sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Joukko-oppia

Ennen kuin pääsen varsinaiseen asiaan, on hehkutettava kesäherkkuja kielelle, mielelle ja silmille. Lämmin aurinko kypsyttää marjoja puskiin ja pensaisiin niin, että nyt jos koskaan pitäisi olla lomalla. Koska en ole, vapaahetkistä on yritettävä ottaa kaikki irti ja se onnistuu esimerkiksi kahvittelemalla ulkoterassilla ja nauttimalla samalla vaniljajäätelöä kera juuri poimittujen vaapukoiden ja kinsukikastikkeen.




Kesäsää ja runsas lannoitevedellä kastelu on saanut myös kuopuksen viimevuotisen kärsimyskukan loistokkaseen kukintaan. Mikä parasta. kärsimyskukkia on nyt kaksi! Kun keväällä vaihdoimme kukkaa suurempaan ruukkuun, kukasta katkesi latva. Tökkäsimme sen vesilasiin, oksa kasvatti juuret ja istutimme pistokkaan multaan. Sehän kasvoi hullun lailla saman kokoiseksi kuin ensimmäinen kukkanen vuosi sitten. Uusi pistokaskin jo pukkaa kukkaa.






Sitten varsinaiseen asiaan.

Kun aloitin koulutaipaleeni Soiniityn ala-asteella 1974, joukko-oppi oli matematiikassa uusinta uutta. Alkio saattoi kuulua yhteen tai useampaan joukkoon. Tähän matematiikan haaraan viitaten Pirkko Arhippa luultavasti perusti myös kirjansa nimen, kun ilmestyi kirja Poikien joukossa tyttöjen joukko on tyhjä. Kirja on lukematta, mutta vetävä nimi on jäänyt mieleen...

Joukko-oppia mietin, kun entinen koulukaveri vajaa vuosi sitten otti yhteyttä ja ehdotti luokkakokousta sen kunniaksi, että ylioppilasjuhlistamme tuli toukokuussa kuluneeksi 30 vuotta. (Tämä lukema on oikeasti uskomaton. Lakitushan tapahtui suurin piirtein viime kuussa....)

Ensin olin että joo, jee, jippii, totta kai! Mutta...

Ennen kokoontumista oli paljon aikaa ajatella. Liian paljon.

Minulla oli koko kouluajan oma ystäväpiiri. Hyviä tyyppejä kaikki tyynni. Sitten oli muita porukoita, sellaisia, joiden kanssa ei oltu tekemisissä. Mutta kun uin vastavirtaan ja valitsin valinnaiseksi kuvaamataidon musiikin sijaan, jouduin eroon omasta joukostani.

Olin aika lailla yksinäinen alkio kuvisryhmässä. Ryhmätöitä tehdessä jonkun oli pakko huolia hylkiöalkio joukkoonsa. Muistan yhdenkin laulunsanojen kuvitus -projektin, jossa ryhmät kuvittivat jonkun yleisesti tunnetun laulun. Minun ryhmäni valitsi Matin ja Tepon Näitä polkuja tallaan -kappaleen. Työn ideointi ja kuvaus vielä sujui suhteellisen asiallisesti ja minunkin ehdotukseni kelpasivat kuviin, mutta viimeistelyvaiheessa porukka yksinkertaisesti sulki minut ulos hommasta. Olivat töissä lukitussa luokassa, eivätkä avanneet ovea, vaikka kuinka koputtelin. Tasan tarkkaan tiesivät varmasti, kuka siellä pyrki sisään. Kehtasivat vielä väittää myöhemmin, että opettaja oli kieltänyt avaamasta ovea, kun ala-asteelaiset siellä muka pyrkivät sisätiloihin. Joukkoni ei siis osannut alkeellista yhteenlaskua, kun eivät huomanneet, että yksi joukosta puuttui,

Onneksi en ollut jatkuvan kiusaamisen uhri, kuten jotkut muut. Olin tyytyväinen ja onnellinen oman joukkoni jäsenistä, mutta ymmärsin kyllä, että oli toinenkin joukko. Se sellainen, johon kuuluvat olivat ikään kuin parempaa väkeä.

Oli muitankin joukkoja. Sellaisia alkioita, jotka olisivat hyvinkin voineet kuulua omaankin porukkaani, mutta jotka vain olivat ehtineet muodostaa oman porukkansa jo aiemmin.

