Lukurauhaa

Ei niin suuren mediahässäkän keskipisteessä sunnuntaina vietettiin olympialaisten ja muiden talvirientojen ohessa myös lukurauhan päivää. Teemapäivän mainonta oli niin vähäistä, että meinasi tällaiselta kirjaihmiseltäkin mennä lukemisen teemapäivä sivu suun ilman sen kummempia juhlallisuuksia. 

Onneksi jostakin Internetin sivupoluilta kuitenkin asian pistin merkille. Vielä kävi niin, että tuo puolisko, setä Kotonen, joutui sunnuntain iloksi iltavuoroon työmaalleen ahkeroimaan, ja tädillä oli näin ollen kotona rauha puuhailla ihan mitä sattuisi mieleen juolahtamaan. Ei sillä, että setä lukemista häiritsisi, mutta yhteistuumin saatamme innostua lähtemään ulkoilemaan tai kyläilemään ja silloin lukemiset jäävät odottamaan aikaa laiskempaa.

Yöpöydällä odotti jo loppuun kahlattu Lumikko ja yhdeksän muuta sekä vasta alkuun lähtenyt Näkijän tytär. Ajattelin kuitenkin ensin ahertaa neulomuksia eteenpäin, jottei tämän vuoden tavoite jäisi ihan tyngäksi. Blogissa on vielä esittelemättä kolmet valmistuneet kämmekkäät, sillä yhdet kämmekkäät saavat parikseen pitsisen tuubihuivin, jos hyvin käy. Kirjaston neuleohjekirjasta oli löytynyt silmää miellyttänyt neulemalli, josta piti tuleman kuvio tähän neulomukseen.

Ensin pääsin mallikerran loppuun ja ylikin kolmosen puikoilla. Aikani neuletta tutkittuani tulin siihen tulokseen, ettei tulos kelvannut. Oli liian jäykkää, puikot piti vaihtaa paksummiksi. Puolta numeroa paksummilla puikoilla neuleen tuntu oli mukavampi, mutta työn jälki ei edelleenkään miellyttänyt.

Kuvio on pingoitettuna ihan selkeä, mutta ei käytännössä kuitenkaan toimi tuossa kaulaliinassa. Se on vain pelkkää reikää ja epämääräistä sekasotkua.  Alun perinkin langan pään löytäminen vyyhden uumenista meni myttyyn ja kerän sisältä pullahti ulos puoli kerää. Lanka sotkuili epäselvänä mylläkkänä solmuun ja kiristi hermoa. Lopulta tuskastuin ja luonteeni vastaisesti annoin periksi. Olkoon koko viritelmä. Siis uudelleen purkupuuhiin!

Päädyin kerimään lankasotkun palloksi ja jätin sen puikkojen viereen tuumaustauon ajaksi. Tauon pituus on toistaiseksi määrittelemätön.

Lukurauhan päivänä olisikin pitänyt keskittyä uppoamaan mielikuvitusmereen ja Eiran tarinaan Näkijän tytär kirjassa. Kirjoittaja käyttää nimeä Kristiina Vuori ja kun hän esiintyi viime syksyn kirjamessuilla, olin ihan hämmennyksissäni, sillä nimi assosioitui lastenkirjailijaksi. Aikani pähkäilin ristiriitaisuutta, kunnes tajusin, että sotken suloisesti Aino- ja Tomppa-kirjojen ansiokkaan tekijän Kristiina Louhen ja sympaattisen värikkäitä lastenkirjoja kuvittaneen Julia Vuoren.

Eira Starkin tarinasta olen lukenut vasta yhden kolmasosan, mutta tarina on jo vetänyt minut tiukasti imuunsa. Silti en Näkijän tyttärestä vielä enempää raportoi. Sen aika on myöhemmin.

Tänä vuonna olen saanut kahlatuksi alusta loppuun vain yhden kirjan, Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanin Lumikko ja yhdeksän muuta. Oma-aloitteisesti en olisi tähän opukseen ikinä tullut tarttuneeksi, mutta esikoinen kävi ennen joulua pyörähtämässä Lontoossa ja laittoi lentokentältä viestiä, jotta löytyisiköhän kirjastosta kyseisen herran kirjaa Harjukaupungin salakäytävät. Sen englanninkielistä versiota kuulema ylistettiin kovasti Heathrown pokkarikaupassa.

Tästä ilahtuneena lainasin lapselle joululomalukemiseksi niin Harjukaupungin salakäytävät kuin Lumikonkin. Esikoinen aloitti Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjan innokkaasti, mutta ennen puolta väliä into laantui. Kirjassa tapahtui asioita, joista tuli lukijalle ikävä fiilis. Lapsi ei koskaan lukenut tarinaa loppuun, mutta minua alkoi uteliaisuus vaivata. Minkälainen tämä kirjoittaja oikein on? Kirjoja on käännetty englanniksi, mutta kotimaassa suuri suosio antaa odottaa. Vaikka olen päivättäin kirjojen kanssa tekemisissä, ei kirjailijan nimi soittanut päässäni mitään kelloa.

Kirjastossa kirja on sijoitettu jännitys-genreen. Ei ole osunut ihan oikeaan. Jääskeläinen on kiehtovan taitava sanankäyttäjä ja ihailin mielikuvituksen lentoa ja sanojen sujuvaa soljuntaa. Mutta se tarina. Puuh. Ihan omituinen! Ei niinkään dekkariosastoa, vaan ennemminkin scifiä tai fantasiaa ja ne eivät ikinä ennenkään ole kolahtaneet minun lukumakuuni.

Kirjoittajan mielikuvituksen lentoa kuvaa loistavasti päähenkilöiden ja tapahtumapaikan nimet. Ella Amanda Milana tekee äidinkielenopettajan sijasuutta vanhassa kotikunnassaan Jäniksenselässä ja paikallislehden nimi on Jäniksenjälki.

Martti jäi asumaan äitinsä omistamaan kolmikerroksiseen kivitaloon Jäniksenselälle. Talo sijaitsi Rusakonlaaksossa viiden kilometrin päässä Jäniksenselän keskustasta, Heti Rusakonlaakson pohjoispuolelta alkoi pimeä Jäniskorpi, mutta itse laakso oli puistomainen ja valoisa lehtipuineen ja niittyineen.

Laura Lumikko on maailmankuulu lastenkirjailija, joka on luonut Otuksela-nimisen maailman, jossa seikkailevat hahmot nimeltään Bobo Riks-Raks, Elikko, Märänkäinen, Kaarnakoppura jne. Laura Lumikko on ottanut yhdeksän jäniksenselkäläistä lasta suojateikseen ja kouluttaa näistä lapsista kirjailijoita. Kirjan edetessä käy kuitenkin ilmi, että jokainen lapsi päätyy hahmoksi satukirjaan, vaikkei ehkä itseään tekstistä tunnistakaan. Muut kyllä tunnistavat,

Jäniksenselän kirjastossa kirjat ovat sairastuneet kirjaruttoon ja tarinat hyllyissä muuttuvat kirjojen sisällä muuksi kuin alkuperäinen käsikirjoitus on tarkoittanut. Kertomuksiin tulee ihan uusia ja yllättäviä juonenkäänteitä, jotka eivät ole totta tai siis klassikkotarinoita noudattavia.

Kirjoihin tarttuu bakteereita, kun niitä käsitellään. Jokaisessa kirjassa on siten oma, aivan erityinen bakteerikantansa, joka muuttuu hiukan aina, kun uusi ihminen lukee sitä.

Tehän tiedätte sen kyltin kirjastossa, jossa kehotetaan ilmoittamaan virkailijalle, jos kotona on tarttuvia tauteja. Siellä he tietävät kyllä, miät bakteerit voivat tehdä kirjoille. Eri ihmisten omistamia kirjoja ei missään nimessä pidä säilyttää samassa paikassa, muuten kokonaiset bakteerikannat voivat päästä sekoittumaan toisiinsa. Eivät kirjatkaan ihan mitä tahansa kestä.

Kirjastot muuten ovat aika vaarallisia paikkoja, vaikka ne jaloa tarkoitusta palvelevatkin. Peskää kätenne aina, kun luette kirjaston kirjoja, ja pitäkää kirjaston kirjat erillään omista kirjoistanne.

No höh ja höpö höpö! Kamalaa kukkua. Tämä tosikko kirjastotäti tällaisesta vallan närkästyy!

Laura Lumikko katoaa kotonaan järjestetyistä juhlista, kun lumimyrsky puhaltaa läpi talon ja vie kirjailijattaren mukanaan juuri, kun Ellan piti päästä tutustumaan Laura Lumikkoon ja samalla Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuran kymmenenneksi jäseneksi. Siinä se tämän kirjan jännitysosuus olikin.

Takakannessa kirjaa kuvaillaan monitasoiseksi mysteeriromaaniksi, joka hyödyntää maagisen realismin keinoja Mihail Bulgakovin, Peter Hoegin ja Gabriel Garcia Marquezin hengessä.

Vai niin. Kaltaiseni yksinkertainen lukija ei kaipaa monitasoista mysteeriä lukemiinsa tarinoihin. Kirjailija saa kernaasti kertoa kertomuksensa ilman ylimääräisiä, salattuja piilomerkityksiä. Asiat saa sanoa ihan just niin kuten ne on. Elämässä on ihan tarpeeksi selvitettäviä mysteerejä ihan arkipäivässäkin, vapaa-ajan lukemistoihin tätä haastetta en enää kaipaa. Olin luovuttaa tämän romaanin kanssa monta kertaa  ja jättää lukemisen kesken. Kahlasin sen kuitenkin sisukkaasti alusta loppuun sivu sivulta, ja lopussa totesin pettyneenä, ettei edes Lumikon kohtalo selvinnyt. Vai oliko ratkaisu piilotettu jonnekin tekstin syvempiin merkityksiin? Eipä ollut minun kirjallisuuttani tämä. Onneksi erilaisille lukijoille on tarjolla erilaisia tekstejä. Kaikkien ei tarvitse tykätä kaikesta.