Ennen kuin pääsen varsinaiseen asiaan, on hehkutettava kesäherkkuja kielelle, mielelle ja silmille. Lämmin aurinko kypsyttää marjoja puskiin ja pensaisiin niin, että nyt jos koskaan pitäisi olla lomalla. Koska en ole, vapaahetkistä on yritettävä ottaa kaikki irti ja se onnistuu esimerkiksi kahvittelemalla ulkoterassilla ja nauttimalla samalla vaniljajäätelöä kera juuri poimittujen vaapukoiden ja kinsukikastikkeen.
Kesäsää ja runsas lannoitevedellä kastelu on saanut myös kuopuksen viimevuotisen kärsimyskukan loistokkaseen kukintaan. Mikä parasta. kärsimyskukkia on nyt kaksi! Kun keväällä vaihdoimme kukkaa suurempaan ruukkuun, kukasta katkesi latva. Tökkäsimme sen vesilasiin, oksa kasvatti juuret ja istutimme pistokkaan multaan. Sehän kasvoi hullun lailla saman kokoiseksi kuin ensimmäinen kukkanen vuosi sitten. Uusi pistokaskin jo pukkaa kukkaa.
Sitten varsinaiseen asiaan.
Kun aloitin koulutaipaleeni Soiniityn ala-asteella 1974, joukko-oppi oli matematiikassa uusinta uutta. Alkio saattoi kuulua yhteen tai useampaan joukkoon. Tähän matematiikan haaraan viitaten Pirkko Arhippa luultavasti perusti myös kirjansa nimen, kun ilmestyi kirja Poikien joukossa tyttöjen joukko on tyhjä. Kirja on lukematta, mutta vetävä nimi on jäänyt mieleen...
Joukko-oppia mietin, kun entinen koulukaveri vajaa vuosi sitten otti yhteyttä ja ehdotti luokkakokousta sen kunniaksi, että ylioppilasjuhlistamme tuli toukokuussa kuluneeksi 30 vuotta. (Tämä lukema on oikeasti uskomaton. Lakitushan tapahtui suurin piirtein viime kuussa....)
Ensin olin että joo, jee, jippii, totta kai! Mutta...
Ennen kokoontumista oli paljon aikaa ajatella. Liian paljon.
Minulla oli koko kouluajan oma ystäväpiiri. Hyviä tyyppejä kaikki tyynni. Sitten oli muita porukoita, sellaisia, joiden kanssa ei oltu tekemisissä. Mutta kun uin vastavirtaan ja valitsin valinnaiseksi kuvaamataidon musiikin sijaan, jouduin eroon omasta joukostani.
Olin aika lailla yksinäinen alkio kuvisryhmässä. Ryhmätöitä tehdessä jonkun oli pakko huolia hylkiöalkio joukkoonsa. Muistan yhdenkin laulunsanojen kuvitus -projektin, jossa ryhmät kuvittivat jonkun yleisesti tunnetun laulun. Minun ryhmäni valitsi Matin ja Tepon Näitä polkuja tallaan -kappaleen. Työn ideointi ja kuvaus vielä sujui suhteellisen asiallisesti ja minunkin ehdotukseni kelpasivat kuviin, mutta viimeistelyvaiheessa porukka yksinkertaisesti sulki minut ulos hommasta. Olivat töissä lukitussa luokassa, eivätkä avanneet ovea, vaikka kuinka koputtelin. Tasan tarkkaan tiesivät varmasti, kuka siellä pyrki sisään. Kehtasivat vielä väittää myöhemmin, että opettaja oli kieltänyt avaamasta ovea, kun ala-asteelaiset siellä muka pyrkivät sisätiloihin. Joukkoni ei siis osannut alkeellista yhteenlaskua, kun eivät huomanneet, että yksi joukosta puuttui,
Onneksi en ollut jatkuvan kiusaamisen uhri, kuten jotkut muut. Olin tyytyväinen ja onnellinen oman joukkoni jäsenistä, mutta ymmärsin kyllä, että oli toinenkin joukko. Se sellainen, johon kuuluvat olivat ikään kuin parempaa väkeä.
