Kivi-ihmeitä

Loman lopettajaisiksi piti vielä päästä patikoimaan. Mieliämme on jo kauan kaihertanut merkillisen Kummakiven olemassaolo Rautjärven perukoilla ja kun kesällä autoilimme Saarelle, pistimme jälleen merkille kutostien varrella olleen nähtävyysopasteen, jossa opastettiin Mykkiin kiville. Teimme siis sunnuntaiaamuna ex tempore -päätöksen, että nyt ne nähtäisiin!

Hellevermeissä lähdimme matkaan vesipullot täytettyinä ja kuopuksen koiralapset pakattiin takapenkille reissukavereiksi. Ensin autoilimme Särkisalmen kautta kohti Saaren taajamaa ja siellähän se ruskea nähtävyysopaste pian tulikin vastaan. Matka jatkui pitkin pikkutietä ja olimme ajaa ohi koko kivi-ihmeen, sillä pienemmän tien varrella oli todella vaatimaton viitoitus. Parkkipaikalta puiset kyltit ohjasivat uteliaita kivibongareita eteenpäin.

Polku kohti kivenjärkäleitä kulki kovin kapeana hyvin rehevän ja hyvin kostean kasvuston läpi. Nokkoset tunkivat melkein iholle eivätkä muutkaan kasvit kunnioittaneet henkilökohtaisen tilan tarvetta. Koska kasvusto oli märkää ja korkeaa, huomasin sisäisen neitiyteni nostavan esiin päätään. Kaipasin pitkiä hihoja ja lahkeita. Inhotti tunkea läpi sademetsämäisen vieraan kasvuston, kun ei voinut tietää mitä vaaroja siellä vaani. Voi siellä olla ainakin punkki...

Hammasta purren jatkoin matkaa inisemättä ja niin vain saavuimme Mykkiin kiville niiden jylhyyttä ihastelemaan. Wikipedian mukaan nämä Parikkalan Kesusmaan kylässä sijaitsevat Mykkiin kivet ovat pohjoismaiden suurin siirtolohkareryhmä. Valtavat ne olivatkin!

Kivenjärkäleiden koko ei kunnolla kuvista erotu. Olivat hyvin kunnioitusta herättäviä  kyllä.

Vanhemman koiran mielestä paikassa taisi olla jotain epäilyttävää, sillä se oli koko vierailun ajan levoton ja vinkuva. Maasto oli märkää ja louhikkoista ja koirilla nelivetovauhti päällä. Ihan hirvitti välillä minun ja sedän selviytyminen römppeikössä vauhtiveikkojen kintereillä, mutta hyvin pärjättiin.

 

 

 

 

Mykkiin kiviltä matkamme jatkui kohti Ruokojärven Kummakiveä, vaikka matkaa oli vielä toistasataa kilometriä. Google Maps sai toimia kartanlukijana ja sitä tosiaan tarvittiin, sillä Kummakivelle ei ollut kummempia opasteita. Vasta melkein perillä tuli vastaan t-risteyksessä kyltit, joista toinen osoitti oikealle ja toinen vasemmalle ja kummassakin oli päämääränä sama Kummakivi. Suunnilleen sekunnissa piti tehdä päätös, kumpaan suntaan lähdetään ja entten tentten lähdimme vasemmalle.

Tien päässä oli neljä muutakin autoa parkissa, joten arvelimme olevamme suunnilleen oikeassa paikassa. Vettäkin kävi sopivasti satelemaan, joten jäimme hetkeksi autoon istumaan ja sateen loppumista odottamaan.

Pisaroinnin lakattua yhdestä muustakin autosta purkautui väki pihalle ja kohti Kummakiven polkua. Annoimme heille etumatkaa, sillä koirahötäleiden kanssa ei viitsi ihan toisten kannoilla hönkiä. Seurasimme polveilevaa polkua ja välillä ei ollut hajuakaan, olemmeko menossa oikeaan suuntaan. Tämä nähtävyys voisi tosiaan olla paremminkin opastettu.

Maisemat polun varrella olivat nostalgisen hienot.

Viitassa ollut sammalsilta tarkoitti sananmukaisesti märkänä hyllyvää ja höttöistä kannasta yli suolampareen. Oli siihen polulle tien  tukevoittamiseksi erikokoisia ja liukkaita puita aseteltu, mutta aika haasteellinen oli ylitys. Pentukoira molskahti mennen tullen pyöreiltä purilailta uimasilleen lammen mustaan veteen. Onneksi se tykkää uimisesta!

Sammalsillan jälkeen polku kiemurteli pitkin metsätaipaleita eikä missään ollut minkäänlaista opastetta, että olisi saanut uskonvahvistusta oikeasta navigoinnista. Sen suurempi olikin ilo, kun yhtäkkiä tämä omituinen kivijärkäle tupsahti näkökenttään.

Ilman ihmistä kivimuodostelman mittasuhteita on hankala hahmottaa. Se on tuo seuraavassa kuvassa perspektiiviä antava puoliskoni niin hyvin kasvatettu, että mittaa on hällä reilut kaksi metriä. Ja kiven ilmassa oleva osuus keikkuu vielä korkeammalla. Ei siis mikään pikkusepeli.

Pitihän sitä sitten minunkin mennä onneani kokeilemaan kiven alle. Ei se onneksi juuri silloin keikahtanut pois paikoiltaan.

Takaisin autolle palasimme tietenkin omia jälkiämme ja ylitimme uudelleen hyllyvän sillan. On se onni, että joku ystävällinen sielu on edes nuo pyöreät ja erikokoiset puut polun päälle asetellut. Muuten olisi ollut lammen ylitys ihan tekemätön paikka!

Kun on Kummakivelläkin käyty, voin todeta, että tänä kesänä saimme kiitettävästi vähennettyä "käydään joskus" -kohteita. Enää on jäljellä vanhoista haaveista Islanti, Portugali, Spinalonga Kreetalla ja TeaHouse of Wehmais. Ja lisää keksitään tietysti koko ajan.