maanantai 31. elokuuta 2020
4/7 ja muutama muu
Kesäkiireiden ohessa olen matkustellut mielikuvituksen siivin ympäri maailmaa. Ensinnäkin hairahduin tutustumaan Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarjaan ja se oli menoa se...
Seitsenosaisesta sarjasta on tähän mennessä ilmestynyt viisi kirjaa ja minä olen nyt lukenut neljä ensimmäistä. Ne kun ovat ilmestyneet pokkarina ja ensimmäiset kaksi ostin hirmuisen edullisesti viime syksynä Helsingin kirjamessuilta. Kaksi seuraavaa ostin ihan oman kaupungin Suomalaisesta kirjakaupasta. Toisen sain ilmaiseksi, koska kirjapassini täyttyi sopivasti.
Sarjan kantava idea on se, että Papa Salt on kuollut. Hänen kuusi jo aikuiseksi varttunutta adoptiotytärtään saavat tiedon viiveellä kuka minnekin päin maailmaa. Miehen tahdon mukaan hänet on haudattukin heti kuoleman jälkeen Välimereen teräsarkussa ilman saattojoukkoja. Isän menetys jo on tyttärille kova pala ja sitä, etteivät he saaneet edes hyvästellä rakasta ihmistä, on vaikea sulattaa.
Tytöt ovat varttuneet Sveitsissä Genevenjärven saaressa sijaitsevassa hulppeassa kartanossa, Atlantiksessa, taloudenhoitajan ja keittäjättären hellässä hoivassa. Itse Papa Salt on mystinen ja salaperäinen mies, joka kuitenkin on kaikille tyttärille hyvin rakas ja läheinen. Mutta mikä mies hän oikeastaan on? Sitä eivät edes Plejadien tähtiryhmän Seitsemän sisaren muukaan nimetyt tyttäret tiedä.
Tyttäret ovat kaikki kauniita ja heillä on omat erityistaitonsa. Heidät on adoptoitu eri puolilta maailmaa, mutta kukaan heistä ei ole koskaan ollut kiinnostunut juuristaan. Kuitenkin Papa Salt on pitänyt huolen, että hänen kuolemansa jälkeen tytöt saavat tarpeeksi vihjeitä, joiden perusteella he voivat selvittää mistä ovat lähtöisin. Aluksi kukaan ei tunnu haluavan selvittää lähtökohtiaan, mutta vähitellen jokainen kuitenkin päätyy ryhtymään toimeen.
Uskomatkonta kyllä, jokaisen tyttären juuret kietoutuvat johonkin tunnettuun taitelijaan tai tapahtumaan mm. Rio de Janeiron Kristus-patsaan arkkitehteihin ja rakentajiin, Edvard Griegiin, Beatrix Potteriin tai austarialaiseen aboriginaalitaitelijaan Albert Namatjiraan (hänestä en koskaan ennen ollut kuullutkaan, mutta vähän googlailin...) Viidennen ja kuudennen sisaren tarina on vielä lukematta ja itse asiassa suurin mysteeri on seitsemäs sisar, Merope, jonka olemassaolo on sekin suuri kysymysmerkki.
Ensimmäisen kirjan nimi on yksinkertaisesti Seitsemän sisarta, vaikka se onkin vanhimman sisaren eli Maian tarina. Hän on tyttäristä ainoa, joka on asettunut asumaan Atlantikseen, isänsä talon naapuriin. Mutta hänkin on Papa Saltin kuollessa vierailulla ystävänsä luona Lontoossa. Maia vaikuttaa aralta ja vetäytyvältä, mutta mukavalta. Itse asiassa kolme vanhinta sisarta vaikuttaa minusta heti ensi lukemalta mukavilta ja mutkattomilta, samoin viides sisar Tiggy. Mutta sisarista neljäs eli Cece ja kuudes eli Electra vaikuttavat jollain tapaa ärsyttäviltä tyypeiltä varsinkin ennen kuin heidän tarinaansa tutustuu.
Jokaisessa kirjajärkäleessä (yli 700 sivua/kirja) on oikeastaan kaksi eri tarinaa, jotka nivoutuvat toisiinsa. Maian tutkimusmatka menneisyyteen tutustuttaa meidät myös Maian nuoreen isoisoisoäitiin ja tämän värikkääseen elämään Ranskassa ja Brasiliassa. Eli eletään kahdessa eri aikakaudessa, mutta näissä kirjoissa se ei haittaa, sillä koko ajan kestää hyvin kartalla, missä mennään. Ainoastaan se välillä vähän harmittaa, että jännittävään kertomukseen tulee pakollinen tauko ja on hypättävä toiseen vetävään juonenhaaraan.