Aikani kuulosteltuani alkoi vaikuttaa siltä, ettei luokkakokoukseen olisi tulossa juuri ketään omasta joukostani. Aloin kovasti pohtia, haluaisinko edes mennä tuntemaan ulkopuolisuutta koko illaksi. Toiset muistelisivat muistoja, jotka eivät olisi minun. Nauraisivat asioille, joista minulla ei olisi mitään muistikuvaa. Olisinko joukon ulkopuolinen alkio?

Luokkakokouksen puuhanainen, alkio, joka kuului moneen joukkoon, sai minut kuitenkin vakuuttuneeksi siitä, että kokoontumiseen kannattaisi tulla mukaan. Harmittelisin myöhemmin, jos en osallistuisi. Kun sitten selvisi, että ainakin yksi oman joukkoni alkio oli tulossa mukaan, uskaltauduin itsekin ilmoittautumaan.

Niinpä sitten puuhanainen ajoi nyt lauantaina minua hakemaan. Meillä oli yllin kyllin aikaa ennen koko porukan tapaamista, joten suunnistimme jäätelölle ja kahville Kaivopirtille. Olen jo kauan halunnut maistaa paikan erikoisuutta eli pehmistä, jonka päällä on Muhosen luomuruisleivän muruja. Nyt pääsin sen testaamaan!



Ei huono. Tosin ei annoksessa ruis eikä ruisleipä maistunut. Kyllä se oli vaniljan aromi, josta sai nautiskella. Mutta ruisleipämurusta tuli mukava suutuntuma ja olihan tämä nyt sitten melkein terveysruokaa, luomua ja kuitupitoista kotimaista viljaa!

Pyörähdimme vielä vilkaisemassa puuhanaisen vanhaa työpaikkaa eli maailman suurinta puukirkkoa. Sitten olikin jo aika kiiruhtaa kohti entisen opinahjon pihaa. Pääsisimme ihmettelemään muutoksia, joita koululla on tehty sen jälkeen, kun me sieltä ylioppilaina 30 vuotta sitten poistuimme.

Ulkopuolelta näytti miltei samalta:



Mutta sisäpuolella oli pintoja puunattu, luokkia järjestelty uudelleen, opettajanhuoneesta poistettu tupakointikoppi, rakennettu viihtyisiä oleskelutiloja ja muutenkin pesty koulurakennuksen kasvoja. Ei paha!





Meidän aikanamme ei oleskelutiloja ja mukavia sohvia ollut. Vietimme hyppytunnit ja sisävälitunnit näillä naulakoilla. Istumapaikkoja ei tosiaankaan riittänyt kaikille!



Nykyoppilaat olivat tehtneet käytävän seinille viisaat seinätaulut.




Käsittämättömän paljon aikaa saimme kulutettua koulukierrokseen ja lopuksi jäimme vielä piha-alueelle tarinoimaan ja jokainen kertoi lyhyesti 30 vuoden kuulumisensa. Aika lailla samoja asioita: perheitä, lapsia, eroja ja uusia puolisoita. Töitä, taloja, lemmikkieläimiä. Meistä on tullut suutareita, räätäleitä ja pikipöksypietareita. Ja isompia herroja myös. Vuoden -86 abeissa oli ainesta!

Tosin muistokierroksella aloin miettiä, mitä minä täällä teen. Äänessä olivat eniten kirkonkyläläiset, joilla oli yhteinen kouluhistoria jo alakoulusta lähtien. Muistot eivät olleet minun muistojani. Tosin kuvaamataidon dia-projektiakin sivuttiin ja pöljyyttäni mietin, haluttiinko siinä minulle osoittaa paikkani. Todennäköisesti ryhmätyöjoukkoni ei edes muistanut, että porukassa oli yksi Kotosen tätikin aikoinaan... Katselin porukkaa ja pistin merkille, että aika monta muuta entistä luokkatoveria oli yhtä eksyksissä kuin minäkin.

