Lomalauantai

Hotelliaamujen aamiainen on luksusta! Syököhän kukaan kotonaan yhtä ruhtinaallista aamupalaa kuin hotellien aamiaishuoneissa on tarjolla? Minä en ainakaan. Yleensä syön pari palaa leipää ilman rasvaa kummempia päällyksiä ja kumoan kurkkuuni kaksi muumimukillista mustaa kahvia. Toisen kupillisen kanssa herkuttelen, jos kotona sattuu olemaan jotain leivonnaista. Usein on.

Mutta hotelliaamiaisella käsi käy melkein joka kipolla ja herkkuja kertyy nautiskeltavaksi. Kolin hotellissa erikoisuutena oli käsin rypytetyt karjalanpiirakat ja suklaaputous. Ensin mainittuja maistelin, suklaaputouksen ideaa en välttämättä ihan allekirjoita... Tai no, joku varmaan mielellään syö sulaa suklaata ja jos se olisi astiassa seisomassa, massa kuorettuisi ikävästi. Äiti maisteli marjapiirakan kaverina suklaasoossia ja totesi sen näyttävän paremmalta kuin maistui. Erityisen hyviä Kolilla olivat rapean rouskuvat ja makeat porkkanatikut. Miten voikin olla niin hyviä porkkanoita tähän aikaan vuodesta?

Jälkiruoaksi otin lisää porkkanaa, pienen croissantin, pari kaurakeksiä, pari vaahtokarkkia ja kiivin, josta jo ajattelin, että olikohan se koriste... Kun ei meinannut veitsi sen kylkeen upota millään. Koristeeksi se oli kuitenkin ihan maukas ja mehevä.

Aamupalan jälkeen kuopus istahti respan vieressä olleelle tuolille neulomaan yhteisöllistä pitkää kaulaliinaa. Hauska idea ja jo useampi käsityötaitoinen oli silmukoita puikoilla pyöritellyt. Liinasta on tulossa valtavan pitkä. Mihinkähän se lopulta päätyy?

Syönnin jälkeen oli aika lähteä jälleen koiralenkille. Vävykokelas pinkoi koiran kintereillä, minä vanhempieni kanssa kiipeilin perässä. Kuopus jäi hotellille sillä hän ei ollut vielä sulanut tarpeeksi syväjäädyttyään edellisen päivän ratsastusretkellä ja toisekseen hänellä ei ollut oikein keliin sopivia jalkineitakaan. Ihan tosi, kukaan meistä ei oikeasti uskonut Kolin talveen, kun kotioloissa oli jo kevät paljon pidemmällä. Puoliskoni, setä Kotonenkin jäi sulattelemaan aamupalaa.

Seuraavassa kuvassa näkyy, kuinka paljon Luontokeskus Ukon vierellä on lunta. Toki siihen on sitä aurattu, mutta kinos on melkoinen. Metsikössä oli mittatikku, josta näimme, että metsässäkin oli vielä 60 cm lunta. Ihan talvi!

Reitti olikin tosi haastava. Joku taisi mainita, että talvisaikaan Ukko-Kolin laelle olisi helpompikin polku, mutta meitähän ei lumi eikä pystyjyrkkä kalliorinne pysäytä! Äitikin sinnitteli aika pitkään mukana, mutta oli sitten ainoa jolla oli järkeä päässä kääntyä ajoissa takaisin. 75-vuotias isäkin kiipesi Ukko-Kolille pitkin kallionrinnettä kuin vuorikauris, vaikka askelmia jäisessä rinteessä oli niin harvassa, että sai ihan tosissaan harppoa ja puoli metriä kerrallaan askeltaa. Itse en uskaltanut katsoa taakseni enkä alas, sillä jos sieltä olisi lähtenyt putoamaan, pudotusta olisi riittänyt julmetusti.

Kapuaminen kannatti, sillä maisemat olivat hulppeat! Tosin sää oli samea ja lumisateinen, joten kovin kauas ei silmä siintänyt.

Seuraavaksi kävimme pohtimaan, missä se äiti on ja kuinka pääsisimme hänen luokseen takaisin alas. Jälleen mentiin suorinta reittiä eikä siinä ollut järjen häivää. Rappusten ylä- ja alapäässä kyltit kertoivat, ettei portailla ole talvikunnossapitoa ja kulku on ihan omalla vastuulla. Vävykokelas meni koiran kanssa edeltä vähän matkaa, mutta kun koiralapselta jäätikällä lähti jalat alta, pentu pinkoi kaiteen ali metsän puolelle. Vävy perässä.

Sitten päätin minä laskeutua alas jääradaksi muuttuneita portaita pitkin. Pidin kaiteista kiinni molemmin käsin ja molemmin puolin ja liikuttelin varovasti jalkoja askel kerrallaan. Paitsi kun tuuskahdin liukastuttuani selälleni, matka joutui hämmentävän livakasti kiivaalla vauhdilla pyllymäkeä alas saakka. Alastulo oli varma, mutta harmikseni olin pitänyt kaiteista tiukasti kiinni yrittäen samalla jarruttaa. En tiedä, millaisessa asennossa mahtoi oikean käden peukalo iskeytyä kaiteen tukipuuhun, mutta vauhdin tyssättyä tajusin peukaloon koskevan aika lailla. Kun kömysin mäenlaskun jälkeen seisaalleni, piti saman tien kyykistyä. Kipu peukalossa aiheutti huimausta päässä. Muille mitään virkkamatta tein hiljaisesti tutkimusta vahinkojen laajuudesta. Peukalo tuntui liikkuvan ja olevan paikoillaan, joten ehkä selviäisin pienellä säryllä koko onnettomuudesta.

