Vuosi sitten luin Clare Mackintoshin esikoisromaanin Annoin sinun mennä ja lumouduin. Aihe oli puistattava, mutta kirjoittajalla oli maaginen kyky pitää lukija otteessaan ja kuljettaa tarinaa eteenpäin yllätyksellisesti.
Heti kun kuulin kirjailijan uudesta suomennoksesta Minä näen sinut, kiirehdin tekemään varauksen kirjaston kirjaan. Ihan kiemurtelin malttamattomuudesta,sillä en olisi jaksanut odottaa kirjaa hyppysiini. Hetken jo harkitsin opuksen omaksi ostamista, mutta onneksi järki voitti.
Pari viikkoa sitten kirja vihdoin oli kirjaston varaushyllyssä nimelläni. Lainasin sen ja... en millään olisikaan halunnut aloittaa lukemista. Jospa lukukokemus olisikin pettymys? Tai jos kirja imaisisi niin mukaansa, että pitäisi koko yön otteessaan? Kumpikaan vaihtoehto ei tuntunut hyvältä.
Kun lopulta rohkaistuin avaamaan etukannen ja aloittamaan lukemisen, hotkaisin ensimmäisen kolmanneksen yhtenä valtavana kimpaleena. Ei ollut ainakaan tylsä tarina! Kaiken maailman toisarvoiset puuhat ja askareet (kuten nukkuminen) estivät yhtäjaksoisen tarinaan uppoutumisen, joten seuraavina iltoina lukeminen edistyi kohtuullisempina suupaloina. Toissailtana sitten tarina oli edennyt siihen pisteeseen, ettei romaania voinut laskea kädestään. Ahmimista jatkui kotvan yli puolenyön kunnes pahis oli paljastunut.
Kirjan tapahtumapaikoilla olen käynyt itsekin Lontoossa ja esikoinen siellä pyöri kolmen vuoden ajan enemmänkin. Mielikuvitus laukkaa aidossa ympäristössä.
Tiivistetysti juoni lähtee liikkeelle siitä, että joku seuraa ja tarkkailee naisia julkisessa liikenteessä ja listaa heitä Internetiin salaiselle sivustolle "uhreiksi". Arjessa naiset toimivat rutiiniomaisesti istumalla metrossa saman junan samassa vaunussa samalla istuinpenkillä samanlaisessa takissa päivästä toiseen. He kulkevat samoja katuja ja käyvät samassa pikkukaupassa ostamassa samanlaisen pikakahvin eilen, tänään, huomenna ja ensi viikolla. Jokainen liike on ennalta-arvattavissa ja siten myös seurattavissa.
Internetsívuston toiminta lähtee liikkeelle ajatuksesta, ettei kiireisten miesten tarvitse käyttää aikaa turhanpäiväiseen etsimiseen ja tutustumiseen, vaan he voivat sivustolta ostaa kiinnostavaksi kokemiensa naisten profiilit ja lähestyä naisia kesken heidän arkipäiväisten työmatkojensa. Listalle voi joutua kuka vain, nuori tai vanhempi, tumma- tai vaaleaihoinen, sinkku tai aviovaimo. Valikoiman johtoajatuksena on tarjota jokaiselle jotakin. Ensimmäisen murhan jälkeen sivuston perustaja tajuaa, että tavallisen treffipalvelun ohella hän voi tienata enemmänkin rahaa...
Zoe Walker on nelikymppinen, ylipainoinen, eronnut ja uudessa suhteessa, kahden melkein aikuisen nuoren äiti. Eräänä päivänä työmatkallaan Zoe törmää ilmaisjakelulehden senssipalstalla omaan kuvaansa ja pian Zoelle selviää, että aiemmin samankaltaisessa kuvassa ollut nainen on joutunut rikoksen uhriksi.
Ihan hirveästi enempää ei voi juonta avata pilaamatta jännitystä. Ihan yhtä yllättävä juoni ei ole kuin esikoisessa, mutta hyvin kirjailija jallittaa lukijaa ja päähenkilöään. Kehen tässä maailmassa oikeastaan voi luottaa? Onneksi en itse kulje työmatkoja julkisilla eikä käyttäytymiseni muutenkaan ole päivästä toiseen ennalta-arvattavaa. Hieman hyytävän epäluulon kanssaihmisiin kirjailija silti onnistuu sielun syövereihin istuttamaan.
 |
| Kuvausrekvisiitaksi kaivelin kirjoituspöydän laatikosta vuosia vanhan bussikortin. Parasta olisi ollut, jos Lontoon matkoilla käytössä olleet Oyster-matkakortit olisivat vielä olleet tallessa. Niillä olisi saanut kuvitukseen autenttista fiilistä. |
Lopuksi lukijalle kerrotaan vielä jotain, jota kirjan henkilöt eivät tiedä. Hermoheikompi voisi siitä vaikka yöunensa menettää...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti