Siitä on jo vuosia, kun ensi kertaa tutustuin Eira Pättikankaan tuotantoon. Verevää, juurevaa, länsimurtein höystettyä historiallista tarinaa vahvoista naisista.Teksti kulkee helposti, juonen punonta on mehukasta ja todentuntuista. Niin nytkin tässä uusimmassa romaanissa.
Konimäen tilan kolme äidittömäksi jäänyttä omapäistä tytärtä ovat jo aikuisiksi varttuneet, Vanhin, Siikri, on ikänsä tehnyt isän apuna miesten töitä ja on nyt jo vanhapiikäiässä. Petta on tyttäristä toiseksi vanhin, kotitöihin ja navettahommiin nakitettuna hän haikailee edelliskesän tukkilaisen perään. Nuorimmainen, Malvi, on aina päässyt vähimmällä työteosta, mutta on jo vähitellen siirtymässä aikuisuuteen ja aikuisten maailmaan hänkin.
Tyttöjen kanssa samaa tilaa asuttavat isä-Mattias ja anoppinsa Eetla. Tyttöjen äidin, Eetlan tyttären ja Mattiaksen vaimon vei tauti ja samaan vaivaan kuoli talon ainoa poikakin. Siksi on Siikri joutunut miesten töihin ja omat haaveensa hautamaan. Vaan kun Petta kiemuroiden jälkeen avioituu Sakunsa kanssa, Siikri näkee tilaisuutensa tulleen, muuttaa kirkolle kortteeriin ja pestautuu kauppaan töihin.
Pettan avio-onni ei kuitenkaan lähde heti kukoistamaan, kun nuoren parin odotukset eivät näytä käyvän yksiin, Malvi muuttaa Siikrin perästä kirkolle kyökkipiiaksi ja Malvin naimaton isäntä iskee silmänsä puukauppareissuillaan Pettaan , Eetla villiytyy riiustelemaan vanhoilla päivillään ja Mattiaskin herää huomaamaan Siikrin simpsakan vuokraemännän.
Eletään 1930-luvun loppua. Elämä ei ole aina ollut helppoa eikä yksinkertaista, mutta kummia alkaa kuulua maailmalta. Se sekoittaa Konimäkeläistenkin pakkaa, vähän samoin kuin Siikrin yllättävä raskaus ja jokaisen tytön mieshuolet.
En tiedä muistanko oikein, mutta tämä Pättikangas on ehkä edeltäjiään kevyempää sorttia. Kolmen sisaruksen sydämenasioiden puiminen yhdessä 312-sivuisessa kirjassa jättää jokaisen tarinan vähän kevyeksi. Silti kirja oli ihan mukava lukukokemus. Viihdyttävää ajankulua ja harmitonta harrastusta. Aion kyllä lukea seuraavankin kirjailijan romaanin.
Kolin reissua varten haalin kevään kuluessa aika montakin Koli-kirjaa. Halusin mökin Kolilta - kirjan kuvittelin näistä mukavimmaksi. Siinä kun piti oleman kaikenlaisia Kolin alueen taruja ja uskomuksia. Olihan siinä niitäkin, mutta enimmäkseen se kyllä oli puuduttavaa kertomusta Kimmo Kemppaisen mökkeilystä ja tarinoiden metsästyksestä. Enkä kirjan luettuani tiennyt yhtään, olinko oikeasti raapaissut pikkuisen pintaa Kolin alueen historiasta vai olinko lukenut pelkkää huuhaata. Kirjassa oli hetkensä, mutta kovin suuria kirjallisia ansioita en sen niskaan asettelisi. Ehkä tarinoista ja kirjassa mainituista ihmisistä olisi saanut enemmän irti, jos olisi paikkakuntalainen ja tuntisi aluetta edes vähän. Täydellisenä Koli-noviisina en saanut minkäänlaista ahaa-elämystä missään vaiheessa. Ihan harmittaa, että tuhlasin aikaani mokomaan.
Koska Halusin mökin Kolilta -kirja oli niin suuri pettymys, muut jäivät lukematta kunnolla. Pikkuisen selailin näitäkin opuksia ja totesin, että kansien välissä olisi paljon asia. Jos olisimme olleet lomalla kesäisempään aikaan, Koli-oppaan vinkkien perusteella olisi voinut patikoida pitempiäkin lenkkejä. Muutenkin siinä oli matkailijaa ajatellen hyviä vinkkejä. Kirja on painettu jo vuonna 2006, joten täytyy ottaa huomioon, että jotkut asiat ovat yhdentoista vuoden aikana muuttuneet.
Kolin perintö -kirja kertoo Kolin alueesta geologiselta kannalta. Kuinka Koli syntyi, miten se elää ja miten on muotoutunut sen omintakeinen luonne. Kirja on oiva läpileikkaus Kolin syntyyn, alueen luontoon, mm. ahoihin, tykkylumen muovaamiin metsiin, kaskisavuihin,muinaisiin uhripaikkoihin, matkailun vaikutuksiin ja kirjan tekijöiden rakkauteen ja kunnioitukseen Kolin vaaroihin ja koko alueen erityislaatuisuuteen.
Perustellinen selvitys Kolin alueen historiasta olisi ollut kirja Elämää kansallismaisemassa. Monet tunnetut suomalaiset taiteilijat ovat hakeneet innoitusta töihinsä Kolin jyhkeistä maisemista, mutta alueella on eletty, tehty työtä ja käyty kouluja ihan tavallisten ihmisten toimestakin. Kirjan takakansi kertoo:
Kolin vaarojen laella on ollut pysyvää asutusta lähes 300 vuoden ajan. Tunnetuksi Koli tuli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa useiden suomalaisten taiteilijoiden töiden kautta. Säveltäjämestari Jean Sibelius piti Kolia elämänsä suurimpana kokemuksena, ja joka tiettävästi oli innoittajana hänen neljännen sinfoniansa syntyyn. Kolista tuli kalevalaisen maiseman ja suomalaisuuen symboli. Samaan aikaan Koli tuli tunnetuksi myös matkailukohteena.
Elämää kansallismaisemassa - Koli kautta aikojen kertoo paitsi Kolin merkityksestä suomalaiselle taiteelle ja yli 100 vuotta yhtäjaksoisesti toimineesta matkailukohteesta, myös monipuolisesti Kolin alueen ja kolilaisten historiasta varhaisesta asutuksesta nykypäivään saakka.
Kolin perintö ja Elämää kansallismaisemassa olisivat olleet syvästi yleissivistävät opukset. Vaan koska Kolin loma on jo koettu ja eletty ja uusia suunnitelmia on toteutumassa tuossa tuokiossa, taidan viedä nämä teokset liian vähän lukemisen ja tutkimisen jälkeen takaisin kirjastoon. Sieltä joku muu voi ne lainata sivistyäkseen. Minä olen sen suhteen jo menetetty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti