Ölökyn ähkäsy

Viikko sitten perjantaina kesälomalaisten ohjelmassa oli 10 kilometrin patikka ympäri Julman Ölkyn. Se on kanjonijärvi Suomussalmella Hossan kansallispuistossa ja ajomatkaa Kuusamosta sinne kertyi 77  kilometriä. Matka ei ole pitkäkään, mutta kyllä siihen aikaa sai tuhrautumaan kummasti! Ensin pitkin pikitietä samalla kaistalla kanssamme latikoi poropoikaporukka. Niillä oli meneillään leikki "ei väistetä, ei väistetä!". Kiirehän niillä ei ollut ja kun vastaantulijoita ei ollut, lauma hortoili molemmalla kaistalla. Luultavasti olisimme siellä Kuusamon tielle edelleen etanavauhtia etenemässä, ellei setä olisi kevyesti käyttänyt tööttiä.

Kun poroista oli päästy, viimeiset kymmenen ajokilometriä olivat sellaista jytistämistä karkealla kivirouheella päällystettyä kapeaa hiekkatietä pitkin, että huonommat paikat olisivat jo hampaista karisseet siinä höykkyytyksessä. Jos olisin ollut liikkeellä polkupyörällä, olisi varmaan tullut äitiä ikävä.

Mutta päästiin kuin päästiinkin perille!

Tarkoituksenamme oli kiertää koko Julma Ölkky, vaikka reitti mainittiikin haastavaksi ja vaikeakulkuiseksi. Alkumatkalla oli polkua tasoiteltu kivituhkalla ja kerkesinkin jo naureskella, että vai haastava reitti, höpsis pöpsis! Tätä naureskeluani sain sitten myöhemmin monesti katua katkerasti, sillä polku kulki mahdottomissa römppeiköissä ja oli lakkaamatonta nousua ja laskua. Tämä tosiaan kävi jumpasta ja kuntoilusta!

Ja ei kun menoksi sitten! Maisemat olivat mahtavat aina silloin kun kanjonijärven reunamille päästiin. Kiersimme reitin myötäpäivään ja alkumatka kiersi aika paljon syvällä metsän siimeksessä, jossa upeista näköaloista saattoi vain haaveilla.

Kun asettauduin kuvaamaan lahopuussa kasvavia sieniä, jalan vieressä liikahtanut möykky hätkäytti. Saku sammakkohan se siellä ryntäili pois lenkkitossun alta. Aika hyvä suojaväri sillä!

 

Tällä reitillä kun seurasi oransseja merkkejä maastossa niin ei päässyt eksymään. Tosin suurta vaaraa harhailuun ei ollut muutenkaan, maastossa ei ollut polkuja ylen määrin.

Sateenkaarilähteen solina kuului kauas molemmin puolin järveä. Itse nähtävyytenä se ei tällä kertaa ollut ihmeelinen, tuollainen musta aluea muuten harmaassa kalliossa. Mutta auringonsäteiden osuessa siihen, lähteessä voi nähdä kaikki sateenkaaren värit.

Polulla tuli vastaan monta kummalista asiaa. Ensin katsoin että kaksisarvinen sarvikuono, mutta kyllä tässä kuvassa näyttää pikemminkin olevan vaaniva kettu.

Tässä vaiheessa polku oli lapsellisen helppokulkuinen.

Salamaniskun jälki vai muisto metsäpalosta?

Jonkun riimukirjoituksia kelopuun kyljessä.

Alhaalla järvellä pörisi noin tunnin välein vene, jolla pääsi rotkon seinämiä ihastelemaan ja ihmettelemään järveltä käsin.

Ihan uskomatonta römppeikköä nuo pirunpellot!

Järvellä liikkui myös väkeä kanooteilla. Se olisikin mainio tapa liikkua metelittä vesillä.

Nyt ei enää passannut katsella maisemia kävellessä. Paras oli pitää katse tiukasti tiessä.

Ikinä en missään ole nähnyt sellaista määrää variksenmarjoja kuin tässä metsässä. Niitä oli melkein sinisenä mattona ja kauniita ryppäitä oli kasvanut ihan kelokantojen päällekin.

Pitkoksia pitkin eteneminen oli kuin olisi valtatiellä viuhtonut menemään. Sentään ennätimme katsella ympärillemme ja kas - siellähän oli suolla lehtien lisäksi jokunen suomuurainkin. Ei niitä montaa ollut ja nekin muutamat olivat vielä kypsymättömiä. Ei napsahtanut marjatusvietti päälle.

Ahkeran tallustuksen jälkeen olimmekin yhtäkkiä järven puolivälissä, jossa oli mahdollisuus ylittää Ölkky riippusiltaa pitkin ja jättää reitin loppuosa vaeltamatta. Olimme menossa ihan Ölkyn perälle saakka, mutta riippusiltakin kiinnosti. Setä se sitten keksi, että voimme tehdä rengasreitistä kahdeksikon ja ylittää sillan jopa kahdesti. Niin teimmekin!

Sillalle laskeutuminen jyrkkää rinnettä oli oma operaatonsa...

...mutta maisemat sillalta korvasivat kaiken vaivan!

Toisella rannalla odotti sitten jyrkkä nousu ylöspäin pitkin pirunpellon kivikkoista rinnettä.

 

Huh, ihan pisti puuskuttamaan! Lämmintäkin oli se 30 astetta, jotta voi olla, että pikkuisen oli hiki.

Matka jatkui kohti kääntöpistettä. Puissa roikkui runsaasti naavaa ja erinäköisiä ja -kokoisia pahkoja pullisteli puiden rungoista.

Ja ihan yhtäkkiä! Hillasuo täynnä lapin keltaista kultaa! Niin vaikeakulkuisen reitin loppupuolella, että tokkopa noita kukaan tuolta suolta talteen kerää... Voi, nyt iski marjastajan saalisvietti päin pläsiä ja ihan koski, kun oli pakko jättää arvosaalis sinne metsän kätköihin. Enkä edes lenkkareissani uskaltanut juuri polulta poiketa, ettei loppumatka menisi teemalla vettä kengässä. Yhden marjan nappasin omaan suuhun ja toisen kurkottelin sedän maisteltavaksi. Muut jäivät metsään mätänemään. Nyyh.

Sitten olimmekin jo Ölkynperällä ja siellä meillä oli kahvitauon paikka. Kahvileipänä paikallinen leivonnainen, kampanisu.

Lepohetken jälkeen jatkoimme matkaa takaisin kohti lähtöpistettä. Kodalla oli juuri tehty kunnostustöitä ja kasvillisuus oli osittain koristeltu sahanpurukuorrutteella.

Ei sillä, että pitkospuut itsestään maasta kasvaisivat, mutta kun uusittavat valkoiset laudat pötköttivät vanhojen pitkoksien vierellä, erämaatunnelma vähän latistui. Mutta kiitokset kuitenkin polkujen laittajille! Jos ei rapistuvaa korjattaisi, kulkeminen tuolla reitillä tulisi jossain vaiheessa ihan mahdottomaksi.

Veikeä on kasvun voima. Lakka kasvaa pienessä pitkoksen rakosessa.

Pian laavun ja huilipaikan jälkeen tuli vastaan Ölökyn ärjä, näköalapaikka. Se oli sinänsä outo juttu, sillä reitillä oli kyllä nähty monta paljon upeampaakin maisemaa. Tällä paikalla en edes ottanut maisemakuvia.

Ihan kaikkialla ei pitkoksia ollut, vaikka olisi tarvinnut. Askelen paikkaa sai etsiä tarkoin ja silti välillä upotti niin, että olin kiitollinen vedenkestävistä lenkkareistani. Hämmentävintä tällaiselle etelän (idän) kasvatille oli, että vetistä maastoa ja suota oli yläilmoissakin, siis kukkulalla ja ylätasanteella vaikka vieressä oli rotko ja notkelma.

Tosiaan polku kulki ylös - alas, alas - ylös ja taas uudelleen. Eikä kyse ollut mistään loivista pikkulaskuista ja -nousuista vaan ihan kunnon kapuamisista.

Yhden jykevän kalliopaaden rinteessä törötti kaksi uloketta, kuin vartiosotilaat kuninkaanlinnan porteilla. Kuvassa ne eivät kovin selvästi näy, mutta todellisuudessa olivat mielikuvitusta kiehtova näky.

Ja taas kasvoi makoisaa hillaa ihan polun vieressä,

Hämmentäviä olivat haavan lehdet polulla. Haapoja vain ei näkynyt mailla eikä halmeilla.

Jälleen oli vuorossa riippusillan ylitys. Olemme vissiinkin niin ihastuneita tuohon pystysuorien rinteiden alas ja ylöskapuamisiin ja riippusiltoihin, että tämä herkku piti näuttia kahteen kertaan, heh.

Huh, tuonne suoraan ylös olisi taas noustava. Näköalat ylhäältä ovat kyllä upeat!

Loppumatkalla tuli jälleen vastaan tätä kivituhkalla tasoitettua polkua. Nyt olin jo siitä kiitollinen, sillä jalat alkoivat olla hyytelöä kaikesta kiipeämisestä.

Seuraavassa kuvassa näkyy vähän huonosti kolme pään näköistä uloketta kalliossa. Niiden alapuolella on vanha kalliomaalaus, pohjoisin Suomen kalliomaalauksista.

Patikoinnin päätteeksi hyppäsimme vielä viiden muun turistin kanssa paattiin ja lähdimme tutustumaan Julmaan Ölkkyyn järveltä käsin.

Siinä ne kallomaalaukset nyt ovat. Kaksi ihmishahmoa ja poro tai peura. Ihan ilmiselvästi... tai ehkä nyt ei kuitenkaan niin kovin selvästi. Oppaamme kasteli kalliota, jolloin kuviot pikkuisen paremmin näkyivät, mutta ei voi sanoa, että kuvioita olisi liian helppo tulkita.

Valtava kallionhalkeama on nimetty pirunkirkoksi.

Napsin monta kuvaa kalliosta, koska olin näkevinäni muodoissa selvästi ihmiskasvoja. Ei niitä sitten enää valokuvista löytynytkään. Vai löytyykö?

Kokopäiväretken paluumatkalla tien vierellä patsasteli valkoinen poro, josta oli vielä pako napata kuva. Kuvasta tuli vauhdissa huono ja epätarkka, mutta haluan sen silti liittää tähän tarinaan, sillä valkoinen poro on mielestäni hieno erikoisuus.

Paluumatkalla pysähdyimme vielä partisaanien uhrien muistomerkillä. Molemmin puolin tätä muistomerkkiä näytti olevan marjastuksen kannalta lupaavia soita, mutta niiden tutkiminen jäi muiden huoleksi. Ilman kumisaappaita ei suolle parane mennä lompsimaan.

Takaisin hotellille palatessa silmäilimme ihaillen maisemaa, joka on niin erilainen kuin meillä kaakossa  kotona. On tämä kotimaa sellainen ihmeiden kaunis aarreaitta!