Ala-Koitajoki ja Pamilonkoski

Vauhdikkaalle viime viikolle pistin pisteen pyhänä patikoimalla Pamilonkosken partallaalla Enossa lasteni enon kanssa.

Matkaan lähdin kaksipyöräisellä uskollisella menopelilläni kotipihasta melkein heti päivän valjettua ja se tarkoittaa suomeksi sanottuna siinä seitsemän korvilla eli vähän jälkeen tasan.

Jos ei olisi metsä peittänyt näkyvyyttää, Kerimäen kuulu puukirkko olisi uljaasti näkynyt kuvissa, kun vihdoin pääsin ylii tuhannen poljetun kilometrin tänä kesänä.

Kirkko ei kyllä ole tuossa alakuvan suunnassa vaan pitemminkin pyörän keulan suuntaan. Mutta siellä kaksi koiranulkoiluttajaa oli jäänyt suustaan kiinni, enkä kehdannut kännyn kameralla laukoa heitä kohti.

Turhan verkkainen oli fillarin vauhti ja päivän päämäärä niin kaukana, että veljeni kotipihasta lähdettiin liikkeelle vähän järeämmällä menopelillä.

Matkan varrella ihmettelimme syksyn etenemistä. Ruska ei tänä vuonna yllä parhaimpiinsa, sillä osa puista oli jo lehdettömiä ja maisema monin paikoin masentavan ankean ruskea. Mutta onneksi kilometrien vaihtuessa toisiksi paikka paikoin pääsimme ihailemaan luonnon maltillisesti maalaamaa syysmaisemaa.

Muuttolintuparvien joukkokokoontuminen oli nähtävissä Kiteen risteyksessä. Lintuja oli tuhatmäärin pelloilla ja taivaalla, mutta eihän minulla ollut kunnon tykki tietenkään kiinni kamerassa ja liikkuvasta autosta kuvasin, joten kuvat ovat niiiiiiin huonoja. Mutta jää niistä silti mukava muistijälki sekä blogiin että omaan mieleen.

Pohjois-Karjalan maisemissa ei juuri tule liikuttua. Ehkä siksi, kun siellä on niin paljon vaaroja... On hirvivaaraa, Heinävaaraa, Rasivaaraa, Kiesvaaraa, Särkivaaraa, Mustavaaraa, Havukkavaaraa, Pulliaisvaaraa, Palovaaraa... Ja noista kaikista hälyttävin on tietysti tuo viimeisin, heh.

Aikamme ajeltuamme olimme vihdoin patikkapolun alkupäässä. Parkkipaikka pursui autoja, joten hämmästelimme reitin suosiota. Noh, todellisuudessa varsinaisia matkantaittajia ei metsän siimeksessä montaa lisäksemme ollutkaan. Lyhyen patikkamatkan päässä olevalla kodalla oli isohko lapsellinen seurue sunnuntailounaalla. Tässä tapauksessa en tarkoita lapsellisella naiivia, vaan ihan oikeasti paikalla oli paljon pientä potentiaalista patikointi-innostuksen puremaa päiväkoti-ikäistä tenavaa.

Ala-Koitajoki on Suomen vanhin joki. Kukahan senkin on selvittänyt ja miten? Mutta uskotaan, kun niin kerran opastetaulussakin sanotaan! Tosin etukäteen emme ihan uskoneet, kun netistä luimme, että retkeilyreitti on haastava ja vajaan seitsemän kilometrin rengasreittiin pitäisi varata kulkuaikaa kokonaiset neljä tuntia. Olisi kannattanut uskoa!

Polku kulki sen mahdottomassa romppelikossa, ettei maisemia voinut kuvitellakaan katselevansa eteenpäin pyrkiessään. Jos niin olisi tehnyt, olisi pian ollut nenällään kivikossa tuossa tuokiossa. Eli jalansijaa oli haettava tarkasti kivenmurikoiden ja puunjuurien seasta, välillä piti ponnistaa kivelle, joka oli omaa polvea korkeammalla ja tietenkin heti perään hypähtää samalta kiveltä takaisin maan pinnalle. Paitsi ettei voinut hypähdellä, vaan oli suoritettava hallittu laskeutuminen nilkan taittumisen pelossa. Reitti alkoi haastavana, mutta toisaalta tämä piirre toi matkantekoon myös tiettyä mielenkiintoa. Vauhti ei päätä huimannut, mutta hongat humisivat, kosken kohina kiersi korvissa ja puista putoilevat lehdet pitivät omaa havinaansa. Kiireetön, kaikkien aistien avulla tapahtuva matkanteko latasi kaupunkilaisen akkuja!

Afrikn kartta?

Helpoimpia kohtia polulla...

Pamilonkoskella on kuvattu useita elokuvia. Enkä yhtään ihmettele, että nämä upeat maisemat ovat kelvanneet elokuvataiteen näyttämöksi!

Tällä reitillä ei juuri ollut rakennettua polkua. Muutamat pitkospuut pahimmilla paikoilla ja tässä hiidenkirnun vieressä ihan kaiteen kanssa!

Mielestäni reitti kulki aika lailla tavanomaisessa suomalaismetsässä. Joki ja koski toki olivat upeat, mutta muuta henkeäsalpaavan kaunista tai erikoista ei tullut vastaan. Paitsi aina välillä jotain huomasi, kun nosti katseensa pois polusta. Vaikka tällaisen ihmeellisen puun,,.

Naavaa puissa oli paikkapaikoin tosi paljon. Enkä muista missään muualla nähneeni naavakasvustoa koivun oksilla, mutta täällä Koitajoella näin senkin ihmeen. Tosin en tullut koivunnaavaa ikuistaneeksi muistikortille.

