Loman loppumisen aiheuttamat paniikki ja ahdistus vaivaavat yhä. Hirveästi olisi vielä kaikenlaista kotipuuhaa tekemättä, joten ei tästä oikein töihin ennättäisi. Siksi tälle viimeiselle varsinaiselle lomapäivälle ja heti huomenna koittavalle viikonlopulle oli paljon paineita.
Parhaiten niistä paineista pääsee painumalla metsään. Mutta raaskisinko irrottautua keskeneräisistä kotitöistä? Annoin säidenhaltijan ratkaista asian, Jos olisi pouta, menisin metsään, mutta vesisateella keskittyisin komeroiden tyhjennykseen, punaherukkahillon ja kesäkurpitsakeiton keittämiseen, siivoamiseen ja paikkojen raivaamiseen.
Kun kuuden kieppeissä heräilin yöunilta, aurinko näytti pilkistelevän pilvien rakosista. Siis pikaisesti ylös sängystä, aamupalaa ja etenkin kahvia kitusiin, ripeästi tavarat kasaan ja ei kun menoksi. Kulkupelini tällä reissulla oli oiva, reipas ratsuni eli polkupyöräni.
Ennen kuin kerkesin kaupungista pois, törmäsin koiraa ulkoiluttavaan entiseen työkaveriin ja jäin hetkiseksi höpöttelemään. Matkantekoa hidasti myös märkä tien pinta ja ajoittan vastaan puhallellut tuuli. Eli reittiennätyksestä ei voinut edes haaveilla. Vähän vajaan parin tunnin sinnikkään sitkutuksen jälkeen parkkeerasin pyöräni määränpäässä.
Äiti innostui lähtemään kanssani puolukkaan. Niinpä hyppäsimme sankkoinemme ja marjanpoimureinemme jälleen pyörille ja pyöräilimme potentiaaliseen saalistuspaikkaan. Huippumarikosta ei ollut kyse, mutta kylläpä sieltä molemmat saimme astiamme täyteen. Hirvikärpäsiä revin kahteen kappaleeseen niin monta, etten kestänyt laskuissa. Sinänsä en niitä haluaisi vainota, mutta jos tuo inha hyönteinen laskeutuu iholleni, jompikumpi meistä kärsii. Enkä se halua olla minä...
Marjasta palattuamme ja äidin tekemää herkkuruokaa syötyämme piti päättää, poimisinko tyrnejä vai menisinkö katsastamaan suppilovahveroiden tilanteen. Metsään mielin edelleen, vaikka isä sanoi, ettei siellä vielä olisi kuin pikkiriikkisiä sieniä. Haluisin itse tarkistaa tilanteen. Paljon oli pientä sientä, niin etten oikein tiennyt, minne olisin jalkani asetellut, etten murskaisi kumpparin alle kasvamaan jätettäviä herkkuja. Onneksi löytyi jo jotain otettavaakin!
Metsässä harmittelin myös sinne jääneiden isojen mustikoiden kohtaloa. Nämä olisi pitänyt tulla poispoimituiksi, mutta nyt ne eivät enää maistuneet hyvältä, Mustikkakausi on auttamatta ohi tältä vuodelta.
Äiti ja kummi olivatkin poimineet minulle ihanan paljon vitamiinipommeja jo sillä aikaa, kun hortoilin sienimetsällä. Itsekin kerkesin sentään vähän tähänkin hommaan. Huvitti suorastaan, kun aamupäivällä kyykimme puolukkamättäillä ja poimimme marjoja ihan maan rajasta ja miltei sammalen sisästä, niin tyrninkeruussa piti ottaa käyttöön jatkojalat (tikapuut) ja muutenkin homma oli yhtä taivaisiin kurkottelua. Tänään oli siis oikein mainio jumppapäivä.
Ennen lähtöä kävin vielä verottamassa vähän isän ja äidin omenapuita. Oksistossa roikkui yksi erikoisuuskin.
Neljän aikoihin aloitin paluumatkani pyöräillen. Onneksi kiltti kummitäti lupasi tuoda saaliini kaupunkiin, niin selvisin pyöräilystä paljon kevyemmin. Suunnittelin kuvaavani syksyä matkan varrella ja muutaman kuvan sainkin napattua, kunnes...
...tälle päivälle ennustettu vesisade ryöpsähti satamaan kuin puskista. En ollut ennättänyt pyöräillä kymmentäkään kilometriä ja vähän huoletti, kuinka märäksi ehtisinkään kastua. Onneksi sade ei tullut kaatamalla, vaikka salamatkin leimahtelivat ja ukkonen kumisi jossakin vaiheessa. Melkein koko matkan vettä pisaroi enemmän ja vähemmän. Mutta kun aloin saapua kaupunkialueelle, sade loppui ja aurinko löytyi taas paistamaan kuin ei koskaan poissa olisi ollutkaan.
Myöhemmin illalla kummi toi marjat ja sienet ja pääsin niitä säilömään. Paitsi puolukat odottavat aikaa parempaa eli hetkeä, jolloin ehdin liruttaa niistä makoisaa puolukkamehua. Eli ei ole vieläkään työttömyyttä ja toimettomuutta näköpiirissä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti