Nostettiin kytkintä

Juuri ohitetun pääsiäisviikonlopun aikana toteutui kaksi pitkäaikaista haavettani. Pääsin ihailemaan ja ihmettelemään Kolin jyhkeitä maisemia ja vielä issikkavaellukselle noihin upeisiin kansallismaisemiin. Koli on ollut jo kauan tutustumisen arvoisten kohteiden listallani ja issikkaratsastuksesta olen unelmoinut myös monta vuotta. Kuten ei edellisenä viikonloppuna, ei nytkään kaikki mennyt ihan nappiin. Epäonnisista kuvioista ei kuitenkaan vielä tässä postauksessa tule raporttia.

Kuopus, vävykokelas ja koira tulivat meille jo kiirastorstain iltana. Avulias, ihana serkkuni kävi heidät Mikkelistä hakemassa, ettei koiralapsen tarvinnut voida pahoin bussissa. 

Koska koko konkkaronkka (paitsi esikoinen, joka ei Englannista niin vain hyppääkään paikalle äidin jokaisen päähänpiston kohdalla) oli koossa kotona jo pitkäperjantain aamuna, lähtemistä ei tarvinnut höösätä kovalla kiireellä. Minulla ja setä Kotosella oli kaikki pakkaamisetkin vasta suunnitteluasteella, mutta eihän sitä yhden viikonlopun reissulle kassikaupalla varusteita tarvita. Eli hyvissä ajoin vähän jälkeen kymmenen Avensiksen keula kääntyi kohti Kolia.

Muuten ei ollut kiire, mutta kymmentä vaille kolme piti tädin ja kuopuksen olla tikkana paikalla Paimentuvan issikkatallilla sopivissa tamineissa.

 Ajattelimme ajella hissuksiin ja käydä Kolinportilla murkinoimassa, että sitten jaksaisimme. Auton navigaattori kuitenkin päätti toisin. Se mokoma ohjasi meidät Ylä-Kolintielle suorinta reittiä, eli pitkin kelirikkoisia, osin jäisiä ja osin hyvinkin liejuisia hiekkateitä. Kolinportti ei sattunut matkan varrelle.

Kuopuksen ja vävykokelaan lemmikkihuone oli jo valmiina, kun vähän ennen kahta saavuimme määränpäähämme Break Sokos Hotel Kolille. Kannoimme kaikki kamppeemme sinne, koska autoa ei saanut parkkeerata yläparkkiin kuin hetkeksi. Aika oli rientänyt siihen malliin, että kunnon lounaalle ei ollutkaan aikaa. Siispä nappasimme sämpyläkahvit hotellin Kahpitsassa ja kiirehdimme kohti Paimentuvan tanhuvia.

Minun ja kuopuksen lisäksi ratsastusretkelle oli lähdössä vanhempi pariskunta, joilla ei ollut ratsastuskokemusta ennestään lainkaan. Hätä ei ollut tämän näköinen. Meille oli lähdössä ratsastusta ohjaamaan saksalaissyntyinen, mutta jo 15 vuotta Suomessa asunut, Markus. Hän kertoili, että hepat ovat kilttejä, eikä meidän tarvitse mitään tehdä, sillä autopilotti hoitaa ohjaamisen, Hyvin hauska ja huumorintajuinen oppaamme olikin. Pikantti aksentti maustoi hupaisia juttuja, joten meillä oli oikein rattoisa puolentoista tunnin ratsastusretki.

Hevosen lisäksi saimme paimentuvalta lainaksi päähän kypärän ja jalkoihin pitkät nahkachapsit. Onneksi tuli lisäksi nuo nahkalahkeet! Ei päässyt hyinen tuuli puremaan kinttuja.

Minulle arpoutui ratsuarvonnassa tallin ainokainen tamma, 18-vuotias Snörp. Se oli vähän omapäinen eikä olisi välittänyt koko aikaa mennä autopilotilla. Snörpillä olisi ollut kovasti menohaluja ja välillä se yritti näykkiä edellä kulkeneen kuopuksen ratsun kintereitä. Kuopuksen heppa sitten Snörpiä yritti potkaista, kuka se nyt puremisesta tykkäisi... Markus oli aluksi ohjeistanut, että hepat kulkevat letkassa, pää edellisen pepussa kiinni. Se ei Snörpille oikein sopinut vaan tamma olisi halunnut etsiä itse omat kulkulinjansa. Eli sain kunnian ihan itse ohjastaa luottamatta täydellisesti automaattiohjaukseen.

