Itä ja länsi törmäyskurssilla

Perjantaina olin töissä iltaviiteen. Työpäivän päätyttyä en lähtenytkään porhaltamaan kotia kohti, vaan kiireettömän työpaikalta poistumisen jälkeen vonkailin Kympintorilla hämmästelemässä kalliita hintoja ja löytämässä serkun poitsulle autokuvioisen Marimekon paidan. Toisenkin paidan olisin ostanut, mutta viime hetkellä huomasin selkäpuolella reiän. Olkoonkin Marimekkoa ja olkoonkin hinta vain kolme euroa, rikkinäistä en osta.

Kirppis meni kiinni kuudelta, mutta minulla oli edelleen luppoaikaa tuhlattavaksi. Suolenmutkassa tuntui tyhjä paikka, joten suunnistin iltapalalle kahvila Alkuun. Olin siellä jo keskiviikkona viettänyt rattoisan kolmetuntisen rupatellen kamusen kanssa. Silloin tankkasin kupuuni lohibagelin ja ystävän kanssa puolitimme makoisan Kinder-piirakkapalan. 

Nyt halusin pelkkää suolaista ja tarjolla olleista vaihtoehdoista valitsin jälleen lohibagelin, koska broileri ei innostanut. Kuva on keskiviikolta, mutta melko samannäköinen oli perjantain bagelikin. Makeaa ei nyt mieli tehnyt.

Vihdoin olivat kellonviisarit siirtyneet sellaiseen asentoon, että saatoin suunnistaa kohti illan kohokohtaa. Työkamusten kanssa yksissä tuumin olimme varanneet liput Savonlinnan teatterin Avioliittosimulaattori-näytelmän esitykseen Savonlinnasalille. 

Kun kymmenhenkinen seurueemme oli kokonaisuudessaan koossa, siirryimme salin puolelle mainioille istumapaikoille hykerryttävän odotuksen vallassa. Tästä esityksestä oli etukäteen kuultu paljon hyvää.

Juoni lyhykäisyydessään menee niin, että itäsuomalainen Aino ja länsisuomalainen Jussi rakastuvat ensisilmäyksellä nähdessään toisensa... luullakseni maatalousnäyttelyssä. Kumpikaan ei ole enää lapsonen. Aino on 38-vuotias Liperissä kasvanut rivakka, ravakka ja sosiaalinen ulkoilmaihminen, joka on juuri saanut hyvän ympäristönsuunnittelijan työpaikan Kuopiosta. Jussi on 37-vuotias agrologi, jonka kotitilalla Mynämäellä sukupolvenvaihdos on viittä vaille valmis. Tilalla asuu Jussin lisäksi Jussin veli Jakko, isä Unto ja setä Erkki.

Näytelmän suolana ja pippurina ovat  idän ja lännen kulttuurierot. Aino puhuu ja höpöttää enemmän kuin kukaan jaksaa kuunnella, Jussin isä ja setä vaikenevat ja jurottavat enemmän kuin kukaan kestää. Lännessä vieras on tunkeilija ja kummajainen, joka pistetään vankkumattomasti ruotuun vakaalla, hiljaisella jääräpäisyydellä.

Rakastunut Aino muuttaa kuukaudeksi Jussin kotitilalle. Nuoret haluavat kokeilla, onnistuuko yhteiselo. Aino kyllä yrittää, mutta Jussin perheen vaiettu menneisyys ei tee sopeutumisesta helppoa. Poikien äiti on kuollut Jaakon syntyessä lähes kaksikymmentä vuotta sitten. Suru on yhä läsnä ja kuolleen äidin muiston kunnioittamiseksi koti on kuin museo, jossa muutoksia tai uudistuksen tuulia ei suvaita.

Soppaa hämmentävät tietenkin Ainon vanhemmat Mirja ja Martti, Ainon paras ystävä Tiina ja exä Tuomo. Kun vieraat itärajan tuntumasta pelmahtavat Jussin kotipihaan, soppa kiehuu, kuplii ja porisee niin, ettei ylikiehumiselta voida välttyä.

Onneksi tarinan tasapainottajina ovat viisaasti veli Jaakko, omia kasvukipujaan ja aikustumistaan kipuileva nuori mies, joka vanhempia miehiä helpommin ystävystyy sydämellisen Ainon kanssa sekä mitä mainioin moniosaaja, alunperin irakilainen, Rami. Rami on näytelmän hupaisin helmi, puolikielisyydellään valloittava karjalaisten kaltainen höpöttäjä, joka Ainoa aiemmin on joutunut lunastamaan paikkansa paikkakunnalla.