Keltainen lehdistö oli paikalla joukoittain, mutta näitä kauniin punaisia erilaisia yksilöitä näkyi hyvin harvakseltaan.

Myrsky oli riepotellut isojakin puita ja pitkin matkaa näkyi pitkin pituuttaan pötkähtäneitä petäjiä. Taisi siellä kyllä olla muitakin tuulenkaatoja kuin mäntyjä. Mutta silmiinpistävää oli se, miten puhdas ja kattava kivenmurikka-alusta näkyi jokaisen juurakon alla. Sinnikkäästi ne nuo puut vain ovat juurensa kivien väliin työntäneet ja sieltä voimaa elämälleen saaneet!

Perhokalastuksesta innostunut veljeni katseli kaihoten kosken pyörteitä. Joki olisi mitä mainion lohenpyyntipaikka, mutta nykyään siellä on kalastuskielto, sillä joki on lohenpoikasten tuotantoaluetta. Tai ainakin niin tiedotetauluissa kerrottiin. Netissä tosin on harhaanjohtavaa tietoa, sillä monilla sivustoilla paikkaa ylistetään juuri kalastajien paratiisina.

Hirmuisia siirtokivilohkaireita tuli vastaan. Joskohan tuo rakennelma sortuu juuri sillä siunaamalla, kun sen alapuolitse kiiruhdamme?

Aikamme tallusteltuamme tuli vastaan joenylityspaikka.

Vastarannalla näkyi jykevä kivimuuri kuin Kiinanmuurin pikkusisar. Mikä lie tälläkin rakennelmalla tarkoitus? Se ei meille selvinnyt.

Joenylityspaikalla meitä vastaan tuli perhe, joka kertoi että laavulle jäi tuli meitä odottamaan. Olipa mukava uutinen! Nälkä jo kurni suolistossa, joten saimme makkarat paistumaan tuota pikaa.

Laavun läheisyydessä kävin maisemia kuvatessani keikkumassa rantakivillä.

Sitten piti päättää, lähdemmekö jo takaisin päin vai teemmekö lisälenkin kulkemalla polkua eteenpäin, vaikka paluumatka tapahtuisi sitten tismalleen omia jälkiä. Päätimme jatkaa matkaa. Polku olikin tästä eteenpäin huomattavasti tasaisemmassa maastossa, joten matka joutui sukkelasti.

Ja pian olimmekin jo Ilomantsissa! Polun hoitovastuu siirtyi Joensuun kaupungilta Ilomantsille ja harmitellen on todettava, että vetovastuun vaihtuminen näkyi.

Majavan nakertama puu

Enossa tulipaikat olivat kunnossa ja siistit, mutta se ainoa tulipaikka, jolle Ilomantsin puolella päädyimme, olisi ollut matkan ainoana huoltopaikkana masentava näky. Nuotiopuutkin olivat metrin mittaisia järeitä halkaisemattomia kokopuita. Saha oli ruosteinen, mutta kirves sentään näytti olevan kohtuullisessa kunnossa. Jos täällä olisi pitänyt ruokaa kokata, itku olisi päässyt.

Tästä käännyimmekin takaisin kohti lähtöpistettä. Emme uskoneet löytävämme retkelle lisäarvoa jatkamalla enää eteenpäin.

Menomatkalla en huomannut polun varrella kasvanutta erikoisen näköistä kuppimaista jäkälää. Tai en kyllä edes tiedä, onko tämä jäkälä vai jotain muuta kasvustoa. Ainakaan pikaisella etsimisellä en netistä löytänyt tälle yhtään jäkäläkaveria.

Pistoraiteella pistäydyttyämme oli pullakahvien vuoro. Eilen paistettuja sämpylöitä maistelimme jo makkaroiden kyytipoikana, nyt oli repussa alimmaisena litistyneiden korvapuustien aika.

Reppu oli keventynyt jo kummasti, kun eväät oli melkein syöty loppuun. Paluumatkalle suuntasimme joen toisella reunalla ja maasto oli luvalla sanoen huomattavasti helppokulkuisempaa kuin vastarannalla. Tosin täällä korkeuserot olivat suuremmat ja kapusimme ihan kunnolla mäelle. Eikä täälläkään sopinut unohtua katselemaan kaukaisuuteen vaan tarkkana sai olla ettei kanto kampannut.

Kyllä meitä huvitti paluumatkan opastus. Keskellä metsää on kyltti "polulle". Mitähän pitkin sitten olimme tähän saakka kulkeneet? Matkanteko tai kulkuväylä ei kyltin jälkeen muuttunut aikaisempaa kummemmaksi. Jospa tämä olikin oikea suunta elämänpolulle?

Ei tästä silmät ummessa selviäisi...

Hyppää, täti, hyppää!

Tässä näkyi maastossa vain yksi polku. Se oli ilmeisesti se vaihtoehtoinen reitti. Vähän jäi kaivelemaan, miten paljon haastetta toinen reitti olisikaan tarjonnut.

Metsästä tupsahdimme yhtäkkiä maantielle. Metsäinen vaellus oli päättynyt. Vielä maantiesillalta kuvasin Pamilonkoskea ja laskeuduimme ihan alas, kosken partaalle saakka käväisemään.

Kotimatka taittui iloisissa ja hyväntuulisissa merkeissä kohti laskevaa aurinkoa. Olipa mukava ja antoisa retki! Näillä latauksilla jaksaa taas jatkaa!