Sydäntenmurskaajat

Varoitus: Tämä postaus sisältää paljon koirahöpinää ja koirakuvitusta.

Kun lapset olivat pieniä, meillä käytiin lähes jatkuvaa kädenvääntöä lemmikin hankkimisesta. Me vanhemmat emme taipuneet jatkuviin pyyntöihin, mutta välillä tietenkin työlästyimme jankkaamiseen. Niinpä olen mennyt tokaisemaan kuopukselle, että kunhan olet aikuinen "hanki vaikka kaks koiroo". Tätä ei meillä muuten muistettaisi, mutta kummitätini sattui työskentelmään samassa päiväkodissa, jossa lapset olivat hoidossa. Hän sitten kertoi lapsen iloisena hehkuttaneen, että "äiti lupas, että kunhan mie oon aikuinen, saan ottoo vaikka kaks koiroo".

Kuinkas sitten kävikään?

Reilu vuosi sitten saimme kuulla, että kuopuksen perhe kasvaisi pienellä suomenlapinkoiran pennulla. Toppuutteluja ei otettu kuuleviin korviin. Kyllä opiskelija pystyy yhden koiran elättämään ja kasvattamaan, meille vakuutettiin.

Pentu tuli ja lumosi meidät kaikki. Mikä ihana karvakakara! Kuinka viisas tuo lapsemme olikaan, kun toi tämän koiralapsen elämäämme.

Kun meille nyt tammikuun puolivälissä ilmoitettiin, että kuopuksen perhe kasvaisi jälleen karvaisella lapsella, uutisessa oli vielä enemmän pureskelemista. Meiltä ei tosiaankaan kysytty mielipidettä, luvasta puhumattakaan.Miksi olisikaan kysytty. Tyttö tiesi jo etukäteen miten suhtautuisimme.

Kuinka lapsemme pärjäisi kahden koiran kanssa, joista toinen on vielä ihan pentu? Miten taloudellinen puoli? Mutta fiksu nuori nainen oli laskenut kaiken tarkkaan ja tehnyt itselleen budjetin sentilleen. Koirista olisi myös seuraa toisilleen. Turha siis räpistellä vastaan. Toivottakaamme siis uusi tulokas tervetulleeksi!

Ostin hyvissä ajoin bussilipun perjantaille mennäkseni auttamaan koirien hoidossa. Vanhempi koira tarvitsisi enemmän liikuntaa kuin pienen kanssa pystyy tarjoamaan. Jos en olekaan luonnonlahjakkuus kasvatuksessa, lenkittää osaan. Sitä paitsi tuosta koiralapsesta on tullut minulle niin tärkeä luontokappale, että halusin mennä katsomaan, kuinka se pärjäisi pienen kilpailijan kanssa.

Planeetat olivat siinä asennossa, ettei matkasta meinannut tulla mitään. Ensin tuli bussilakko ja bussivuoro jäi ajamatta. Lipun olisi saanut käyttää edellisenä tai seuraavana päivänä. Mutta voi voi. Edellisenä päivänä ei voinut lähteä, koska oli vielä tehtävä töitä perjantaina. Lauantaina olisi myöhäistä, sillä paluulippu oli jo sille päivälle enkä halunnut käyttää lauantaita pelkkään linja-autossa istumiseen. Olisin kerennyt vain pyörähtää kuopuksella eikä siinä olisi ollut mitään järkeä.

Yllättäen kävi ilmi, että sedänkin työpaikalla oltaisiin lakossa, joten hän voisi lähteä viemään minut. Mutta sitten ei auto mennyt katsastuksesta läpi! Siinä ilmeni sellaisia vikoja, ettei pitkien matkojen ajaminen olisi järkevää ennen remonttia. Aloin jo sopeutua ajatukseen koko reissun peruuntumisesta.

Onneksi asioilla on tapana järjestyä. Sedän työkaveri tuli perjantaina popittamaan menopelin kuntoon. Aikataulu vanui ja venyi, sillä tietenkään korjaaminen ei sujunut kuin Strömsössä. Lopulta auto oli entistä ehompi, mutta kello kävi jo kohti iltaseitsemää. Tai oli juuri ja juuri yli kuuden. Siis pikaisesti säntäsimme matkaan!

Ilta oli jo pitkällä, kun pääsimme perille. Siellä olikin ensimmäisenä pihalla vastassa kuopuksemme ja pikkuruinen lumenvalkoinen karvapallo. Vanhempikin koira kutsuttiin meitä tervehtimään ja voi mikä riemu alkoikaan! Ei meinannut musti tietää miten päin olisi.

Tuliaisiksi vein koirille nameja ja vanhempaa koiraa ajatellen Mustista ja Mirristä hakemani kunnon luunjärkäleen. Kiltti on tuo esikoiskoira, sillä pentu sai tulla samaa luuta järsimään.

Seuraavana päivänä suunnistimme ulkoilemaan joukolla jäälle. Kaksi naista ja kaksi suomenlapinkoiratyttöä. Pentu oli niin pieni, että se melkein hukkui hankeen.

Vanhempi koira nautti pakkasesta ja vapaudesta pitkän liinan päässä juostessaan. Pentu ei jaksanut kahlata hangessa pitkään ja kylmäkin sille tuli. Isosisko oli vähän hämillään hommasta, eikä ymmärtänyt miksi pentu pääsi syliin emännän kaulaliinan sisään käärittynä.

Taustalla Mikkeli, etualalla ihana suomenlapinkoira.

Kun koirakaverit oli väsytetty jääkävelyllä ja viety takaisin kotiin, suunnistimme kuopuksen kanssa syömään Buffaan ja ostoksille Prismaan. Olikin jo nälkä, joten ruoka maistui!

Kaksi hyvät päiväunet nukkunutta koiralasta odotti iloisena kaupasta tulijoita.

Kuopus oli leiponut viikolla maidotonta pullaa laskiaispullia varten. Vatkasimme kaurakermaa vaahdoksi ja täytimme pullat mansikkahillolla ja kermavaahdon korvikkeella. Se oli kyllä ihan hyvää, mutta niin tuhtia tavaraa, että hyvä kun jaksoimme herkkumme syödä. Hyvä muistutus itselleni herkuttomasta helmikuusta.

Vielä hetken ennätin lattialla istua koiria silittelemässä ennen kuin oli kiirehdittävä linja-autolle.

Matkakeskuksella ei ollut lauantaina iltapäivästä tungosta.

Penkissä istuskellessa väsytti, mutta kaivoin kassista neulomuksen kuitenkin. Siksi sain pidettyä silmäluomet ylhäällä ja sain ihailla kaunista suomalaista maisemaa matkan edistyessä. Olipa mukava reissu taas tullut tehtyä!