Kukaan ei tullut kysymään, että Hei Elli, mitä sinulle nykyään kuuluu? Muistako kun...? Ne, joiden kanssa on pidetty enemmän ja vähemmän säännöllisesi yhteyttä, tietävät jo kuulumiseni. Muita ne eivät kai sitten kiinnosta,

Mutta en minäkään mennyt oma-aloitteisesti kenellekään juttelemaan. Kun en vain ole sellainen seurapiirihai ja kotonani kaikissa tilanteissa. En vain osaa. Sosiaalisuuskiintiöni on paukkunut viime aikoina punaiselle hälyttävästi. Metsäläinen ei kaipaa jatkuvaa small talkia eikä jaksa turhaa liibalaabaa. Mutta olisihan se tietysti ollut ihan hauskaa vertailla muistoja muiden kanssa. Mutta ehkä olin kouluaikaan niin mauton, hajuton ja näkymätön, ettei minusta jäänyt muistijälkiä juuri kenellekään.

Koululta siirryimme ruokailemaan kaupunkiin Panimoravintola Huvilalle.


Meille oli alun perin pöytävaraus kuudeksi, mutta ravintola oli myöhemmin ottanut yhteyttä ja kysynyt, jos meille sopisi siirtää aloitusaikaa puolella tunnilla. Se oli ihan ok. MUTTA pääsimme paikoillemme vasta seitsemän maissa eli puoli tuntia sovittua aikaa myöhemmin.

Meille ei kerrottu viivästyksen syytä eikä pahoiteltu asiaa. Hurjalla kiireellä vain alettiin kysellä juomatilauksia. Kun tilatut juomat tulivat, puuhanainen kysyi tervetuliaismaljoista, jotka hän oli tilannut. Niitä ei ollut missään... Kaikki tarjoilijat ryntäsivät niin kiirellä hoitamaan alkumaljoja, että viinin kaataminen lasiin jäi puoliväliin.


Kun annokset tulivat, hämmästyneitä henkäyksiä ja ällistyneitä ilmeitä oli nähtävissä vähän siellä sun täällä. Näillä sikkareillako pitäisi taltuttaa koko päivän hauduteltu nälkä?


Tilasin päivän kalaa ja se oli kuhaa, Hyvää, mutta niin vähän... Tuota perunamuusiakin on kai annostelut teelusikalla,
Kaverin karitsanliha-annos

Onneksi olin tilannut jälkiruokaa! Ehkä se sentään hiljentäisi kurnivan suoliston?



Turha toivo. Rikottu omenapiirakka oli kyllä hyvinkin maittavaa ja esillepano oli edustava, mutta näin pienestä sikkareesta tulee vain vihaiseksi.

Toisaalta... jos aina söisi näin maltillisesti, ei varmaankaan olisi ylipaino-ongelmaa ja vanhatkin housut solahtaisivat helposti jalkaan.

Hätäisesti ennätimme ruokailun lopettaa, kun meille kerrottiin, että jos haluamme vielä istua paikoillamme, meidän pitäisi ostaa 14 euron sisäänpääsylippu, sillä yhdeksältä alkoi illan ohjelma eli lavalla esiintyi Melrose. Osa porukasta halusi jäädä keikalle, osa päätti lähteä muualle, sillä juttelemisesta ei konsertin aikana Huvilalla tulisi yhtään mitään. Tai voisihan sitä huutaa vieruskaverin korvaan, mutta jos yrittäisi keskustella suuremman seurueen kanssa kerralla, olisi osattava lukea huulilta.

Siirryimme kuitenkin ojasta allikkoon, kun parkkeerasimme ahterimme Waahdon terassille. Meitä ahtautui yhden pienen pöydän ympärille kunnioitettavan monta entistä abia. Vaikka istuimme samassa pöydässä, oli turha toivo yrittää yhteistä keskustelua. Paikka oli ääriään myöten täynnä ja meteli sanoin kuvaamaton. Kun Melrosen keikka Huvilalla päättyi, loputkin entiset abit pelmahtivat Waahtoon. Kun he näkivät istumajärjestelymme, yksi heistä loihe kysymään: "Kuinka monta abia mahtuu yhteen Waahdon pöytään?"

Istuin tietenkin omieni joukossa, joten etukäteen suunnittelemani tutustuminen vanhoihin luokkakavereihin ei koskaan toteutunut. Ne, jotka tunsin ennestään, tunnen eilisen jälkeen vieläkin paremmin. Niitä, joita en tuntenut ennestään, en tunne vieläkään. Onko se sitten vahinko? Ehkä ei. Toivottavasti ei.

