, sillä takaraivossa kolkutti ajatus, että töihin oli jouduttava.

Töissä pukuhuoneessa oli sateenvarjoparkki.

Töiden jälkeen suunnitellusti suunnistin työkaverin kanssa ojentamaan kätemme. Vesisade oli jo lakannut ja päivä paistoi.

Aika monella muulla oli ollut sama ajatus. Ilmoittautumaan piti jonottaa ja lomakkeen esitäyttämisen jälkeen oli vielä tunnin odotus ennen kuin päästiin tositoimiin.

Kuudennella luovutuskerralla olin jo rutinoitunut luovuttaja ja kuviot ihan tuttuja. Soveltuvuushaastattelu, hemoglobiinin tarkistus ja itse luovutus sujuivat sukkelasti ja eipä aikaakaan kun jo olin kahvilippuni kanssa menossa kiitoskahville. Tällä kertaa luovuttajia kiitettiin myös juomapullolla.

Setä lupasi tulla nappaamaan tädin autokyytiin verenluovutuksen jälkeen. Kadun varrella noutajaa odotellessani kekkasin napata kuvan Tuomiokirkosta ja sen edelleen paikallaan olevasta tornista. Oli se hyvä ettei salama päässyt enempää tuhoa tekemään viime torstain ukkosmyräkässä. Tulipalo saatiin sammumaan nopeasti, kiitos ripeästi ajan tasalla olleen seurakunnan työntekijän ja läheltä paikalle saapuneen palokunnan.

Linnalan pusikoiden keskellä näkyi jotain keltaista...

Kaupasta menimme hakemaan jugurttia ja hedelmiä, mutta sieltä tarttui ostoskoriin myös uutuustuutti.

Wohoo, päällyksessä piili poksahteleva yllätys!

Kotimatkalla ajoimme kohti alati muuntuvaa upeaa sateenkaarta. Täydellistä kuvauspaikkaa ei tietenkään keskeltä tietä löytynyt, mutta jonkinlaisia kännyräpsyjä sentään sain ikuistettua.

Ja hei! Nyt kun oli välillä jo vähän lämpimämpää ja vettäkin saatiin, meidän pihalle on ilmestynyt kukkia ihan itsestään.

Tämän kaverin olemassaolosta en niin kovin hirveästi ilahtunut. Kauniitahan nuo lehtikotilot ovat, mutta niin haitallisia puutarhalle.

Tuskin olin pihakukkien kuvaamiselta sisälle ehtinyt, kun pilvistä jo alkoi tulla ilonpisaroita taivaan täydeltä. Sadetta ei loputtomiin kestänyt vaan pian jo aurinko pilkisteli pilviverhon takaa ja nyt taivaalla loistaa jälleen muhkea sateenkaari.

Ruokapöydällä minua odotti ilopostia. Tampereella oli äskettäin iso kansainvälinen postcrossing-miitti ja vaikka en enää itse juurikaan kortteile ainakaan noin virallisesti, sain kahdelta postcrossaajalta mieleistä postia. Kolmas kortti oli reissuterveisiä esikoisen Saksan matkalta, jylhä maisema.

Miittikorteissa oli aivan mielettömät postimerkitkin erikoisleimoineen. Jos en aivan väärässä ole, niin Pekkalan Suomi-neito on Postcrossing-yhdistykselle vartavasten suunniteltu omakuvapostimerkki ja toinen merkki on Suomen juhlavuoden erityisen hieno Suomen kasvot -postimerkki. Tuossa postimerkkisarjassa jokainen merkki on keskenään erilainen ja kymmenen postimerkin sarjasta muodostuu mosaiikkimaisesti Suomen kartta.

Aika paljon iloisia pisaroita yhtenä arkipäivänä!

Kuka on pomo

Jos Milja Kauniston Synnintekijän lukeminen eteni kuin täi tervassa ja vieläkin takkuisemmin, samaa ei voi sanoa Sophie Kinsellan uutuusromaanista Kuka on pomo. Kinsella todella taitaa chick lit -kirjallisuuden ja on jälleen luonut tälle genrelle loistavan edustajan. Katie (Cat) Brennerin tarina imi mukaansa ja kirja oli hotkittava muutamassa päivässä.

