Olematon viikonloppu

Eletään sellaista viikonvaihdetta, jonka olemassaolo oli minulle pienoinen yllätys. Kun loppu- ja alkuvuodesta suunnittelin tulevaa, loppiaisviikonlopun jälkeen piti olla työviikonloppu ja sitten jo esissä se perjantai, kun matkustaisin esikoisen luo juhlistamaan hänen syntymäpäiväänsä pikkuisen etuotossa. Mutta kun ei se aika nyt ihan niin toimi. Oli vielä tämä Nuutin päivän aika tässä, kun ei meikäläisellä ole sen enempää töitä kuin reissujakaan. Aika outoa.

Silti vuodesta on taas tulossa päivä päivältä enemmän minun näköiseni vuosi. Aika lailla sellaista näpräystä ja värkkäystä siis.

Eilen sedän nukkuessa yötyön jälkeistä väsymystään, tallustelin kirpparille. Mennessä kiersin alennusmyyntejä löytämättä yhtään mitään. Kaupoissa on sama ongelma kuin minun vaatekaapissani: ihan liikaa kaikkea, mutta ei mitään päälle pantavaa. Huoh. Myös kirppiskierros oli melkein hukkareissu, mutta löysinpä sentään eurolla lasten leivontakirjan, jonka on kuvittanut Virpi Pekkala, mainio hyvänmielentaitelija. Sen siis korjasin pois kuleksimasta ja palaan löytööni myöhemmin.

Kotona ryhdyin ruuanlaittoon ja tekaisin Annukan perunalaatikkoa kupuja täyttämään ja makeannälkään paistoin joululahjaksi saamani Kenkäveron joulukakun. Sehän sopi Nuutin päivään näppärästi, sillä vanhan kansan sanonnoissa paha Nuutti vie joulun pois.

Pussissa oli kaikki tarvittavat kuiva-aineet, joten kaivelin kaapista liemimäiset lisukkeet.

Kaikki yhdessä samaan kippoon ja ei kun vimmatusti hämmentämään!

Taikina on valmis kipattavaksi vuokaan.

Kun olin saanut kakuntekeleen uuniin, kävi ilmi ikävämpi seikka. Leivinpaperissa oli reikä eikä puuvuokakaan ollut tiivis. Taikinaa tipahteli hetken ajan uunin pohjalle käryämään, mutta onneksi lämpö teki tehtävänsä ja taikinan alkaessa jähmettyä, tippuminen loppui.

Tällainen pikkuinen kakkara siitä syntyi. Jouluiselta maistuu ja makoisalta. Nam!

Sunnuntaina setä oli menossa retkiluistelemaan ensimmäistä kertaa koko talvena. Olin lähdössä mukaan suksineni, mutta aamulla herätessä rintarankaan iski vanha vaiva. Kipuilee ja jäytää, liekö Tiezen oireyhtymä vai mikä, mutta enpä uskaltanut lähteä metsän siimeksiin sauvomaan. Aamukahvin keittämisestäkään ei meinannut mitään tulla, sillä käden ojentaminen sai kipunat silmissä sinkoilemaan. Jos kolotus äityisi korvessa kovaksi, joutuisin vielä jäämään sinne... Tietenkin reipas sauvominen olisi saattanut helpottaa tai jopa parantaa koko vaivan, mutta enpä uskaltanut ottaa riskiä.

Piti keksiä päivän ohjelmaksi jotain muuta. Kaalipiirakan leipomisesta tähteeksi jääneet kaalit päätin pistää kaalilaatikkoon ja samalla, kun kerran uunin lämmittäisin, voisin leipoa pakastimeen huvenneiden sämpylöiden tilalle uusia. Nämä puuhat olivat nopeita ja helppoja. Siksi päädyinkin päättelemään vanhoja, roikkumaan jääneitä viimeistelytöitä. Lankojen päätteleminen on tympeää, mutta siinä sivussa oli totisesti aikaa mietiskellä.

84 pääteltyä langanpäätä myöhemmin saatoin huokaista helpotuksesta. Vihdoin nämä harmilapaset olivat valmiit! Nyt näiden kanssa ei enää tarvitsisi nyhrätä! Tai no, prässäys on tekemättä, mutta siinä en luulisi kauaa nokan tuhisevan. Tosin kohtalo voi olla ihan toista mieltä... Näiden lapasten kanssa olen saanut hakata nuppia seinään ja tekemiseen meni kaikkine purkamisineen tolkuttoman kauan aikaa. Eikä lopputulos kuitenkaan ole ihan sitä mitä etukäteen toivoin. Katselen lapasiani hirveän kriittisin silmin. En tiedä, kehtaako näitä lahjaksi antaa, niin kuin olin suunnitellut.

Päättelytyötä tehdessäni kelasin mennyttä ja haaveilin tulevasta. Vuosi sitten pallottelin haavettani vuorotteluvapaasta ja unelmoin matkasta Portugaliin ja Pärnuun, turistiviikonlopusta Helsingissä sedän kanssa kaksin, pitkästä patikkaretkestä veljeni kaverina, Rajaton-yhtyeen konsertista kera kersojen ja messumatkoista niin kässämessuille Jyväskylään kuin kirjamessuille Helsinkiin. Näistä toiveista toteutuivat vain Pärnu ja messureissut. Tosin matkan varrella kalenteriin kirjautui monta muuta mukavaa asiaa, joita en alkuvuodesta osannut edes uumoilla.

Edelleen haaveilen työtauosta vuorotteluvapaan merkeissä. Mutta jos tilannetta työmaalla miettii, koskaan ei tule sitä sopivaa tilaisuutta. En silti vielä luovu unelmasta. Ehkä jonain päivänä huomaan, että toteutui se kuitenkin!

Reissukutina saa helpotusta pikkumatkoista ja huhtikuun lopulla nostamme sedän kanssa kytkintä vähän perusteellisemmin, kun suuntaamme luottolomakohteeseen juhlistamaan 25 vuoden yhteistä taivaltamme.

Viime vuoden toteutumattomat unelmat lastaan tämän vuoden selkään, vaikka realisti minussa toteaakin, että hupsu nainen. Ei tule toteutumaan tänä vuonna nämä. Ainakaan kaikki. Mutta saahan sitä ihminen haaveilla ja unelmoida. Lisään listaan vielä Islannin matkan ja Lapin reissun. Ja makuuhuoneen kasvojenkohotuksen. Kun kerran unelmoidaan, niin unelmoidaan sitten kunnolla! Muuten voi käydä kuten viikko sitten ostetuille kukoistaville kevätairueille. Kovin kuivettuivat ja näivettyivät ja vaikka hämmentävän hyvältä voi näyttää räytynytkin kukka, lopulta tulppaanit päätyivät somistamaan kompostiastian sisäpuolta.

Huomenna on edessä taas uusi viikko. Töitä on paiskittava kuutena päivänä, mutta kalenterin muistutus on silti paikallaan. Ihmeellisiä asioita näkee, jos vain muistaa katsoa. Kohti valoisampaa aikaa mennään, iloa päiviinne ystävät!