Alkuperäinen ajatukseni oli lähteä kotiin hyvissä ajoin. Olihan seuraavana päivänä tulossa veljen nuoremman tyttären rippijuhlat. Mutta enhän minä malttanut poistua paikalta järkevään aikaan. Lopulta heitin viestin työvuorossa olleelle serkulle ja sain häneltä taksikyydin kotiin. Kello oli silloin jo kaksi yöllä. Ihan liian myöhäinen ajankohta meikäläiselle.

Heräsin aamulla ennen seitsemää. Takaraivossa jyski valvomisesta tullut päänsärky. Kampeuduin ylös sängystä ja se jo helpotti kipua. Kahvi, burana ja hartioihin hierottu kylmägeeli paransivat päänsäryn, joten olisin ollut valmis lähtemään vaikka konfirmaatiokirkkoon. Kuskiksi lähtevä kuopus kuitenkin halusi meille rauhallisen aamun. Hänellä kun on ollut niin paljon töitä, että kaipaa hässäkän vastapainoksi rauhaa ja kiireettömyyttä.

Saavuimme juhlapaikalle sopivasti heti sen jälkeen, kun muut olivat tulleet kirkosta. Kävimme saman tien auttamaan kälyä tarjottavien kanssa. Siinä aika mennä hurahtikin rattoisasti.

Hassua kyllä, edellisenä iltana päälleni laskeutunut ulkopuolisuuden tunne vahvistui juhlassa. Olin sielläkin joukon ulkopuolinen alkio, sillä paikalla oli suuri joukko tietyn harrastuksen harrastajia, mutta minua laji ei ole koukuttanut. Muutenkin huomaan väkijoukoissa mieluummin vetäytyväni nurkkaan piiloon kuin astuvani valokeilaan. Jos nyt joku on yksikseen istuskelemassa, menen mielelläni juttelemaan, mutta isoissa porukoissa olen mieluummin hiljainen tarkkailija. Ainakin niin kauan ennen kuin tiedän porukan nokkimisjärjestyksen ja tavat ja tyylin.

Erakoitumiseni on hieman hämmentävää. Pienestä tylleröstä saakka olen ollut yltiösosiaalinen ja yleensä tullut toimeen vähän joka paikassa. Luultavasti työstressi syö naista ja pistää vetäytymään. Onneksi parin viikon päästä alkaa loma, jolloin voin (ehkä) tyhjentää ylipursuavaa sosialisuuskiintiötä ja ladata akkuja. Koko talvi olisi taas vaan jaksettava. Toivottavasti työkaverien joukko ei enää pienene. Tai kohta meillä on käsissämme tyhjä joukko reaalimaailman työntekijöitä ja pelkkiä älykännykällä metsästettäviä toisen ulottuvuuden kirjastonhoitajia Librarian Go -pelissä.

Juu, olen yliväsynyt. Painun pehkuihin. Hyvää yötä!




perjantai 29. heinäkuuta 2016

Herkkujen viikko

Ensin lyhyt uutinen otsikon vierestä:

Kotikaupungin ikävä erikoisuus on pystyyn nousevat maantiesillat. Rahtilaivat tuppaavat ohittamaan kaupungin aina parhaaseen ruuhka-aikaan ja niin sitä sitten maanteitä kulkevat odottavat loputtomissa jonoissa, kun vesiliikenne menee ykköseksi. Odotteleminen ja töistä myöhästyminen ei ole herkkua. Ohjeistus kuuluu, että siltojen mahdollinen avautuminen pitäisi ottaa huomioon työmatkaa suunnitellessa. Sehän taas aiheuttaa sen, että lähes joka päivä on töissä 20 - 30 minuuttia etuajassa... Onkos se työnantajien tarkoituskin? Onneksi on kellokortti ja liukuva työaika!



Koska heinäkuun helteet ja hässäkät ovat pistäneet Kotosen ajanlaskun uusiksi, viikkoa voi venyttää ja mässäilypostauksen aloittaa edellisen viikon tiistaista. Silloin käväisimme kuopuksen kanssa tukemassa paikallista pitseriaa eli Caperoa. Alkupalat olivat makoisat, kuten aina.


Etten olisi tylsä ja ennalta-arvattava, poikkesin perinteistä ja tilasin ainaisen Gorgonzolan sijasta kerrankin jotain muuta eli herkulliselta kuulostavan Mozzarella-pitsan. Pestokastike, parmankinkku, tomaatti, mozzarella ja rucola vaikuttivat hyvältä yhdistelmältä... Siis vaikutti. Ei vaan ole gorgonzolan voittanutta!


Kuopuksen Fantasia-pitsa näytti myös maistuvalta.


Pitsan mässytys sai aikaan huonon omantunnon kaloripitoisen pikaruoan hotkimisesta, joten piti sitten kotimatkalla hakea Lidlistä vähän kevyempää evästä.


Tämän viikon maanantaina kutsuin kuopuksen ja vävykokelaan kanssani lettukahvilaan Sulosaarelle.


Koska oli kuuma, valitsimme kuopuksen kanssa palan painikkeeksi kahvin sijasta Laitilan Sitruunasoodaa, sitruunalimonaadia. Kuulosti hyvältä, mutta olikin vain ylimakeaa hiilihappovettä. Sitruuna ei maistunut nimeksikään. Harmi.


Koska tulin suoraan töistä, nälkä jo kolkutteli vatsalaukun seinämiä. Siksi valitsin letun suolaisilla täytteillä. Kysyin myyjättäreltä suositusta ja hän ehdotti pestoa ja fetaa. Kuulosti hyvältä ja sitä se myös oli!



Nuorison yksimielinen valinta oli banaani ja kinuskikastike. Näytti herkulliselta ja kuulema myös maistui.


Harmillisempi "herkku" tuli vastaan pyörätiellä keskiviikkona. Fillaroin Prismaan, mutta tie katkesi kesken kaiken. Missään aiemmin ei varoitettu tietyöstä ja tosi fiksusti tässä "kiertotie" on kyltin jälkeen ja niin upottavaa ja möykkyistä hiekkaa, että sandaaleista sai karistella talven hiekoitushiekat...


Viime kesänä kuopus ja minä kävimme serkun kanssa Sarastrossa muikuilla serkun kala-allergisen puolison ollessa matkatöissä. Ruoka oli niin hyvää ja meillä oli niin mukavaa, että otettiin tänä kesänä uusiksi keskiviikkoiltana kuopuksen päästyä töistä.

Ruokaa odotellessa oli hyvää aikaa tarkastella ja valokuvata pöydillä olleita tabletteja... Huikeat!



Serkku tilasi alkupaloiksi etanat ja olisi jakanut ne meidän kanssamme... mutta kaksi ennakkoluuloista luupäätä ei halunnut edes maistaa. Ajatuskin limaisen liukkaasta klöntistä puistattaa, huh.


Ruoka-annokset tulivat suhteellisen nopeasti, mutta... Muusi näytti liisteriltä ja muikkujen päälle valeltu kastike juoksettuneelta. Serkku aikoi valittaa, mutta minä olin nyt ennakkoluuloton ja päätin kokeilla, miltä ruoka maistui. Ja sehän maistui! Todella hyvää! Muusi oli ehkä tehty uusista perunoista ja sehän on miltei mahdoton tehtävä. Annos olisi toiminut paremmin ilman kalojen päälle valeltua kastiketta. Se nimittäin oikeasti näytti aika epämääräiseltä...

Kalat olivat tosi hyvät ja salaatti ihanan rapeaa ja raikasta. Epämääräisestä ulkonäöstä huolimatta muusi oli maultaan hyvää. Koska minä vetelin muonaa tuulen suojaan hyvällä halulla, serkkukin päätti jättää palautteen antamisen sikseen ja pisteli poskeensa melkein koko annoksen. Alkupalaetanat olivat tehneet tehtävänsä ja täyttäneet niin, että pääruoka-annos olikin liian suuri.



Pois kävellessämme ilta alkoi jo hämärtyä ja aurinko painua mailleen.


Torstaiaamuksikin oli poikkeukksellista, mutta hauskaa ohjelmaa. Toinen serkku tuli hakemaan minut aamukahville torille. Ostimme omenalörtsyt ja kahvit Kauko Pesosen torikojusta ja istahdimme pöydän ääreen nauttimaan kesästä, auringosta ja herkuistamme. Heti olivat ampiaiset tunkemassa apajille! Onneksi saimme silti itse syödä makoisat herkkumme ja juoda hyvät kahvimme. Olin vallan yllättynyt siitä, kuinka hyvää kahvi oli ja kuinka mehevää ja tuoretta oli kahvileipä. Näitä maistelisin kernaasti toistekin!