Jokaisessa osassa sen tarinan päähenkilö kasvaa ihmisenä, löytää oman paikkansa maailmassa ja saavuttaa tasapainon, vaikkei juuri ole aiemmin edes huomannut edellisessä elämässään tyhjyyttä tai puutteita (paitse Cece sen jälkeen kun Tähti irroittautui tiivistä sisaruudesta ja onnistui löytämään oman polkunsa).
Ensimmäisen osan jälkeen tartuin jo malttamattomana seuraavan sisaren eli Allyn tarinaan, kirjan nimi on Myskyn sisar. En tässä postauksessa käy tarkemmin ruotimaan yhdenkään kirjan tarkempaa juonta, etten vain pilaa kenenkään lukukokemusta. Mutta sen vain sanon, että Allyä kyllä kovasti surulla koetellaan. Onneksi Norjan vuonoilla ja tuntureilla on lohtua tarjolla. Tässä kirjassa jopa Suomi mainitaan ohimennen! (Siis torille!)
Ally on lahjakas niin urheilullisesti kuin musikaalisestikin, mutta kolmas sisar, Tähti on hiljainen lukutoukka. Hänet ja Cece on adoptoitu hyvin lyhyellä ajalla ja heillä on vain pieni ikäero. Tähti on aina vetäytynyt vilkkaamman ja puheliaamman sisarensa selän taakse ja antanut tämän tehdä kaikki päätökset. Isän kuoleman jälkeen Tähti ahdistuu Cecen tavasta jyrätä hänet ja päättää etsiä omaa elämää. Ensimmäinen askel on työpaikka kirjakaupassa ja kokkikurssi.
Tähden tarina kerrotaan kirjassa Varjon sisar.
Neljäs osa, Helmen sisar, vie Cecen ja meidät ensin Thaimaahan ja sitten Cecen juurille Australiaan. Cece on ollut joutumassa tuuliajolle, koska ei tunnu saavan mitään valmiiksi eivätkä taidekoulun opettajat ymmärrä eivätkä arvosta Cecen tapaa tehdä taidetta. Mutta kuinka ollakaan, kaukana maapallon toisella puolella Cecen isoisä opettaa Cecen arvostamaan omaa osaamistaan. Ei se ihan näin yksinkertaisesti käy ja aika paljon enemmän ihmisiäkin kirjassa on - ja rakkautta. Tarina kannattaa kyllä lukea. Cecen ärsyttävyyskin karisee, kun pääsee kurkistamaan pinnan alle.
Hilkka Pekkanen on urakoinut suomentajana ja tehnyt hyvää työtä. Kaltaiseni kielioppinatsi ei joutunut takertumaan juuri mihinkään. Paitsi neljännessä kirjassa, kun Kitty etsii epätoivoisesti suojaa paahtavalta auringolta ja viillyttävää vesilasia. Viillyttävää? Olisiko ehkä viilentävää?
Siinä ne nyt ovat, sarjan neljä ensimmäistä osaa pokkarina. Kärsimättömänä odotan kirjaston jonossa viidettä osaa ja jos se, eli Kuun sisar, ehtii ilmestyä taskukirjana ennen kuin vuoroni tulee, ostan senkin omaksi. Kuun sisar ilmestyi sidottuna eli kovakantisena versiona tämän vuoden keväällä ja syksyllä ilmestyy kuudes osa eli Auringon sisar. Mutta kaikkein eniten odotan sitä vihonviimeistä eli seitsemättä osaa, jossa pikku hiljaa vihjaillut salaisuudet toivottavasti lopulta paljastuvat. Mikä mies se Papa Salt oikein oli (vai onko hän edelleen elossa) ja miksi hän adoptoi tyttövauvoja ympäri maailmaa? Ja onko Merope olemassa ja miksi muut sisaret eivät tunne häntä? Kyllä on Lucinda Riley keksinyt oivan tavan saada lukijat koukkuun!
Ennen sisarten tarinoita hotkaisin kevyenä haukkapalana Essi Pajun kirjan Koskenniskan naapurissa.
Siinä nelikymppinen, heppailua harrastava Aava menettää työnsä ja samaan syssyyn tulee vielä avioerokin. Aava ajautuu huolehtimaan puolitutun hevostallista ja sen asukeista ystävänsä yllytyksestä.
Juoni oli köykäinen, mutta hyväntuulinen. Sellainen yli-ikäiseksi kasvaneen heppahöperön romanttinen raapaisu. Oivaa ajanvietettä, jos höttöpuppu uppoaa.
Loppuratkaisu oli niin arvoituksellinen, että kai se on luettava seuraavakin osa, että pääsee näkemään saivatko Aava ja naapuritilan isäntä lopulta toisensa.