Ihan niin onnellisesti ei käynyt. Peukalo turposi ja paisui, mutta ehkä se oli hyväkin. Huimapäisyyteni tasoittui eikä ihan joka nyppylälle tarvinnut kavuta maisemia pällistelemään. Pahin turvotus on nyt kolmantena päivänä jo laskenut, mutta turkasen kipeä on peukalonsyrjä edelleen. Taisi peukku venähtää pahan kerran. Kynää ei voi pitkään kädessä pitää eikä sukkapuikkoja... Siinä meni pari mukavinta harrastusta nyt pakkotauolle hetkeksi.

Koska olin tienraivaajana laskenut raput pyllylläni alas, vävykokelas päätti tulla alas samalla menetelmällä koira sylissään. Hyvin sujui ja kun ei turhaan edes yrittänyt jarruttaa, ei vahinkojakaan tullut. Kun sitten isä kapusi portaat alas askeltaen kaiteen alla olevaa reunusta, minua hirvitti niin etten meinannut uskaltaa katsoa. Mutta niin vain pappa pääsi alas ilman kummempia kommervenkkejä.

Huiman seikkailumme päätteeksi etsimme sen turvallisen talvireitin ja sen varrelta löysimme äidinkin. Näin jälkikäteen tuntuu ihan älyttömältä, että piti käydä siellä rinteillä keikkumassa, mutta tulipahan reissu tehtyä.

Ulkoilulta tullessa näimme hotellin yhteydessä olevan Retkitupa-myymälän ja Luontokeskus Ukon rakennuksen. Päätimme käydä houkuttelemassa kuopuksen ja sedän mukaan ja mennä tutustumaan luontokeskuksen näyttelyihin.

Näyttelyssä oli paljon mielenkiintoista tietoa ja monenlaista nähtävää. Nuoret istuivat pitkän tovin interaktiivisen näytön edessä ja lukivat sieltä milloin mitäkin, lähinnä Kolin tarustoon liittyviä kertomuksia.

Itse ihailin jonkun taidokkaita eläinhuovutustöitä.

Yksi lumoavimmista osuuksista luontokeskuksessa oli Hannu Hautalan Metsän poika -valokuvanäyttely.

Näimme auditoriossa lipun hintaan kuuluneen Mustarinta-luontoelokuvankin. Se oli hieno läpileikkaus vuoden kierrosta Kolin alueella.

Luontokeskuksessa olisi ollut kahvila Vakka, mutta nyt emme sinne suunnanneetkaan, sillä pikemminkin oli ruoka-aika.

Yksi tämän loman kohokohdista piti alkuperäisen suunnitelmani mukaan  olla koko porukan yhteinen reipas patikkaretki luonnonhelmaan lounaalle. Hieno ideani alkoi rakoilla jo siinä vaiheessa, kun kävi ilmi, ettei Kolin alueen tulipaikoilla ollut minkäänlaisia laavuja tai muita suojia. Lisäksi pakkanen ei suinkaan lauhtunut, vaan pikemminkin kiristyi.

Retkieväät olin jo kotona pakannut mukaan, joten olihan ne jossakin syötävä. Kompromissina patikoimme 50 metriä hotellin seinästä metsään päin ja retkeilimme siinä, ihan laskettelurinteen välittömässä läheisyydessä. Ei se nyt ihan sitä ollut, mitä suunnittelin, mutta aina ei voi voittaa...

Eväänä oli jo kotona valmistellut broilerin koivet folioon käärittynä, makkaraa ja piiloburgereita. Muut herkut lämpenivät isän virittämän nuotion hehkussa hyvin, mutta piiloburgerien jauhelihapihvien lämpimäksi saaminen oli vähän haasteellista.

Jälkiruokakahvit pinkaisimme juomaan kuitenkin sisälle hotelliin. Hyvin mahduimme koko porukka "meille" kahvittelemaan ja kotona paistamiani muffineita popsimaan.

Ruoan päälle piti ottaa rauhallisesti, joten istahdin minäkin yhteisölliseen neulontatuoliin. Mäenlaskussa kipeytynyt peukalo tosin oli asiasta eri mieltä, mutta kun kerran olin kerroksen aloittanut, ei sisu antanut myöten jättää työtä ja puikkoa puoliväliin.

Sedän kahvihampaan kolotus ei jälkiruokakahvilla helpottanut, joten ensiavuksi suunnistimme alakerran kirjastokahvila Hiekkapakkaan. Hauska paikka!

Illan päätteeksi kävimme äidin kanssa saunomassa hotellin kolmannen kerroksen saunassa. Sitten olikin aika painaa pää tyynyyn, toivoa että yö hoitaisi peukalon kuntoon ja nukkua onnellista unta selälle sopivassa sängyssä. Seuraavana päivänä oli tiedossa uusia seikkailuja.