Kahviteltuamme kiersimme torin, kirpparin ja vähän kauppoja. Alennusmyynneissä oli käynnissä loppurysäys, mutta vaikka kuinka olisi ollut halpaa, emme oikein löytäneet ostettavaa. No, ostin sentään uudet työkengät, mutta siihen se sitten jäikin. Hyvä niin, onhan tuota rompetta kaikki nurkat pullollaan!

Tänään oli töissäkin mässäjäiset, sillä kaksi väliaikaista työntekijää oli  viimeistä päivää töissä ja he siitä ilosta kantoivat meille selkä vääränä herkkuja. Oli kanelikeksiä, syntisen hyvää juustokakkua ja kahdenlaista jäätelöä. Hyvä että kahvitunti riitti kaikkien herkkujen syömiseen...

Koska herkuttelussa on päästy näin hyvään vauhtiin, voin varmuudella todeta, että viikonloppu tulee kulumaan samalla kaavalla. Mutta etten menisi suotta asioiden edelle, suljen nyt sanaisen arkkuni ja sammutan läppäristä ja tädistä virran. Onhan sitä jätettävä vähän asiaa tuleviinkin postauksiin,

torstai 28. heinäkuuta 2016

Unelmien viikonloppu

Hohhelihoijaa sentään! Vanha viidakon sanonta sanoo, ettei sillä ole väliä, kuinka paljon elämässäsi on päiviä. Enemmän on pistettävä painoarvoa sille, kuinka paljon päivissäsi on elämää. Ja tämän tädin päivissä on viime aikoina ollut niin runsain mitoin tapahtumia, että tässähän meinaa jäädä tietokone-elämä ja blogikirjoitukset vallan hopun jalkoihin. Tai kai sitä yön sydännä ehtisi tietokoneen äärelle, mutta nyt kun uni on taas ystävä, nukun onnellisena ja tyytyväisenä kunnon yöunia.

Postausaiheita olisi yllin kyllin, mutta luova kirjoittaminen vaatisi luppoaikaa ajattelulle. Ja ihan sille raa'alle kirjoitustyöllekin olisi oltava oma hetkensä. Yritän kuitenkin pikaisesti raapaista muistiin viime viikonlopun kohokohdat.

Ensinnäkin paistoin torstaina kasan tuoreita sämpylöitä pitkästä aikaa. Leipominen on äärimmäisen mukavaa ja rentouttavaa puuhaa. Tuoreet leivät Ingmariinilla sipaistuna ovat sitä paitsi yksi parhaista herkuista mitä tiedän. Siksi harmittaa, että nykyisin tulee leivottua aivan liian harvoin.

Tällä kertaa laitoin taikinaan noin litran vettä, suolaa, kaksi hiivapalaa, sämpyläjauhoja, vehnäjauhoja, purkillisen Viola tuorejuustoa, makuna valkosipuli sekä rapsiöljyä. Nam!


Perjantaina töiden jälkeen haukkasin vähäsen evästä, kastelin kotikukat ja ihmettelin sitä vihreää kukkapuskaa, jonka aikoinaan kosmoskukkana ostin, mutta joka ei koskaan kukkaan puhjennut, vaikka horsman kaverit puskivat kukkia enemmän kuin laki sallii. Nyt oli vihdoin jääräpääkin avannut yhden nupuistaan, (Jo nupun ilmestyminen joku aika sitten oli ihan juhlan paikka.) On se kosmoskukka kuitenkin.




On se vähän eri näköinen kuin terhakammin kukkivat kaverinsa. Enemmän kukkivien kosmoksien vaaleammat kukkat näyttävät tältä:


Kastelu-urakan päätteeksi keräsin viikonlopun kamppeet kasaan, hyppäsin mustan ratsuni selkään ja polkaisin lapsuusajan kotikonnuille isän ja äidin luo. Parin tunnin sinnikkään fillaroinnin  jälkeen olin perillä läpihikimärkänä, sillä helteet ja hämmentävä ilmankosteus ovat saapuneet näillekin nurkille. Muuten sujui matkan teko kuin ennen tehneeltä (vaikken tänä kesänä vielä ollut yhtään pidempää pyörälenkkiä heittänyt), mutta vasemman jalan keskimmäisestä varpaasta alkoi vetää suonta ensimmäisen seitsemän kilometrin jälkeen... En ole luovuttaja ja päätin kipua uhmaten jatkaa matkaa. Jossain vaiheessa viimeisten 30 kilometrin jälkeen vaiva laukesikin ihan itsestään.

