Pysäyttäviä pysähdyksiä

Jo menomatkalla kohti Kuusamoa meidät yllätti värikäs ja erikoinen tilataideteos, josta olin toki kuullut ja kuvia nähnyt, mutta enpä ollut tullut ajatelleeksi, että tämä nähtävyys osuisi eteemme tällä reissulla. Mennessä oli kiire kirjautumaan hotelliin sovittuna aikana, mutta kotimatkalla pysähdys Hiljaisen kansan tanhuville sopi ohjelmaamme paremmin kuin hyvin.

Kun auto oli nakattu parkkiin, porhalsin ensimmäisenä valtatien varteen napsimaan kuvia kokonaisuudesta.

Valtatiellä olin kuitenkin liian kaukana asian ytimestä, joten piti pikaisesti palata takaisin ja parkkipaikan ja kahvi- ja matkamuistokojujen kautta itse taideteoksen "sisään".

Miltei tuhatpäinen Hiljainen kansa on suomussalmelaissyntyisen Reijo Kelan luomus ja Suomussalmen nuorten työpajan ylläpitämä "Valtatie 5:n kummajainen".

Nämä vaiteliaat turvepäät ovat vierailleet Helsingissäkin, kun Kainuun maakunta on kesällä 1994 esiintynyt Senaatin torilla. Hahmot (700 hiljaista sanansaattajaa) pystytettiin yön pimeydessä tuomiokirkon portaille ja kahden päivän jälkeen hiljainen kansa poistui paikalta, jälleen yön hämärinä tunteina.

Nykyiselle paikalleen Hiljainen kansa on sijoitettu saman vuoden, 1994, syksyllä. Kaksi kertaa vuodessa hahmoja kohennellaan, ne vaatetetaan lahjoitetuilla asuilla ja uudet päät kaivetaan suoraan pellosta.

Näiden hiljaisten ja laihojen hahmojen välissä saa liikuskella ihan omaan tahtiin. On hauskaa lueskella paitojen tekstejä ja huomata, kuinka kekseliäästi asuja on yhdistelty. Toiset turvepäät ovat meneviä liikemiehiä, toiset duunareita, koululaisia, jumppareita, ladyjä ja hulttioheppuja. Hahmoja laidasta laitaan, koko kansa edustettuna.

Palatessani takaisin alkupisteeseen katselin hahmoja selkäpuolelta ja nyt aurinkokin paistoi takaamme, sekä minun että Hiljaisen kansan.

Vaikka hahmot ovat aika veikeitä turvepäisinä ja heinähiuksisina kaikessa hiljaisuudessaan, silti tuli vähän haitsu olo. Ja varsinkin kun luin esitteestä: "Usein kysellään, mitä Hiljainen kansa oikein tarkoittaa tai mitä se merkitsee. Syrjäytyneitä? Mykkiä kainuulaisia? Unohdettuja? Reijo Kelalta ei saa vastausta. Kukin katsoja tehköön omat johtopäätöksensä. Johonkin viitannee se, että jos Hiljainen kansa riisutaan, paikalle jää tuhatkunta ristiä"

Tuhatkunta ristiä? Suomussalmellahan käytiin talvisodan tiukimmat taistelut eikä siviiliuhreiltakaan vältytty. Sen muistoksiko ihastelemme tätä mykkänä puhuttelevaa kansaa?

Niittykahvilan tulilla paistui muurinpohjalettuja ja nokipannukahvi odotti ottajaansa. Tuhti hotelliaamiainen painoi yhä jokaista suolenmutkaa, joten en jaksanut edes ajatella uutta tankkausta. Tuoksut olivat kyllä herkulliset... Niistä saattoi nauttia ilman ähkyn lisääntymistä.

Setä joi kahvit ja minä käväisin vallan hupaisassa hyyskässä. Siitä kerron lisää seuraavassa postauksessa, sillä kuvat tallentuivat järkkärin muistikortin sijaan kännykälle. Sitten olimmekin sopivasti valmiit jatkamaan matkaa seuraavaan kohteeseen, joka oli sedän toivelistalla.

Raatteentien alkupäässä on talvisodan muistomerkki, talvisotanäyttely ja Lottakahvila, pihalta löytyi vielä kivipaasi, joka on pystytetty Vienan heimosotureiden muistolle.

Parkkipaikalta suuntasimme ensin kohti talvisodan muistomerkkiä. Matkan varrella oli museoesineinä taistelukalustoa.

Jos pysäytti Hiljainen kansa, tämä teki sen vielä kertaan tuhat. Joku kumma möhkäle nousi kurkkuun ja sitä sai nieleksiä ja nieleksiä, ääni ei oikein pysynyt vakaana ja tuuli nosti silmiin kyyneleitä. Tälläinen määrä kiviä, mikä murheellinen määrä sodan mielettömyydessä menehtyneitä nuoria miehiä!

Siellä kaukana, kentän keskellä, on "Avara syli" ojentamassa suojelevat siipensä kivikentän ylle.

Talvisota kesti 105 päivää ja yhtä monta vaskikelloa helisi tuulessa hiljaa ja kauniisti sodan mielettömyyttä vastaan.

Maitohorsma kukki muistomerkin kivien äärellä kuin hautakivien kukat ikään. Karua kauneutta.

Päätimme pistäytyä sentään Lottakahvilassa, vaikka talvisotanäyttelyyn emme sisälle astuneetkaan. Sedän syistä en osaa sanoa, mutta itselleni sotahistoria on liian totta, liian satuttavaa. Rauha hyvä, sota paha. Itsenäisyys tosi hyvä, mutta siitä maksettu hinta kohtuuton. Ehkä olen turhan naiivi ja eskapisti, mutta en halua uppoutua sodan julmuuksiin yhtään enempää kuin on pakko. Siksi ajatus "poissa silmistä, poissa mielestä" sopii tähän saumaan. Kun en perehdy sotahistorian syövereihin, minun ei tarvitse ahdistua kaikesta siitä pahasta, joka sotaan väistämättä liittyy. Äidinisää ja hänen sotataivaltaan jo näinkin murehdin.

Lottakanttiinin vitriinissä oli herkullisen näköisiä munkkeja, joita ei voinut vastustaa. Siis oli kahviaika!

Munkkikahvien jälkeen matkamme jatkui pitkin Raatteen museotietä. Tien varrella oli mm. tällainen muistomerkki.

Välillä oli murheellisten asioiden vastapainoksi kuvattava vähän kukkia.

Tien päässä oli puomi, joka taakse ei voinut mennä. Valtakunnanraja. Oli siellä myös Vartiomuseo sekä Jatkosotanäyttely, mutta emme vierailleet kummassakaan.

Paluumatkalla takaisinpäin pysähdyimme tutustumaan Purasjoen asemaan, josta löytyi juoksuhautoja, korsuja ja muita rakenteita.

Kiitos veteraaneille isänmaamme puolustamisesta! Kyllä tällaisten nähtävyyksien jälkeen taas murhemielin, mutta äärimmäisen kiitollisena muistaa esi-isien uhria kotimaallemme.