Tässäkin kirjassa käytiin kirjastossa. Tosin se sivuutettiin maininnalla.
Löytyi kirjasta yksi elämänohjekin. Aavan isä oli opastanut tytärtään, että elämän tai ystävien menettämistä kannatti surra, rahan ei.
Toiseksi viimeinen lukemiseni oli Jan-Philipp Sendkerin kirja Sydämen ääntä ei voi unohtaa. Se on itsenäinen jatko aiemmin lukemalleni kirjalle Sydämenlyönneissä ikuisuus.
Kirja on siinä mielessä samanmoinen kuin Rileyn sisarussarja, että tässäkin päähenkilö matkustaa kauas kodistaan tutstumaan jo kuolleiden tuntemattomien ihmisten tarinaan. Julia on hyvin työorientoitunut, mutta joutuu yllättäen jättämään työnsä, sillä hän alkaa kuulla puhetta päänsä sisällä. Lopulta Julia lähtee isänsä kotimaahan, Burmaan, selvittämään äänen alkuperää.
Kankean alun jälkeen kirja imaisee mukaansa ja pidin tästä vielä enemmän kuin ensimmäisestä Sendkerin kirjasta. Tarina oli sydämeenkäypä ja satuttava, mutta myös ihana ja elämänuskoa pönkittävä. Sydämensä ääntä kannattaa kuunnella!
Vetkuttelin tämän postauksen kirjoittamista niin paljon, että ennätin lukea jo seuraavankin kirjan loppuun. Se on kirjaston romantiikka-genren hyllystä poimittu Veera Vaahteran uutuus, Vedet silmissä.
Tällä kertaa kirjailija yllätti. Aiempien saman kirjailijan kertomusten perusteella odotin hattaraista, imelää rakkaustarinaa. Mutta vaikka kirjassa rakkaudestakin puhuttiin, se ei ollut vahvin teema. Suurimpana palana purtavaksi oli Jennan veljen itsemurha, josta Jennan on mahdotonta päästä yli. Jos lapsuus on ollut yhtä selviytymistaistelua alkoholistivanhempien lapsena, turvallisen isoveljen menettäminen voi suistaa sivuraiteelle. Työ stand up -koomikkona ei surun keskellä onnistu, eikä poikaystäväkään oikein osaa auttaa.
Jennan veli on yllätten testamentannut mummolta perimästään talosta puolet sisarusten lapsuudenystävälle Ellikselle. Vaikka yhteyttä ei ole pidetty vuosiin, Ellis on tuttu ja turvallinen ja iso apu veljen talon tyhjentämisessä ja remontoinnissa. Suru voi saada aikaan paljon muutoksia elämässä ja rakkaudessa. Niin kuin nyt tässäkin tarinassa.
Semmoista vaan olen vähän ihmetellyt, että onko naisten välinen rakkaus nykyään teemana vähän yhdellä jos toisellakin kirjailijalla, vai miten niitä sattuu minulle luettavaksi. Tässäkin satsissa kahdessa kirjassa (Helmen sisar ja Vedet silmissä) päähenkilö huomaa itsessään lämpimiä tunteita samaa sukupuolta olevaan ihmiseen. Minun mielestäni kuka tahansa saa rakastaa ketä tahansa, mutta ei se ennen ole näin vahvasti noussut kirjojen tarinoissa esiin. Mutta voihan se olla myös niin, että maailma muuttuu suvaitsevaisemmaksi ja siksi kirjallisuudessakin ollaan rohkeampia kertomaan toisenlaisista ratkaisuista. Hyvä niin.
Mitähän sitä seuraavaksi lukisi? Ehkä On ilo juoda teetä kanssasi?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Joo, lue ihmeessä On ilo juoda teetä kanssasi! ❤️
VastaaPoistaOn sulla ollut lukuisia hetkiä, wau! Itselleni tuttu ainoastaan tui ihana Sydämen ääntä ei voi unohtaa ❤️
Lucinda R:lta olen lukenut vain Enkelipuun ja se ei ollut kovin kummoinen. Nuo sisaruskirjat kuulostavat kuitenkin houkuttelevilta...
Minähän luin! Sen ja monta muuta. Kirjoittaminen ei ole nyt napannut, joten blogiparka on ollut ihan unohduksissa. Ehkä tästä vähitellen taas saan intoa bloggaamiseen. Kirjoitettavaa ja raportoitavaa kyllä olisi. Olen ollut myös laittoman huono kommentoimaan toisten postauksia. Olen kyllä lukenut tekstisi ja ihaillut kuviasi, mutta ei vain ole ollut jaksamista kirjoittaa mitään. On tämä ollut niin ihmeellinen ja hullu vuosi.
Poista