Aamulla kello kilkatti jo 04.45. Kun viiden aikaan valuin alakertaan, äiti oli jo täydessä työn touhussa. Ensimmäiset piirakat olivat jo pellillä valmiina. Kiirehdin paikalleni rypytysosastolle ja seitsemän jälkeen pakkasimme uunituoreet riisipiirakat autoon ja ajoimme Kerimäen kirkonkylän torille.

Kylätoimikunnat pitävät torilla kesäaikaan vuorolauantaisin lettukahvilaa ja nyt oli vuorossa se kylä, jossa isä ja äiti edelleen asustelevat ja josta minäkin aikoinaan olen maailmalle ponnistanut.





Itse en varsinaisesti letunpaistoon osallistunut paitsi välillä vähän tuuraajana. Keskityin myymään aamuisia tuotoksiamme ja hyvin ne tekivätkin kauppansa. Tosin aamu valkeni sadetta enteillen ja ehkä siksi jouduimme ihan odottelemaan ostajia. Kellon kiirehtiessä eteenpäin aurinkokin nousi nauttimaan kesäpäivästä ja herkullisesta muurinpohjaletun tuoksusta. Kirkastuva kesäsää sai ihmiset liikkeelle ja latunpaistaijille tuli kiire. 30 litraa lettutaikinaa hupeni parempiin suihin sutjakkaasti.



Toripäivä päättyi puolilta päivin. Siihen mennessä kuopus oli ilmestynyt paikalle sedän ystävällisellä avustuksella ja ajelimme takaisin mummolaan mutkan kautta, sillä kävimme nappaamassa mukaamme myös kummitytön. Meillä oli ollut nuorten naisten kanssa ajatuksena viettää Lipetissä rattoisa viikonloppu viime kesän malliin. Mutta mökki olikin varattu, joten päädyimme B-suunnitelmaan ja asustelimme vanhempien talon yläkerrassa.

Iltapäivällä suunnistimme kävelemään pitkin metsäautotietä sangot käsivarrella keikkuen. Kantarellejä katselimme ja samalla ihastelimme luonnon ihmeitä.








Sienisaaliimme ei ollut suurensuuri, mutta onneksi edes jotain löytyi.






Hyttysiä ja paarmoja oli seuranamme sankoin joukoin ja hyttysmyrkyille oli käyttöä! Purkit onneksi kulkivat mukavasti mukana sienien seassa. Kenelläkään ei nimittäin sattunut olemaan metsävaatteissa sopivia taskuja pöniköitä ajatellen.

Tietenkin voisi loihtia silmien eteen kauhukuvia ajatuksesta, että sienet ja myrkyt ovat samassa astiassa... Mutta ei se hyttysmyrkky suljetun astian läpi pääse sieniin imeytymään. Enemmän ärsytystä luulisi aiheutuvan myrkyn levittämisestä vaatteisiin ja iholle.



Mustikoita olisin halunnut myös poimia, mutta tyydyin keräämään muutaman varvun mukaani.



Isovanhemmat olivat ystävällisesti poimineet vattumaaltaan kuopusta varten reilusti vadelmia. Kuopus nimittäin haaveli vadelmahillosta ja vanhempani ojensivat lapsenlapselleen auttavan käden marjojen muodossa. Puskista oli löytynyt herkullisia ihanasti punastuneita vaapukoita sekä kellertäviä albiinomarjoja myös. Sieniretken jälkeen kuopus pisti kattilan porisemaan ja sai aikaiseksi monta purkillista makoisaa marjahilloa talven varalle.


Saunareissulle suunnistimme tädin mökille, sillä serkku miehensä kanssa meni sinne sienimetsälle ja saunan lämmitykseen. Oli iloinen asia, että saimme nauttia heidän vieraanvaraisuudestaan ja saunoa valmiiksi lämmitetyssä saunassa sekä uida polskia jo viilentyneessä järvivedessä.

Rantaan kävellessä katselin tietenkin maisemaa kameran linssi läpi.







Mökkitien varrella kasvoi villivadelmaa hajaoksissa. Katselin niitä himoiten ja päätin jo silloin illalla, että mitä tekisin seuraavana päivänä. Nuo mehevät herkut olisi kerättävä talteen!





Tuville palatessa aurinko jo laski metsän rajan taa ja värjäsi taivasta. Kamerani vain ei ollenkaan suostunut tallentamaan illan hämyisiä sävyjä. Harmi.






Seuraavana eli sunnuntaiaamuna suunnistin villivadelmia metsästämään kuopus kaverinani. Tien varren oksien takana löytyi aina vain uusia ja toinen toistaan enemmän marjoja notkuvia vaapukan varsia. Olimme oikein vadelmataivaassa! Poimimme ja poimimme ja aina vain löytyi toinen toistaan mahtavampia saaliita.

Kesken kiivaimman saalistuksen äiti soitteli ja kutsui meitä syömään kesäkeittoa. Emme millään olisi malttaneet jättää hyvää marikkoa, mutta äiti sanoi, että voisimme syötyämme mennä kaikki yhdessä uudelleen metsään.

Kesäkeitto oli kuin juhlaruokaa ja maistui kesältä, auringolta ja onnelta. Jälkiruoaksi oli ihanaa marjakiisseliä jäätelön kanssa, nam. Äiti meitä oikein hemmotteli herkkuruoilla.



Syötyämme suunnistimme äidin kanssa metsikköön. Tytöt jäivät pihaan keräämään punaherukoita. Äiti arveli, että aukolla olisi parempi maasto marjastukseen ja niinpä porhalsimme sinne. Vaan ei ollut marjasaalis kummoinenkaan avaralla aukiolla. Metsän läpi yritimme suunnistaa entiseen loistomarikkoon ja taistelimme läpi ihmisen korkuisen sananjalkaviidakon. Olipa seikkailu!

Ikinä emme ehtineet parhaaseen marjapaikkaan, mutta hyviä marjoja nopimme ämpäreihimme matkan varrelta. Jossakin vaiheessa havahduin polttavaan kipuun vasemmassa sääressä. Jalassa oli kaksi kirvelevää kohtaa eikä polte tuntunut lakkaavan lainkaan. Ensin arvelin, että pari ampiaista olisi käynyt pistimensä tuikkaamassa meikäläisen kinttuun, mutta koska turvotusta ei koskaan tullut, päädyin kusiaisdiagnoosiin. Pahuksen pissiäiset!

Koska kello oli jo pitkällä iltapäivässä ja tuska kintussa oli kirvelevä, myönnyin äidin ehdotukseen marjastuksen lopettamisesta. Kaiken kaikkiaan sain pakastimeen kuutisen litraa ihania aromikkaita villivadelmia. Kyllä niitä kelpaa talvipakkasilla nautiskella ja kesää muistella!

Taas oli ruokailun vuoro, tällä kertaa kahvia ja äidin herkullisia korvapuusteja ja namista mustikkapiirakkaa. Sitten jaksoimmekin lähteä Lipettiin uimaan ja grillailemaan. Löysin Lipetissä rantatörmältä hyvän kantarelliesiintymän kunnollisen kokoisia sieniä, vaikka alueella on ollut laumoittain muitakin sienestäjiä. Ihmeellistä... en nimittäin edes tajunnut kantarellitutkan olevan sillä hetkellä päällä...

Muita saaliita ei tällä kertaa Lipetistä löytynyt. Mitä nyt muutama luontokuva...



Sunnuntain käännyttyä kohti iltaa isä kyyditsi viikkonlopun viettäjät kirkolle ja kaupunkiin. Kotona pinkaisin oman pihan vattupuskaan ja sain sieltäkin hyvän saaliin. Maanantaina keitimme kuopukselle mehua vadelmista ja punaherukoista ja minulle vadelmahilloa. Säilöminen on siis täydessä vauhdissa! Kunpa vain ehtisi enemmän pinkoa pitkin metsiä ja pientareita! Mutta toistaiseksi on pistettävä palkkatyö ykköseksi ja odoteltava parin viikon päästä alkavaa kesälomaa.



Tällä viikolla on tosin elämä ollut melkein kuin lomaa kaikkine makoisine käänteineen. Mutta siitä tarinoin tarkemmin toisen kerran.