Kinsellan himoshoppaajaan en tykästynyt, mutta nämä muut nohevan nokkelat Sophie Kinsellan synnyttämät nuoret naiset hupaisine tarinoineen ansaitsevat paikkansa lukevan kansan yöpöydillä.

Silkaa tyhjänpäiväistä rakkaushöttöä ja pintaliitoa en jaksa lukea. Kirjassa pitää olla muutakin, jonkinlainen koossapitävä korsetti. Kuka on pomo -kirjan opetus on päivänselvä: älä oleta. Ihmisten elämät eivät yleensä ole sitä miltä näyttävät. Menestyvän uraohjuksen elämän todellisuus ei ehkä olekaan niin hohdokasta kuin sivusta seuraten voisi luulla. Some-päivityksiin todellisuutta kiillotetaan ja annetaan elämästä todellisuutta säihkyvämpi kuva. Sosiaalisesti lahjakkaat, ihaillut ja suositut ihmiset voivat pohjimmiltaan olla tympeitä syöpäläisiä. Töksäyttelevä ja epäkohteliaan oloinen ihminen ei välttämättä olekaan ilkeä vaan vain taitamaton ihmissuhteissa ja tulla väärinymmärretyksi, vaikka yrittää parhaansa. Ihmistä ei kannata lokeroida ennakkoluulojen perusteella. Parempi tutustua oikeasti.

Kirja kertoo isänsä kasvattamasta Katie Brenneristä, joka elää unelmaansa saatuaan hohdokkaalta kuulostavan työpaikan brändäysfirmasta päiväuniensa kaupungista Lontoosta. Piikki Katien lihassa on pettymys, jonka hän on tuottanut isälleen muuttaessaa kauas pois isän maatilalta. Katie on uudessa työssään ottanut kutsumanimekseen trendikkäästi Cat, suoristaa villinkiharaisen tukkansa tiukasti ruotuun, hankkii silmälasit näyttääkseen älykkäältä ja stailaa itsensa muutenkin niin uraohjukseksi kuin mahdollista. Firmansa uusimpana tulokkaana Cat on alimmista alin, mutta hän on sinnikäs ja pyrkii saamaan ideoitaan esille.

Juuri kun Katie uskoo asioiden alkavan järjestyä töissä ja juuri kun hän on tavannut kiinnostavan miehenkin, firma vähentää henkilökuntaa ja Katie saa potkut.

Maailmanloppu! Maailmanloppu, jota ei voi paljastaa isälle ettei tämä pety ja käy huolehtimaan Katien asioista omien huoliensa lisäksi.

Koska asioilla on tapana järjestyä, Katien isä ja äitipuoli ovat perustamassa luxusleirintäaluetta ja brändäyksen opit parhaalta mahdolliselta opettajalta eli omalta pomoltaan imenyt Katie luo täydelliset esitteet ja houkuttelevat nettisivut. Maatilamatkailutilan suosio roihahtaa täyteen liekkiin hetkessä. Sopivasti työttömäksi jääneellä Katiella on kädet täynnä työtä auttaessaan isäänsä ja äitipuoltaan toiminnan käynnistämisessä.

Katie on luova ja kekseliäs, hänellä on pettämätön maku ja loistava organisointikyky. Olipa ongelma mikä tahansa, Katiella on siihen ratkaisu. Paitsi kun entinen pomo, se joka potkutkin antoi, saapuu perheineen lomanviettoon Brennerien tilalle. Tai no - kyllähän Katien siitäkin selviää.

Juonenkiemurat on taidokkaasti punottu eikä kirjaa malttaisi laskea käsistään. Aluksi lukijaa kosiskeleva mukahauska teksti tuppasi tympimään, mutta kun juoni tempaisi mukaansa, turha lukijan nuoleskelu joko lakkasi kokonaan tai menetti merkityksensä. Silti en nauranut hervottomasti kuten kirjan vaikutusvaltainen suosittelija Jojo Moyes väittää tehneensä. Minun piti lukea sivulle 303 saakka ennen kuin ensimmäisen (ja viimeisen) kerran nauroin ääneen.

Tykkään onnellisista lopuista ja niinhän tässäkin kävi. Hyvyys ja oikeudentunto voitti, Katie sai työpaikkansa takaisin - ja sai roiman ylennyksen- ja rakkauselämässäkin näyttää käyneen hyvin.

Koska omakin esikoiseni on kohta kolmen vuoden ajan elänyt unelmaansa Lontoossa, kirja tuntui läheiseltä ja lohdulliselta. Lontoo on kallis ja valtava, mutta siellä on tilaa kaikille. Kirjassa mainitut paikat kalskahtivat korvaan tutuilta, olenhan päässyt tuolla suurkaupungin sykkeessä pistäytymään minäkin.

Kuka on pomo on oikea hyvänmielen kirja, jota kyllä tohtii suositella kevyeksi, mutta silti ajatuksia herättäväksi kesälomalukemiseksi.

Matontekijä luki Synnintekijän

Puuh, jättimattoni on kaikesta purkamisesta huolimatta vihdoin valmis! Reilu viikko ahkeraa virkkaamista ja tadaa! Matto on valmiina lattialle levitettäväksi.

Malli on Lankavan sivuilta löytynyt Asteri-matto. Ohjeessa käytettiin Esteri-ontelokudetta ja maton halkaisija on ohjeen mukaan 110 cm. Paikallisesta Taito Shopista ostin kuitenkin Lankavan Lilliä ja oikein arvasin, ettei matto syntyisi vajaasta kolmesta kudekerästä. Viisi vyyhteä ei loppujen lopuksi riittänyt ja jouduin käymään täydennysostoksilla. 

Valmiin maton halkaisija on 165 cm ja viimeistelevän reunakerroksen tein oman pään mukaan. Jos olisin selvinnyt purkamatta, minulla olisi valmiina jo melkein kaksi mattoa. Mutta reunustakin kokeilin ohjeen mukaan ja oman pään mukaan monta kertaa ja purin aina, kun muutin suunnitelmaa. Halusin virheetömän ja omaan silmään siedettävän maton. Muuten valmis matto olisi vain jatkuva malka silmäkulmassa.

Tässä vielä lanka katkaisematta ja virkkuukoukkukin kiinni työssä.

Kuudesta pään kokoisesta lankakerästä jäi jäljelle vain nyrkin kokoinen kudekerä.

Yhtä aikaa vaalean kuteen kanssa ostin kolme kerää viininpunaista tupaantuliaismattoa varten. Nyt minulla onkin ongelma. Näistä kolmesta ei tule tarpeeksi isoa mattoa... eikä Taitossa ollut samaa sävyä enempää. Teenkö siis pienemmän maton vai lähdenkö uudelleen kaivamaan kuvetta?

Samoihin aikoihin kuin viimeistelin mattoa, lopettelin myös pitkällistä lukemisurakkaa. Kevättalvella elin ja hengitin Paula Havasteen Vihat-sarjan Kerten kanssa samaa menneisyyden ilmaa ja olin vallan lumoutunut. Halusin lisää samanlaista ja niinpä nappasin kirjastosta Milja Kauniston Synnintekijän.

Turun piispan Maunu Tavastin papiksi vihitty ottopoika Olavi Maununpoika matkustaa Pariisiin saamaan oppia Sorbonnen yliopistossa vuonna 1425. Köyhän nuorukaisen elämä Pariisissa on täysin toisenlaista kuin koto-Suomessa. Olaus Magnukseksi nimensä muuttanut Olavi tutustuu ja ystävystyy älykkään ja kiehtovan Miracle de Servieresin kanssa ja saa jopa kutsun Miraclen kotiin kesää viettämään. Elämä yliopiston sisällä ja kaupungin houkutuksissa hämmentää ja kiehtoo, hieman hirvittääkin, hurskasta miestä ja saa tämän kamppailemaan velvollisuudentunteen ja mielihalujen ristitulessa.

Minun oli kovin vaikeaa samaistua tai edes kiintyä yhteenkään hahmoon tässä kirjassa. Kieli oli vanhahtavaa ja kerronta pitkästyttävää. Tapahtumien keskipisteeseen päästiin loputtoman alkutarinoinnin kestettyä tuskastuttavan kauan. Tosin kirja alkoi ravistelevasti ja sai odottamaan tarinalta hurjempia seikkailuja ja juonenkäänteitä.

