Unelmien viikonloppu

Hohhelihoijaa sentään! Vanha viidakon sanonta sanoo, ettei sillä ole väliä, kuinka paljon elämässäsi on päiviä. Enemmän on pistettävä painoarvoa sille, kuinka paljon päivissäsi on elämää. Ja tämän tädin päivissä on viime aikoina ollut niin runsain mitoin tapahtumia, että tässähän meinaa jäädä tietokone-elämä ja blogikirjoitukset vallan hopun jalkoihin. Tai kai sitä yön sydännä ehtisi tietokoneen äärelle, mutta nyt kun uni on taas ystävä, nukun onnellisena ja tyytyväisenä kunnon yöunia.

Postausaiheita olisi yllin kyllin, mutta luova kirjoittaminen vaatisi luppoaikaa ajattelulle. Ja ihan sille raa'alle kirjoitustyöllekin olisi oltava oma hetkensä. Yritän kuitenkin pikaisesti raapaista muistiin viime viikonlopun kohokohdat.

Ensinnäkin paistoin torstaina kasan tuoreita sämpylöitä pitkästä aikaa. Leipominen on äärimmäisen mukavaa ja rentouttavaa puuhaa. Tuoreet leivät Ingmariinilla sipaistuna ovat sitä paitsi yksi parhaista herkuista mitä tiedän. Siksi harmittaa, että nykyisin tulee leivottua aivan liian harvoin.

Tällä kertaa laitoin taikinaan noin litran vettä, suolaa, kaksi hiivapalaa, sämpyläjauhoja, vehnäjauhoja, purkillisen Viola tuorejuustoa, makuna valkosipuli sekä rapsiöljyä. Nam!

Perjantaina töiden jälkeen haukkasin vähäsen evästä, kastelin kotikukat ja ihmettelin sitä vihreää kukkapuskaa, jonka aikoinaan kosmoskukkana ostin, mutta joka ei koskaan kukkaan puhjennut, vaikka horsman kaverit puskivat kukkia enemmän kuin laki sallii. Nyt oli vihdoin jääräpääkin avannut yhden nupuistaan, (Jo nupun ilmestyminen joku aika sitten oli ihan juhlan paikka.) On se kosmoskukka kuitenkin.

On se vähän eri näköinen kuin terhakammin kukkivat kaverinsa. Enemmän kukkivien kosmoksien vaaleammat kukkat näyttävät tältä:

Kastelu-urakan päätteeksi keräsin viikonlopun kamppeet kasaan, hyppäsin mustan ratsuni selkään ja polkaisin lapsuusajan kotikonnuille isän ja äidin luo. Parin tunnin sinnikkään fillaroinnin  jälkeen olin perillä läpihikimärkänä, sillä helteet ja hämmentävä ilmankosteus ovat saapuneet näillekin nurkille. Muuten sujui matkan teko kuin ennen tehneeltä (vaikken tänä kesänä vielä ollut yhtään pidempää pyörälenkkiä heittänyt), mutta vasemman jalan keskimmäisestä varpaasta alkoi vetää suonta ensimmäisen seitsemän kilometrin jälkeen... En ole luovuttaja ja päätin kipua uhmaten jatkaa matkaa. Jossain vaiheessa viimeisten 30 kilometrin jälkeen vaiva laukesikin ihan itsestään.

Aamulla kello kilkatti jo 04.45. Kun viiden aikaan valuin alakertaan, äiti oli jo täydessä työn touhussa. Ensimmäiset piirakat olivat jo pellillä valmiina. Kiirehdin paikalleni rypytysosastolle ja seitsemän jälkeen pakkasimme uunituoreet riisipiirakat autoon ja ajoimme Kerimäen kirkonkylän torille.

Kylätoimikunnat pitävät torilla kesäaikaan vuorolauantaisin lettukahvilaa ja nyt oli vuorossa se kylä, jossa isä ja äiti edelleen asustelevat ja josta minäkin aikoinaan olen maailmalle ponnistanut.