Oli muitankin joukkoja. Sellaisia alkioita, jotka olisivat hyvinkin voineet kuulua omaankin porukkaani, mutta jotka vain olivat ehtineet muodostaa oman porukkansa jo aiemmin.
Aikani kuulosteltuani alkoi vaikuttaa siltä, ettei luokkakokoukseen olisi tulossa juuri ketään omasta joukostani. Aloin kovasti pohtia, haluaisinko edes mennä tuntemaan ulkopuolisuutta koko illaksi. Toiset muistelisivat muistoja, jotka eivät olisi minun. Nauraisivat asioille, joista minulla ei olisi mitään muistikuvaa. Olisinko joukon ulkopuolinen alkio?
Luokkakokouksen puuhanainen, alkio, joka kuului moneen joukkoon, sai minut kuitenkin vakuuttuneeksi siitä, että kokoontumiseen kannattaisi tulla mukaan. Harmittelisin myöhemmin, jos en osallistuisi. Kun sitten selvisi, että ainakin yksi oman joukkoni alkio oli tulossa mukaan, uskaltauduin itsekin ilmoittautumaan.
Niinpä sitten puuhanainen ajoi nyt lauantaina minua hakemaan. Meillä oli yllin kyllin aikaa ennen koko porukan tapaamista, joten suunnistimme jäätelölle ja kahville Kaivopirtille. Olen jo kauan halunnut maistaa paikan erikoisuutta eli pehmistä, jonka päällä on Muhosen luomuruisleivän muruja. Nyt pääsin sen testaamaan!
Ei huono. Tosin ei annoksessa ruis eikä ruisleipä maistunut. Kyllä se oli vaniljan aromi, josta sai nautiskella. Mutta ruisleipämurusta tuli mukava suutuntuma ja olihan tämä nyt sitten melkein terveysruokaa, luomua ja kuitupitoista kotimaista viljaa!
Pyörähdimme vielä vilkaisemassa puuhanaisen vanhaa työpaikkaa eli maailman suurinta puukirkkoa. Sitten olikin jo aika kiiruhtaa kohti entisen opinahjon pihaa. Pääsisimme ihmettelemään muutoksia, joita koululla on tehty sen jälkeen, kun me sieltä ylioppilaina 30 vuotta sitten poistuimme.
Ulkopuolelta näytti miltei samalta:
Mutta sisäpuolella oli pintoja puunattu, luokkia järjestelty uudelleen, opettajanhuoneesta poistettu tupakointikoppi, rakennettu viihtyisiä oleskelutiloja ja muutenkin pesty koulurakennuksen kasvoja. Ei paha!
Meidän aikanamme ei oleskelutiloja ja mukavia sohvia ollut. Vietimme hyppytunnit ja sisävälitunnit näillä naulakoilla. Istumapaikkoja ei tosiaankaan riittänyt kaikille! |
Nykyoppilaat olivat tehtneet käytävän seinille viisaat seinätaulut.
Käsittämättömän paljon aikaa saimme kulutettua koulukierrokseen ja lopuksi jäimme vielä piha-alueelle tarinoimaan ja jokainen kertoi lyhyesti 30 vuoden kuulumisensa. Aika lailla samoja asioita: perheitä, lapsia, eroja ja uusia puolisoita. Töitä, taloja, lemmikkieläimiä. Meistä on tullut suutareita, räätäleitä ja pikipöksypietareita. Ja isompia herroja myös. Vuoden -86 abeissa oli ainesta!
Tosin muistokierroksella aloin miettiä, mitä minä täällä teen. Äänessä olivat eniten kirkonkyläläiset, joilla oli yhteinen kouluhistoria jo alakoulusta lähtien. Muistot eivät olleet minun muistojani. Tosin kuvaamataidon dia-projektiakin sivuttiin ja pöljyyttäni mietin, haluttiinko siinä minulle osoittaa paikkani. Todennäköisesti ryhmätyöjoukkoni ei edes muistanut, että porukassa oli yksi Kotosen tätikin aikoinaan... Katselin porukkaa ja pistin merkille, että aika monta muuta entistä luokkatoveria oli yhtä eksyksissä kuin minäkin.
Kukaan ei tullut kysymään, että Hei Elli, mitä sinulle nykyään kuuluu? Muistako kun...? Ne, joiden kanssa on pidetty enemmän ja vähemmän säännöllisesi yhteyttä, tietävät jo kuulumiseni. Muita ne eivät kai sitten kiinnosta,
Mutta en minäkään mennyt oma-aloitteisesti kenellekään juttelemaan. Kun en vain ole sellainen seurapiirihai ja kotonani kaikissa tilanteissa. En vain osaa. Sosiaalisuuskiintiöni on paukkunut viime aikoina punaiselle hälyttävästi. Metsäläinen ei kaipaa jatkuvaa small talkia eikä jaksa turhaa liibalaabaa. Mutta olisihan se tietysti ollut ihan hauskaa vertailla muistoja muiden kanssa. Mutta ehkä olin kouluaikaan niin mauton, hajuton ja näkymätön, ettei minusta jäänyt muistijälkiä juuri kenellekään.
Koululta siirryimme ruokailemaan kaupunkiin Panimoravintola Huvilalle.
Meille oli alun perin pöytävaraus kuudeksi, mutta ravintola oli myöhemmin ottanut yhteyttä ja kysynyt, jos meille sopisi siirtää aloitusaikaa puolella tunnilla. Se oli ihan ok. MUTTA pääsimme paikoillemme vasta seitsemän maissa eli puoli tuntia sovittua aikaa myöhemmin.
Meille ei kerrottu viivästyksen syytä eikä pahoiteltu asiaa. Hurjalla kiireellä vain alettiin kysellä juomatilauksia. Kun tilatut juomat tulivat, puuhanainen kysyi tervetuliaismaljoista, jotka hän oli tilannut. Niitä ei ollut missään... Kaikki tarjoilijat ryntäsivät niin kiirellä hoitamaan alkumaljoja, että viinin kaataminen lasiin jäi puoliväliin.
Kun annokset tulivat, hämmästyneitä henkäyksiä ja ällistyneitä ilmeitä oli nähtävissä vähän siellä sun täällä. Näillä sikkareillako pitäisi taltuttaa koko päivän hauduteltu nälkä?
Tilasin päivän kalaa ja se oli kuhaa, Hyvää, mutta niin vähän... Tuota perunamuusiakin on kai annostelut teelusikalla, |
Kaverin karitsanliha-annos |
Onneksi olin tilannut jälkiruokaa! Ehkä se sentään hiljentäisi kurnivan suoliston?
Turha toivo. Rikottu omenapiirakka oli kyllä hyvinkin maittavaa ja esillepano oli edustava, mutta näin pienestä sikkareesta tulee vain vihaiseksi.
Toisaalta... jos aina söisi näin maltillisesti, ei varmaankaan olisi ylipaino-ongelmaa ja vanhatkin housut solahtaisivat helposti jalkaan.
Hätäisesti ennätimme ruokailun lopettaa, kun meille kerrottiin, että jos haluamme vielä istua paikoillamme, meidän pitäisi ostaa 14 euron sisäänpääsylippu, sillä yhdeksältä alkoi illan ohjelma eli lavalla esiintyi Melrose. Osa porukasta halusi jäädä keikalle, osa päätti lähteä muualle, sillä juttelemisesta ei konsertin aikana Huvilalla tulisi yhtään mitään. Tai voisihan sitä huutaa vieruskaverin korvaan, mutta jos yrittäisi keskustella suuremman seurueen kanssa kerralla, olisi osattava lukea huulilta.