Luin kirjaa sinnikkäästi ja kauan. Synnintekijä joutui monta kertaa väistymään mielenkiintoisempien tarinoiden tieltä ja lukumatka kesti toista kuukautta. Siis monta viikkoa enemmän kuin maton virkkaus.

Lopulta Miracle de Servieresistä paljastuu mielenkiintoinen ja yllättävä salaisuus, joka on tehdä lopun nuorukaisten ystävyydestä. Tästä juonenkäänteestä johtuu, että joutunen lukemaan sarjan seuraavatkin osat Kalmantanssin ja Piispansormuksen. Siinä se kesä sitten meneekin... Hyvä jos riittää!

Mässäilyä Mikkelissä

Olipa kerran kohtuullisen hintaiset bussilippujen hinnat, sunnuntai ja Kotosen sedällä yötyön jälkeinen nukkumispäivä. Lisäksi minulla ja kuopuksella pikkuisen yhteisiä afäärejä. Niinpä tarinalle ei ollut vaihtoehtoista juonta. Ainoa mahdollinen päiväohjelma oli pistäytyä naapurikaupungissa.

Pyöräilin linja-autoasemalle ja saavuin perille juuri kun bussi kaarsi laituriin. Nappiajoitus siis. Mennen tullen matka-ajat heiluttelin virkkuukoukkua ja sain aikaiseksi merkillisen näköisiä viritelmiä. Seuraavaksi pitäisi kaivella esiin mustaa ja valkoista puuvillalankaa sekä askarteluvanua. Ehkä näistä kappaleista vielä syntyy jotain valmistakin...

Perille päästyäni pinkaisin pikaisesti kuopuksen kotia kohti ja löysin lapseni koiransa kanssa pelaamassa palloa kotipihansa nurmikolla. Kyllä oli pieni koira intoa täynnä leikissä, mutta suorastaan villiintyi, kun tunnisti minut, tulijan. Koira jäi kotiin päivystämään, kun kuopuksen kanssa suunnistimme huonekalukauppaan. Eikä meillä kauaa nokka tuhissut, kun jo sopivat kapineet oli löydetty, tilattu ja maksettu.

Nälkä oli jo ja piti löytää jostain ruokaa. Sunnuntaisin ruokapaikkoja ei ole pilvin pimein tarjolla ja päädyimme ensin hortoilemaan harhateille. Sokoksen outletissa oli tyhjennysmyynti ja sieltä sai kolme jo alennettua tuotetta kahden hinnalla. Minulle löytyi Merrellin citylenkkarit ja kuopukselle ihanan lämmin ja pehmoinen huivi tulevaksi talveksi sekä veikeä hamonen.

Olin edullisuuden tähden ostanut bussiliput etukäteen netistä. Koska en halunnut jättää paluuta iltaan, humputteluaikaa jäi vain kolme ja puoli tuntia. Aika suorastaan kiisi ja jossain vaiheessa huomasimme, että pitäisi jo kiiruhtaa eineelle, jos meinaisimme keretä syömään. Rosso oli helposti lähellä, joten sinne siis.

Tilasimme molemmat lohta, minä sitruunapastalla ja kuopus perunamuusilla ja  tattikastikkeella. Alkupalaksi maistelimme paistettua vuohenjuustoa (ei ollenkaan niin hyvää kuin kreikkalainen saganaki.) ja alkuruuan alkuruuaksi sai käydä seisovasta salaattipöydästä mieleisensä sekoituksen.

Syötyämme kiirehdimme vielä kuopukselle kahville ja koiralasta rapsuttelemaan. Sillä aikaa kun me kahvittelimme, koiralla oli oma mehujäänsä. Hyvältä näytti maistuvan!

 Kotiin pästyäni jatkoin eilisiltaista puuhaa. Olin eilenkin töissä ja kotiin tultua olin ihan poikki. Sopiva lauantai-illan ohjelma oli tässä tapauksessa mielikuvituksella huvitteleminen hupaisan tarinan siivittämänä. Matkaeväänä Citymarketin aleirtikset. Niin paheellista, mutta niin rentouttavaa.