Itse en varsinaisesti letunpaistoon osallistunut paitsi välillä vähän tuuraajana. Keskityin myymään aamuisia tuotoksiamme ja hyvin ne tekivätkin kauppansa. Tosin aamu valkeni sadetta enteillen ja ehkä siksi jouduimme ihan odottelemaan ostajia. Kellon kiirehtiessä eteenpäin aurinkokin nousi nauttimaan kesäpäivästä ja herkullisesta muurinpohjaletun tuoksusta. Kirkastuva kesäsää sai ihmiset liikkeelle ja latunpaistaijille tuli kiire. 30 litraa lettutaikinaa hupeni parempiin suihin sutjakkaasti.

Toripäivä päättyi puolilta päivin. Siihen mennessä kuopus oli ilmestynyt paikalle sedän ystävällisellä avustuksella ja ajelimme takaisin mummolaan mutkan kautta, sillä kävimme nappaamassa mukaamme myös kummitytön. Meillä oli ollut nuorten naisten kanssa ajatuksena viettää Lipetissä rattoisa viikonloppu viime kesän malliin. Mutta mökki olikin varattu, joten päädyimme B-suunnitelmaan ja asustelimme vanhempien talon yläkerrassa.

Iltapäivällä suunnistimme kävelemään pitkin metsäautotietä sangot käsivarrella keikkuen. Kantarellejä katselimme ja samalla ihastelimme luonnon ihmeitä.

Sienisaaliimme ei ollut suurensuuri, mutta onneksi edes jotain löytyi.

Hyttysiä ja paarmoja oli seuranamme sankoin joukoin ja hyttysmyrkyille oli käyttöä! Purkit onneksi kulkivat mukavasti mukana sienien seassa. Kenelläkään ei nimittäin sattunut olemaan metsävaatteissa sopivia taskuja pöniköitä ajatellen.

Tietenkin voisi loihtia silmien eteen kauhukuvia ajatuksesta, että sienet ja myrkyt ovat samassa astiassa... Mutta ei se hyttysmyrkky suljetun astian läpi pääse sieniin imeytymään. Enemmän ärsytystä luulisi aiheutuvan myrkyn levittämisestä vaatteisiin ja iholle.

Mustikoita olisin halunnut myös poimia, mutta tyydyin keräämään muutaman varvun mukaani.

Isovanhemmat olivat ystävällisesti poimineet vattumaaltaan kuopusta varten reilusti vadelmia. Kuopus nimittäin haaveli vadelmahillosta ja vanhempani ojensivat lapsenlapselleen auttavan käden marjojen muodossa. Puskista oli löytynyt herkullisia ihanasti punastuneita vaapukoita sekä kellertäviä albiinomarjoja myös. Sieniretken jälkeen kuopus pisti kattilan porisemaan ja sai aikaiseksi monta purkillista makoisaa marjahilloa talven varalle.

Saunareissulle suunnistimme tädin mökille, sillä serkku miehensä kanssa meni sinne sienimetsälle ja saunan lämmitykseen. Oli iloinen asia, että saimme nauttia heidän vieraanvaraisuudestaan ja saunoa valmiiksi lämmitetyssä saunassa sekä uida polskia jo viilentyneessä järvivedessä.

Rantaan kävellessä katselin tietenkin maisemaa kameran linssi läpi.

Mökkitien varrella kasvoi villivadelmaa hajaoksissa. Katselin niitä himoiten ja päätin jo silloin illalla, että mitä tekisin seuraavana päivänä. Nuo mehevät herkut olisi kerättävä talteen!

Tuville palatessa aurinko jo laski metsän rajan taa ja värjäsi taivasta. Kamerani vain ei ollenkaan suostunut tallentamaan illan hämyisiä sävyjä. Harmi.

