Kovin ahkerasti kävin käsiksi kohtuuttomaksi kasvaineisiin käsityötarvikevarastoihini ja aloitin niiden huventamisen heti vuoden vaihduttua. Tavoite tuntuu epätoivoiselta, varsinkin kun olen neuloskellut 2,5 numeron puikoilla ohutta lankaa. Neljännet kämmekkäät ovat jo tulossa... Langat vain eivät hupene juuri nimeksikään.
Tuskastuneena päätin ottaa käsittelyyn jotakin muhkeampaa. Lipaston laatikossa olivat jo muutaman vuoden lymyilleet kirppislöytötrikookudekerät. Taitoyhdistyksen jäsenlehdessä oli kiehtova Marjakehrä-neliön ohje, joka suorastaan vaati tulla toteutetuksi. Vuoroaan odottaneet trikookerät pääsisivät nyt käyttöön!
Aluksi olin kuteesta aivan innoissani. Se oli mukavan pehmeää ja virkkaaminen sujui sukkelasti. Karvas totuus kuitenkin paljastui pian. Kuteen laatu oli ärsyttävän epätasainen, välillä toivottoman paksua ja välillä se hiutui olemattoman ohueksi, niin ohueksi, ettei sitä voinut mattoon ollenkaan käyttää. Lisäksi kuteessa oli tosi paljon solmuja, joita ei voinut työhön jättää. Virkkasin silti ja sain aikaiseki loputtoman paljon pääteltäviä kuteenpäitä. Siis inhokkihommaa tiedossa!
Palojen liittäminen toisiinsa ei mennyt ihan kuin Strömsössä. Näyttävät asettuvan jotenkin vinksin vonksin.
Heikunkeikun-fiiliksen saisi varmasti vähän kuriin, kunhan virkkaisin maton ympärille reunuksen, jota ohjekin suositteli. Kudetta vain jäi jäljelle ihan pieni nötterö. Ei tuosta mitään reunusta saa aikaiseksi!
Ylipaksusta kuteesta leikatut suikaleetkaan eivät reunuksen teossa auta.
Uuvuttava on näky myös maton kääntöpuolella. On siinä jokunen lanka pääteltäväksi!
Matto jää nyt hetkeksi mietintämyssyyn. Mistä keksin reunuskuteen? Pitäisikö palaset vielä irrotella toisistaan ja liittää uudelleen toisella värillä ja sillä samalla värillä voisin sitten tekaista kehykset pienelle mattoreppanalle.
Yksi mottoni on, että asioilla on tapana järjestyä. Eiköhän tämäkin jotenkin joskus järjesty ja valmistu. Luulen niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti