Konttainen ja Hannun jäljet

Torstain iltapäivään säätieteilijät povasivat ukkoskuuroja Kuusamoon. Se sai meidät mietteliäiksi ja päätimme, ettemme minnekään pitkälle metsään lähde ukkosta odottelemaan. Onneksi olimme edellispäivän retkeltä palatessamme iskeneet silmämme hupaisalta kuulostavaan pikku patikkareittiin. Konttainen... ei kontiainen, muttei konttaillenkaan. Tuon voisi käydä tarkemmin vilkaisemassa sopivassa saumassa, joka siis osui heti seuraavaan päivään.

Matkalla piti taas väistellä poroja. Ne ovat kuin Intian pyhät lehmät... ei kiirettä minnekään ja jos sattuu huvittamaan, keskellä ajorataa voi pitää pitkänkin tuumaustauon. Alkuperäisasukki on alueen kingi!

Navigoinnissa mentiin vähän metsään, kun ei uskottu tienvarsiopasteita... Ajelimme siis Konttaiselle  kiertotietä ja siellähän vastaan jolkotteli vastaantulevien kaistalla muhkeasarvinen hirvas. Katsoin kauempaa, että pyöräilijä on tulossa vastaan, mutta ihan se nelivedolla ravasi.

Silti oltiin Konttaisen parkkipaikalla yllättävän nopeasti. Konttainen on osa karhunkierrosta ja Rukan pohjoispuolella olevan tunturijakson pohjoisin vaaranhuippu, 407 metriä korkea.

Polku huipulle oli yhtä jyrkkää ylöspäin kapuamista, juurakkoinen ja kivinen. Ei mikään helpoin nousu, melkein meni konttailuksi! Välillä oli pakko ottaa vähän käsillä vastaan, tuntui turvallisemmalta niin.

Välillä reitillä oli portaita, toisin paikoin ne olivat jo lahonneet pois.

Loppumatkasta löytyi suhteellisen hyväkuntoiset rappuset, joita pitkin kapuaminen helpottui vähän. Silti ei ollut mikään helppo nakki raahata raskasta ruhoaan kohti korkeuksia. Pumppu sai tehdä töitä, puuskututti ja hikoilutti.

Vaikka nousu olikin jyrkkä, se oli nopeasti ohi, sillä matka ei ole pitkä. Ylhäällä odotti palkinto upeina maisemina.

Taustalla näkyy Ruka.

Ihastuttiin sedän kanssa huipulla töröttäneeseen keloon. Saisipa tuon kätevästi siirrettyä meidän takapihalle! Voisi siihen sitten kukkapurkkeja ja linnunruokinta-automaatteja ripustella...

Alaspäin laskeutuminen oli paljon helpompi homma, vaikka tarkkaan sai jalkansa asetella, ettei kenkä päässyt lipeämään. Pyllymäki kivikkoisella rinteellä ei houkutellut.

Olimme takaisin pysähdyspaikalla niin nopeasti, että kävin houkuttelemaan setää vielä patikoimaan kanssani lyhyen Sinipyrstön pyrähdyksen. Ihan hirveästi hän ei tuntunut innostuvan, mutta lähti kuitenkin kanssani matkaan.

Polulla ei ole ollut mitenkään ruuhkaa. Vain yksi pitkos vei eteenpäin tai jos ei ollut pitkoksia, polku kulki kapeana raitana sankan aluskasvillisuuden välissä ja ihan metsämaastossa.

Kun vastaan tuli hämmentävä liikennemerkki, joka varoitti jyrkästä laskusta, sedän vähäkin into lopahti tyystin. Kuulema tässä oli jo ihan tarpeeksi kiipeilty. Saisin mennä yksinäni.

Yksin patikoiminen vierailla seuduilla ei houkutellut ollenkaan. Jätettiin siis leikki sikseen ja palattii jo autolle ja ajelimme takaisin Kuusamoon.

Koska meillä sattui olemaan hirveästi aikaa eikä juuri mitään tekemistä ja vettäkin alkoi ripeksiä, päätimme mennä tutustumaan Luontokeskus Karhuntassuun ja Hannu Hautalan elämäntyöstä kertovaan näyttelyyn eli Hannun jäljille.

Näyttely oli upea! Tila oli melko pieni ja ehdinkin jo ihmetellä, mikä tynkänäyttely mahtoi olla kyseessä. Mutta näyttelyssä oli kekseliäästi hyödynnetty nykytekniikkaa, joten valokuvasuurennoksia seinille ei tarvinnut ripustaa kuin maistiaisiksi.

Ihan ensin luin näyttelykansiosta Hautalan elämäntarinan pienestä pojasta kohti koko kansan tuntemaa luontokuvaajaa. Ei ole hänenkään unelmansa helposti toteutunut, mutta täytyy taas ihailla sinnikkyttä, jolla intohimosta tulee ammatti ja elämäntyö.

Päädyin sitten suuren kosketusnäytön eteen tutustumaan laitteiston ja ammattitaidon kehittymiseen. Ruutua koskettamalla voi valita haluamansa vuosikymmenen ja näytölle ilmestyi kiehtova kokoelma sen ajan otoksia. Pientä ruutua koskettamalla kuvan sai näytölle suuremmaksi. Vietin ihan kunnon tovin tämän lelun äärellä. Hienoja otoksia, hyviä kuvakulmia ja mainioita laukauksia juuri oikealla hetkellä!

Seinilläkin oli hienoja välähdyksiä kotimaan luonnosta.

Toisen seinäkuvan teksti sai minut nieleskelemään kyyneleitä. Seuraavassa ensin kuva kuvasta ja sitten kehno kuva näyttelykansion tekstistä.

Galleriassa on vaihtuvia näyttelyjä myös muilta luontokuvaajilta, tällä kertaa Jarmo Manniselta.

Seuraava kuva on Mannisen käsialaa.

Ja takaisin Hautalaan!

Istahdin kiikkutuoliin jonka edessä oli vaihtuva valokuvanäyttely. Kun kiikku keinahti, näytöllä vaihtui kuva. Kuvat ovat kuvaajan itsensä valitsemia ja ajankohtaan sopivia. En kuvannut kaikkia, tässä vain muutama esimerkki:

Sitten kapusin portaat yläkertaan vain huomatakseni, että siellä olikin puuhahuone lapsille. Palasin äkkiä takaisin alas!

Vielä seisahdin toviksi tietokoneen ääreen, josta voi valita kuusamolaisia paikkoja kartalta ja seinälle ilmestyi kuvia, joita Hautala on näiltä seuduilta napsinut. Eikös vain Valtavaaralta ollutkin suloinen sinipyrstön kuva! Harmi, että jäi se sinipyrstön pyrähdys aamupäivällä tekemättä... jos siellä vaikka olisi sattunut näkemään ilmielävänä tämän kauniin linnun.

Näyttelyyn tutustuttuamme palasimme hotelliin. Setä jäi päiväunille, kun minä läksin hotellin lainapyörällä omille seikkailuille. Ehkä niistäkin vielä joskus täällä kerron... ehkä en. Jää nähtäväksi!