Kun kuljimme pitkin Kolin metsiä, Markus hauskuutti meitä jutuillaan. Esimerkiksi sillä, kun hän lähti kokeilemaan murtomaahiihtoa. Hänelle oli annettu sukset, joissa oli jarrut rikki ja ylämäkeen tullessa oli jo paristo loppunut. Ja kun taivaalta tuiskutti lunta, hän totesi lumimyrskyn olevan tulossa ja kyseli selviäisimmekö, jos emme pääsisikään hotelliin yöksi. Ruoaksi olisi karhunlihaa, toivottavasti pitäisimme siitä. Niin ja sanoihan hän näinkin: "Älkää nauttiko tästä! Tästä voi tulla riippuvaiseksi!"

Harmi, että oli sellainen aika keväästä, että tiepohjat ja hanki alkoivat jo pehmitä. Ihan pikkuisen pääsimme kokeilemaan tölttiä ja se olikin mukavaa menoa se. Mutta koska maastossa saattoi olla yllättäviä upottavia paikkoja, pitkään emme voineet pitää rivakampaa vauhtia yllä.

Puolentoista tunnin ratsastus oli äkkiä ohi. Siinä hepan selässä istuessani ajattelin, että jos ei ratsastaminen olisi niin tyyristä, sitä kannattaisi harrastaa enemmänkin. Se tekisi hyvää keskivartalokorsetille ja ihmiselle muutenkin. Akut latautuisivat mainiosti metsän keskellä rauhallisessa menossa kauramoottorin tehdessä suurimman työn. Tuollaiset kiltit ja rauhalliset hepat ovat vallan ihastuttavia kavereita!

Ratsastuksen jälkeen oli jo vihdoin aika syödä päivän ensimmäinen ja ainoa lämmin ateria. Isä ja äiti olivat ratsastusretkemme aikana myöskin saapuneet paikalle ja yhdessä pähkäilimme ruokailua. Äiti oli jo syönyt päivällä eikä hänellä ollut nälkä ollenkaan. Niinpä me viisi nälkäistä suunnistimme Kahpitsaan pitsalle. Minä valitsin murkinakseni Akka-Koli -pitsan, kaikki muut halusivat Sinfonian, johon sai vapaasti valita täytelistalta neljä eri vaihtoehtoa. Piti ihan muistiin kirjoittaa eri toiveet, muuten en olisi tiskillä tilausta tehdessäni muistanut kaikkea oikein. Kokit olivat nopeita ja nälkäisille tuotiin murkina nenän alle yllättävän nopeasti. Että oli hyvää! Niin hyvää, että kuvaaminen unohtui.

Kylläisenä oli hyvä tarkkailla ympäristöä ja ihailla ikkunoista avautuvaa näkymää Pieliselle.

Jonkinlainen lukihäiriö oli tarttunut matkan varrelta mukaan, sillä kassan yläpuolelta hinnastosta luin koko ajan myynnissä olevan ihana limu ja setä katsoi listalla olevan holtitonta olutta.

Kaiken päivän touhuilun jälkeen kello oli jo niin paljon, että vävykokelas oli lähdössä viemään koiralasta iltalenkille. Telläydyin mukaan ja sain samalla vangittua muistikortille näkymiä auringon painumisesta mailleen.

Käveltiin Kolin kylälle päin. Menomatka oli pelkkää alamäkeä ja pakkanen alkoi jo vallan nipistellä. Onneksi olin saanut jonkinlaisen viisauskohtauksen tavaroita pakatessani. Kotona ei juuri ole enää ollut toppatakilla käyttöä, mutta puolentoista tunnin ratsastusretki kevättamineissa tuntui hieman liian rohkealta. Siksi pakkasin mukaani vuosia vanhan toppatakkini ja yllytin kuopusta lainaamaan meille varastoitua esikoisen lämmintä takkia myös. Ilman näitä toppavaatteita koko Kolin reissu olisi jäänyt hyvinkin tyngäksi. Siellä oli koko ajan lämpötila pakkasen puolella ja navakka viima vielä lisäsi pakkasen purevuutta.

Reitin puolivälissä pysähdyimme kartalta katselemaan reitistöä ja suunnittelemaan seuraavaa päivää.

Paluumatka kohti Kolin huippua olikin silkaa nousua. Viimeiset parisataa metriä ihan jyrkästi. Puuh. Enää ei pakkanen pureskellut vaan höyryveturina teki mieli jo takkia aukoa...

Hyvä oli käydä peiton alle pötkölleen mukavan reissu- ja ulkoilupäivän jälkeen. Mieli oli odottavainen, Kolin hetkiä ja retkiä oli tiedossa vielä lisää.