Juuttaankujalla kulttuuria (13)

Kesäkuun kulttuurilipsahdusta pitää yrittää nyt paikata vimmatusti. Muutenkin olen sitä mieltä, että kesäteatterissa pitäisi käydä vähintään kerran kesässä. Jos ei pidä varaansa, kesät menevät menojaan ja teatterielämykset saattavat jäädä pelkäksi hyväksi aikomukseksi. Päiviä viikossa on rajallisesti ja melko vähän... viikonloppuja kesässä vielä vähemmän.

Onneksi sain sunnuntaisen syntymäpäiväsankarin äidin houkuteltua kanssani katsomaan Kasinonsaaren kesäteatteriin Juuttaankujalle Teatterimyllyn esittämää Markku Pölösen hulvatonta hupailua Emmauksen tiellä. Seuralaiseni tarjosii myös kyydin mennen tullen, joten tämänkertainen kulttuurin nauttiminen sujui ilman suuria ponnistuksia. Varsinkin kun lippukin oli varsin kohtuullisen hintainen, kiitos ammattiyhdistyksen sponsoroinnin.

Olimme paikalla hyvissä ajoin, joten meillä oli ruhtinaallisesti aikaa asettautua katsomoon, höpötellä mukavia ja tarkastella edessämme avautuvaa näyttämöä.

Kun esityksen alkamisaika tuli, järjestysmies ilmestyi paikalle kertomaan, että ohjaaja on Mikkelissä eikä tule paikalle ollenkaan. Koska yhtään esitystä ei saa näytellä ilman ohjaajaa, yleisöä pyydettiin poistumaan ja portilla meille palautettaisiin maksamastamme pääsylipun hinnasta puolet...

Kapinahenkinen näyttelijäporukka päätti kuitenkin, että esitys vedetään läpi eikä yleisön tarvitse poistua. Samalla haukuttiin niin ohjaaja kuin käsikirjoituskin, mutta huonoa näytelmää tasapainotti tietenkin paikalle saapunut yleisö. Millä logiikalla? Se ei koskaan selvinnyt.

Esitys oli näytelmä näytelmän tekemisestä ja näyttelijöiden rooliminät ja arkiminät pantiin suloisesti sekaisin. Huumorin siemeniä oli sekaan saatu viskeltyä runsaasti ja yleisö eli mukavasti mukana. Pitkään tuntui siltä, ettei koko jutussa mitään juonta olekaan, on vain irrallisia tarinanpätkiä. Mutta näistä pätkistä rakentui tarina vähä vähältä ja lopulta vähän kaikki liittyi vähän kaikkeen. Tai ei liittynyt, mutta mitäs sen niin väliä.

Kun tuhlaajapoika-Rane oli esityksen aluksi ilmestynyt takaisin kotikylälle, Ranen äiti oli asiasta niin sekaisin, että kulki suu korvissa kyselemässä: "Keitettäiskö kahvit?" tajuamatta ollenkaan toisten keksinäistä vihanpitoa. Siitä hetkestä saakka sai olla varma, että tässä esityksessä voisi sattua ihan mitä tahansa. Niin siinä sitten sattuikin... Melkein päättömintä oli, kun Arvi kuljeskeli pitkin kylää niin aidon näköinen sika kainalossa, että melkein olisi voinut kuvitella elukan pinkaisevan juoksuun ihan minä hetkenä hyvänsä. Tai se, kun Rebekka lauloi kuulaan kauniisti loppukohtauksessa maitolaiturilla ja heitti lentoon kyyhkysen... ja se kopsahti saman tien tantereeseen, lelulintu kun oli.

Teatteriryhmä keitteli kahvit väliajalla ja yleisö pääsi nauttimaan kahvia ja pullaa. Olisi siellä ollut muutakin herkkua tarjolla. Nälkä ei ollut, mutta pitihän sitä kannatuksen vuoksi virvokkeita ostaa, vaikka 2,5 euroa pahvimukillisesta kahvia olikin ihan huono vitsi. Onneksi kahvi sentään oli kuumaa ja hyvää.

Kahvittelimme näyttämöllä ja aika hulppealta näytti katsomorakennelma. Kuva on surkea, mutta ehkä siitä jonkinlaisen käsityksen saa.

Tarkemmin ajatellen kepeän tekstin ja huumorin alle oli piilotettu vakavia asioita. Ranella oli ollut rankka lapsuus, väärinymmärryksiä, alkoholismia, sadistinen opettaja... Koko kylän lapsilla oli tainnut olla kovin ankeaa. Helppoa ei ollut aikuisillakaan.

Hulvatonta kohellusta, kovasti puhetta, touhua ja naurua. Yleisö nauroi, mutta näyttelijöillä ei edes suupieli värähtänyt. Aikamoisia pokerinaamoja! Mutta saatiinhan tarinaan onnellinen loppu. Entinen itsekäs Rane oman henkensä uhalla pelasti veljekseen osoittautuneen Arvin ja hääkellot soivat Rebekan ja Arvin onneksi. Ranen äiti osuvasti totesi, että tällasista lopuista mie niin tykkään!