Pii, poo, piipooni

Joskus kohtalo heittelee eteen asioita, jotka väistämättä johtavat sitten tiettyyn lopputulokseen. Minulle kävi näin ennen joulua. Ensinnäkin bongasin työkaverin päästä maanmainion mallikkaan pipon, jonka työkaveri oli omin pikku kätösin tehnyt. Ohjekin etsittiin yhdessä Taito-lehdestä ja otin siitä kopion mahdollista tulevaa tarvetta varten. Sitten sain Riitalta vallan vängän Virpi Pekkalan joulukortin, jonka nimi on Myssytehtaalla. Tässä vaiheessa alkoi sormissa tuntua tuttua syyhyä, mutta vielä oli mieli maltettava. Kun tyttäret sitten joululomalla veistelivät, että olisipa somaa saada sellainen pipo, josta pitkän poninhännän voisi vetää päähineen ulkopuolelle keikkumaan, kutka oli jo miltei sietämätön.

Joulutohinassa ei auttanut käydä uutta luomaan, mutta nyt uuteen vuoteen päästyä ja muutamasta muusta nyt-heti-pian-ja-äkkiä -tekemisestä selvittyäni oli vihdoin aika käydä työhön. Poninhäntäpipoa en suoraan käynyt väkertämään, sillä sitä pitää hieman haudutella, mutta hattutehtaan työt kuitenkin käynnistyivät ilman suurempia yskähtelyjä.

Niin oli into päällä tekemisessä, että keskeneräistä pipotekelettä ei juuri kuviin ehtinyt tallentua. Ihan tässä hetkeä ennen valmistumista maltoin hetkeksi hellittää ja kaivaa kameran esiin.

Ohje lupaa, että pipo valmistuu yhdestä kerästä ja ehkä jopa yhdessä illassa. No joopa! Yhdestä kerästä kyllä, mutta että yhdessä illassa... Ei minun nopeudellani kyllä tai olisi pitänyt aika lailla  venyttää iltaa unen kustannuksella. Jätin yhden mallikerran (6 kerrosta) neulomatta, sillä alkoi hirvittää, jos lanka loppuisikin kesken kaiken. Olisi se ehkä kuitenkin piisannut, mutta hatusta tuli näinkin ihan riittävän suuri. Jos olisi poninhäntäpiposta kyse, mallikertoja olisi pitänyt tehdä vielä vähemmän.

Malli on kuin onkin oikein päähänmenevä ja mainio, mutta miksi ihmeessä valitsin tämän värin? Kyllähän tuo yhdistelmä omaakin silmää miellyttää, mutta ei sovi omaan garderobiin yhtään. Ei ole kummankaan tyttärenkään värimaailmaa. Ehkä piti kaiken harmaan askartelun jälkeen saada vähän väriä käsityöelämään, vaikkei pipolle omistajaa tiedossa ollutkaan, Siis päätön pipo tuli. Olisikohan jossakin pipoton pää? Kukahan  ottaisi pipopienen omakseen?

Miksi tällainen otsikko? Noh, kun tyttäret aikoinaan harrastivat kuoroa, harjoitusten alussa oli aina ensin äänenavaus. Yksi äänenavauksen ohjelmanumeroista oli höpötys "pii, poo, piipooni, pipo, pipo, pipo, pipo, piipooni..." Aika oiva korvamato, joka vielä nykyäänkin joskus ärsyttävästi aktivoituu. Joten olkaapa hyvät vaan!