Seuraavana eli sunnuntaiaamuna suunnistin villivadelmia metsästämään kuopus kaverinani. Tien varren oksien takana löytyi aina vain uusia ja toinen toistaan enemmän marjoja notkuvia vaapukan varsia. Olimme oikein vadelmataivaassa! Poimimme ja poimimme ja aina vain löytyi toinen toistaan mahtavampia saaliita.

Kesken kiivaimman saalistuksen äiti soitteli ja kutsui meitä syömään kesäkeittoa. Emme millään olisi malttaneet jättää hyvää marikkoa, mutta äiti sanoi, että voisimme syötyämme mennä kaikki yhdessä uudelleen metsään.

Kesäkeitto oli kuin juhlaruokaa ja maistui kesältä, auringolta ja onnelta. Jälkiruoaksi oli ihanaa marjakiisseliä jäätelön kanssa, nam. Äiti meitä oikein hemmotteli herkkuruoilla.

Syötyämme suunnistimme äidin kanssa metsikköön. Tytöt jäivät pihaan keräämään punaherukoita. Äiti arveli, että aukolla olisi parempi maasto marjastukseen ja niinpä porhalsimme sinne. Vaan ei ollut marjasaalis kummoinenkaan avaralla aukiolla. Metsän läpi yritimme suunnistaa entiseen loistomarikkoon ja taistelimme läpi ihmisen korkuisen sananjalkaviidakon. Olipa seikkailu!

Ikinä emme ehtineet parhaaseen marjapaikkaan, mutta hyviä marjoja nopimme ämpäreihimme matkan varrelta. Jossakin vaiheessa havahduin polttavaan kipuun vasemmassa sääressä. Jalassa oli kaksi kirvelevää kohtaa eikä polte tuntunut lakkaavan lainkaan. Ensin arvelin, että pari ampiaista olisi käynyt pistimensä tuikkaamassa meikäläisen kinttuun, mutta koska turvotusta ei koskaan tullut, päädyin kusiaisdiagnoosiin. Pahuksen pissiäiset!

Koska kello oli jo pitkällä iltapäivässä ja tuska kintussa oli kirvelevä, myönnyin äidin ehdotukseen marjastuksen lopettamisesta. Kaiken kaikkiaan sain pakastimeen kuutisen litraa ihania aromikkaita villivadelmia. Kyllä niitä kelpaa talvipakkasilla nautiskella ja kesää muistella!

Taas oli ruokailun vuoro, tällä kertaa kahvia ja äidin herkullisia korvapuusteja ja namista mustikkapiirakkaa. Sitten jaksoimmekin lähteä Lipettiin uimaan ja grillailemaan. Löysin Lipetissä rantatörmältä hyvän kantarelliesiintymän kunnollisen kokoisia sieniä, vaikka alueella on ollut laumoittain muitakin sienestäjiä. Ihmeellistä... en nimittäin edes tajunnut kantarellitutkan olevan sillä hetkellä päällä...

Muita saaliita ei tällä kertaa Lipetistä löytynyt. Mitä nyt muutama luontokuva...

Sunnuntain käännyttyä kohti iltaa isä kyyditsi viikkonlopun viettäjät kirkolle ja kaupunkiin. Kotona pinkaisin oman pihan vattupuskaan ja sain sieltäkin hyvän saaliin. Maanantaina keitimme kuopukselle mehua vadelmista ja punaherukoista ja minulle vadelmahilloa. Säilöminen on siis täydessä vauhdissa! Kunpa vain ehtisi enemmän pinkoa pitkin metsiä ja pientareita! Mutta toistaiseksi on pistettävä palkkatyö ykköseksi ja odoteltava parin viikon päästä alkavaa kesälomaa.

Tällä viikolla on tosin elämä ollut melkein kuin lomaa kaikkine makoisine käänteineen. Mutta siitä tarinoin tarkemmin toisen kerran.