Jääkiitäjä

Sunnuntaina nukutti. Heräsin työpäiväherätyksen aikaan, mutta käänsin kylkeä ja uni jatkui. Havahduin silloin tällöin, mutta enpä jaksanut edes ajatella nousemista. Veto oli ihan lopussa. Kampeuduin pois punkasta yhdeksän jälkeen, joka on minulle tosi myöhäinen ajankohta.

Aamupalan jälkeen käynnistin pyykkikoneen, mutta sitten en voinut vastustaa sängyn kutsua vaan huomasin pötkähtäneeni päiväpeiton päälle pitkäkseni. Akku oli ihan tyhjä. 

Ikkunasta näkyi, että kevätaurinko pisti parastaan, kultasi maiseman ja kutsui Kotosia ulkoilemaan. Jos olisin ollut yksin kotona, olisin varmaan käpertynyt viltin alle päiväunille ja herännyt iltapäivällä entistä tokkuraisempana. Onneksi setä alkoi puhua luistelemaan lähtemisestä ja houkutteli minua mukaan. Retkiluistelu ei kuitenkaan ole minun juttuni. Pelkkä ajatus saa sääriluihin aikaan kipeän kolotuksen. Mutta olisihan siellä Punkaharjun talven ihmemaassa myös potkureita vuokrattavaksi... En ihan heti syttynyt, mutta sitten setä osasi vetää oikeasta narusta. Takaisin tullessa voisimme vaikka käydä moikkaamassa serkkua ja pikku ukkoa... Tällä täkyllä tuli tähän tätiin toimintaa!

Autoilimme Harjun Portille ja kävimme toimistolta vuokraamassa minulle potkurin ja maksamassa ratamaksun. Jo ennen jäälle siirtymistä piti kännykän kameraa laulattaa. Oli siellä hienon näköistä!

Jäällä pääosassa auringon lisäksi oli tuima puhuri. Onneksi huppu päässä auttoi ja kunnon ulkoilutamineista ei tuuli pääse läpi. Potkuri oli pikkuinen kirppu, mutta hyvin kulki. Siis menoksi!

Yhdeksän ja puolen kilometrin jääreitin varrelle jäi paljon hienoja maisemia. Tätä punaista rakennusrykelmää katselin ihaillen ja mietin, miten noin paljon mahtuukaan yhteen pieneen saareen.

Idässäkin voi olla aakeaa ja laakea. Järvenselällä.

Lenkin loppuvaiheilla vauhti oli luistavan kelin (ja ehkä myötätuulen) siivittämänä niin huima, että vesi vain silmistä tirisi. Silti onnistuin huomaamaan näkökentän laidoilla kauniin, satumaisen näkymän. Jarrutusmatka oli aika pitkä, mutta onneksi menopeli lopulta toppasi. Kännykän kameralla yritin ikuistaa näkyä: tuuli pöllytti puista kevyttä pakkaslunta ja puiden takaa matalalta paistanut aurinko kultasi lumipöllyn sadunomaiseksi näkymäksi. Kuin tuhannet keijut olisivat karkeloineen auringon kilossa. Mutta eihän tuo ihme näihin kuviin taltioitunut. Harmi.

Kolmen vartin jälkeen palasin punaposkisena ja selkä märkänä takaisin lähtöpisteeseen. Ihan kävi kuntoilusta tuo potkurointikin. Voisinpa lähteä toistekin!

Serkku ja poitsu eivät olleetkaan kotona, kun autoilimme takaisin kotiin. Mutta onneksi he tulivat illalla käymään! Olipa pikku heppu kasvanut ihan hirmuisesti ja muuttunut pikkuvauvasta hauskaksi pikku mieheksi, jolla on kutkuttavan hauska nauru.

Iloinen mieli jäi päivästä, johon en millään meinannut jaksaa käynnistyä. Ulkoilu ja mukavat ihmiset antavat virtaa ja lataavat akkuja. Sen kun aina muistaisi!