Siirryimme kuitenkin ojasta allikkoon, kun parkkeerasimme ahterimme Waahdon terassille. Meitä ahtautui yhden pienen pöydän ympärille kunnioitettavan monta entistä abia. Vaikka istuimme samassa pöydässä, oli turha toivo yrittää yhteistä keskustelua. Paikka oli ääriään myöten täynnä ja meteli sanoin kuvaamaton. Kun Melrosen keikka Huvilalla päättyi, loputkin entiset abit pelmahtivat Waahtoon. Kun he näkivät istumajärjestelymme, yksi heistä loihe kysymään: "Kuinka monta abia mahtuu yhteen Waahdon pöytään?"
Istuin tietenkin omieni joukossa, joten etukäteen suunnittelemani tutustuminen vanhoihin luokkakavereihin ei koskaan toteutunut. Ne, jotka tunsin ennestään, tunnen eilisen jälkeen vieläkin paremmin. Niitä, joita en tuntenut ennestään, en tunne vieläkään. Onko se sitten vahinko? Ehkä ei. Toivottavasti ei.
Alkuperäinen ajatukseni oli lähteä kotiin hyvissä ajoin. Olihan seuraavana päivänä tulossa veljen nuoremman tyttären rippijuhlat. Mutta enhän minä malttanut poistua paikalta järkevään aikaan. Lopulta heitin viestin työvuorossa olleelle serkulle ja sain häneltä taksikyydin kotiin. Kello oli silloin jo kaksi yöllä. Ihan liian myöhäinen ajankohta meikäläiselle.
Heräsin aamulla ennen seitsemää. Takaraivossa jyski valvomisesta tullut päänsärky. Kampeuduin ylös sängystä ja se jo helpotti kipua. Kahvi, burana ja hartioihin hierottu kylmägeeli paransivat päänsäryn, joten olisin ollut valmis lähtemään vaikka konfirmaatiokirkkoon. Kuskiksi lähtevä kuopus kuitenkin halusi meille rauhallisen aamun. Hänellä kun on ollut niin paljon töitä, että kaipaa hässäkän vastapainoksi rauhaa ja kiireettömyyttä.
Saavuimme juhlapaikalle sopivasti heti sen jälkeen, kun muut olivat tulleet kirkosta. Kävimme saman tien auttamaan kälyä tarjottavien kanssa. Siinä aika mennä hurahtikin rattoisasti.
Hassua kyllä, edellisenä iltana päälleni laskeutunut ulkopuolisuuden tunne vahvistui juhlassa. Olin sielläkin joukon ulkopuolinen alkio, sillä paikalla oli suuri joukko tietyn harrastuksen harrastajia, mutta minua laji ei ole koukuttanut. Muutenkin huomaan väkijoukoissa mieluummin vetäytyväni nurkkaan piiloon kuin astuvani valokeilaan. Jos nyt joku on yksikseen istuskelemassa, menen mielelläni juttelemaan, mutta isoissa porukoissa olen mieluummin hiljainen tarkkailija. Ainakin niin kauan ennen kuin tiedän porukan nokkimisjärjestyksen ja tavat ja tyylin.
Erakoitumiseni on hieman hämmentävää. Pienestä tylleröstä saakka olen ollut yltiösosiaalinen ja yleensä tullut toimeen vähän joka paikassa. Luultavasti työstressi syö naista ja pistää vetäytymään. Onneksi parin viikon päästä alkaa loma, jolloin voin (ehkä) tyhjentää ylipursuavaa sosialisuuskiintiötä ja ladata akkuja. Koko talvi olisi taas vaan jaksettava. Toivottavasti työkaverien joukko ei enää pienene. Tai kohta meillä on käsissämme tyhjä joukko reaalimaailman työntekijöitä ja pelkkiä älykännykällä metsästettäviä toisen ulottuvuuden kirjastonhoitajia Librarian Go -pelissä.
Juu, olen yliväsynyt. Painun pehkuihin. Hyvää yötä!