Huumorin pinnan alta pilkistää monta vakavampaakin aihetta, suurimpana puhumattomuus. Kuinka paljon väärinymmärrystä syntyykään, kun vain oletetaan tietävämme, mitä muut ajattelevat. Näytelmän loppupuolella Erkki oivasti toteaakin: "Sitähä mää on ain sanonnu, vaik en oo mitän puhunnu".

Olen ennenkin ihastellut Savonlinnan teatterin monitaitoista ja lahjakasta näyttelijäkaartia, jotka suurella sydämellä ja niukoilla resursseilla jaksavat tehdä viihdyttävää ja ammattitaitoista teatteria kaikista haasteista huolimatta. Pikkuhiljaa olisi aika todella kunnioittaa sitkeiden puurtajien sinnikästä ja sitoutunutta työntekoa ja antaa  koko teatterille työrauha. Mihin tämä timantiksi hioutunut, yhteen hiileen puhaltava joukkio monilahjakkaita ammattilaisia yltäisikään, jos elämä ei olisi jatkuvaa taistelua olemassaolosta?

Tässä esityksessä ihailin erityisesti Iida-Maaria Lindstedtin heittäytymistä yltiösosiaalisen Ainon rooliin, Touko Rauhalaa ujona, arkana ja vetäytyvänä Jaakkona sekä Matti Ruuskaa vilkkaana, puolikielisenä Ramina. Mikko Leinonen teki myös sympaattisen hienon roolin jäyhänä sulhasena, mutta hän jäi auttamatta värikkäämpien hahmojen varjoon. Esityksessä ei ollut yhtään heikkoa lenkkiä, vaan kaikki toimi nappiin, ainakin katsojan näkövinkkelistä. (Hellyttävää oli myös huomata ammattilaistenkin inhimillisyys, kun yhdessä jäyhässä kahvinjuontikohtauksessa koko pohojalaanen miesjoukko oli ratketa pidäteltyyn hilpeyteen.)

Esitystä ei tietenkään saanut taltioida eikä kuvata, kuten heti aluksi meille muistutettiin. Paitsi Ainon äitiä, Mirjaa olisi saanut kuvata, sen hän toi hyvin selvästi esille. Eli saiko vaiko eikö, siinäpä vasta pulma. (Mutta keskittyminen kuvaamiseen haittaa aina keskittymistä esitykseen, joten kielto on totisesti paikallaan.) Postauksen kuvituksessa olen hyväksikäyttänyt käsiohjelmaa, johon kuvat on ottanut Soila Puurtinen. Käsiohjelman teossa ovat puurtaneet Risto Tuunanen ja Janne Laitinen.

Itsehän olen katsojana kouliintumaton ja ehkä vähän mukavuudenhaluinenkin ja tykkään, että asiat sanotaan niin kuin ne ovat. En jaksa enkä ymmärrä ylitaiteellisia viritelmiä, jossa merkitykset pitää kaivaa rivien välistä eikä mikään ole oikeasti sitä miltä se näyttää. Monitasoisuus on ok niin kauan kun se ei ole itseisarvo.

Seuraava aikuiskatsojille suunnattu ensi-ilta Savonlinnan teatterissa on hyvinkin tuoreesti ja yllätyksellisesti toteutettu Othello. Shakespearen näytelmä 400 vuoden takaa on suuri klassikko, joka rohkeasti nyt tehdään uudella, mielenkiintoisella tavalla.

Kaiken edelläkerrotun jälkeen olen kaksijakoisissa tunnelmissa enkä tiedä, menisinkö esitystä katsomaan. Kulttuurisena moukkana en aina ymmärrä klassikoitakaan. Toisaalta olisi hienoa nähdä uusin taitavien savonlinnalaistan teatterintekijöiden produktio, mutta entäs jos se onkin makuuni liian moderni. Pienestä palkastaan ei halua harmiin tuhlata...

Niin tai näin, Avioliittosimulaattori ainakin osui ja upposi. Alueellisista murre- ja kulttuurieroista riittää hupia pitkäksi aikaa ja on onni osata nauraa myös itselleen. Kiitos rattoisasta illasta maailman parhaille työkamuille ja loistavalle paikallisteatterillemme kaikkine lahjakkaine osaajineen!