Lauantaina oli tunne, että voimat olivat jääneet edellisenä päivänä Mikkeliin. Väsytti valtavasti, vaikka olin mielestäni nukkunut ihan hyvät yöunet. Niinpä annoin itselleni luvan ottaa löysästi ja pötköttelin sängyllä Rosamund Luptonin jännäri Hiljaisuuteen hävinneet seuranani.
Luptonin aikaisemmasta romaanista, Sisar, pidin valtavasti. Mutta tämä kirja oli hyvin hämmentävä. Olen poiminut kirjan kirjaston jännityskirjojen hyllystä, mutta kirja ei kyllä ole dekkari sanan varsinaisessa merkityksessä. Melkein 100 sivua sai lukea, ennen kuin tuli edes pienintäkään vihiä siitä, että jotain jännärin aineksia löytyisi.
Yasmin on surkeasta lapsuudestaan huolimatta taistellut itselleen kunnon koulutuksen ja elää hyvää elämää lähinnä kaksin 10-vuotiaan kuuron tyttärensä kanssa. Yasminin mies ja Rubyn isä Matt työskentelee kaukana perheestään, Alaskassa kuvaamassa alueen eläimistöä. Yasminin ja Mattin avioliitto rakoilee ja Yasmin päättää matkustaa tyttärensä kanssa tapaamaan Mattia kasvotusten. Laskeuduttuaan Alaskaan Yasminille kerrotaan, että hänen aviomiehensä on kuollut traagisessa onnettomuudessa. Yasmin ei usko sitä, vaan päättää lähteä tyttärensä kanssa etsimään miestään.
Kirja on samalla vähän kuin tietokirja, sillä Yasmin on opiskellut tähtitiedettä, fysiikkaa ja filosofiaa ja niitä kaikkia taitoja juonen kulku naiselta edellyttääkin. Juonessa sinänsä on niin poskettoman älyttömiä käänteitä, ettei sellaista voi ollakaan kuin mielikuvituksessa. Ei kai kukaan nainen nappaisi käyttöönsä vieraan rekkakuskin täysperävaunullista ajoneuvoa, jonka lastina on kokonainen talo ja lähtisi yhdistelmällä seikkailemaan Alaskan jäisille teille? Siis nainen, joka ei ole henkilöautoa suurempaa ajoneuvoa ennen ajanut. Lopuksi tämä rekka lasteineen vajosi jäihin ja se oli kuin pieni ikävä sattumus kaiken muun ohessa. Toisaalta, olihan nyt tässä vaiheessa jo vihdoin kysymys elämästä ja kuolemasta, joten mitäpä sitä satojen tuhansien eurojen autoa lasteineen murehtimaan.
Lisäksi minua häiritsi hirmuisesti se, että tapahtumat sijoittuivat Alaskaan napapiirille, jossa kirjan mukaan vallitsi hyytävän jäätävä kylmyys ja loputon yö ja säkkipimeys noin kuukautta ennen joulua. Ihmisten ei ollut mahdollista selvitä ulkona ilman erikoisvarusteita eikä maisemassa näkynyt kuin autojen valokiilat. Onko ilmasto Alaskan napapiirillä niin paljon kylmempi ja pimeämpi kuin Rovaniemen napapiirillä? -20 astetta pidetään epäinhimillisenä ja sietämättömänä kelinä. No, britit eivät ole yhtä karaistuneita talviulkoilijoita kuin me suomalaiset.
Piti ihan googlailla Alaskan ilmastoa. Wikipedia kertoi, että kylmimmillään alueella päästään jopa -12 asteeseen. Höh? Wikipedia ei tietenkään ole paras tiedonlähde, joten googlasin lisää ja löysin Studio55:n sivuilta vertailua maailman kylmimmistä paikoista ja siellä kerrottiin, että Prospect Creekissä Alaskassa on rikottu useita Amerikan pakkasennätyksiä ja kylmimmillään siellä on ollut -62 astetta. Alueella on subarktinen ilmasto, joten suurimman osan vuodesta on talvi.
Olisiko kirjailijalla jotenkin mennyt puurot ja vellit sekaisin ja napapiiri sekoittunut pohjoisnapaan? Muutamankin kerran tekstistä olisi voinut tällaisen päätelmän tehdä:
"Yasmin oli jättänyt ajovalot päälle, ja ne saivat alkeellisen pysäköintialueen näyttämään aavemaiselta lumisessa autiudessaan. Hän näki kyltin, jossa luki POHJOINEN NAPAPIIRI. Tähän kai turistit pysäköivät kesäisin, vaikka hän kyllä epäili että mitään turistiryntäystä ei silloinkaan ollut. Hän ei ollut vuosiin uhrannut ajatustakaan avaruudelle, mutta sitä oli mahdoton olla ajattelematta täällä, kuuluisalla pohjoisen pallonpuoliskon ympäri kiertävällä leveysasteella. He olivat nyt saapumassa aivan pallon huipulle."
Porkkanoita rouskutellen seikkailin Alaskan lumisessa maisemassa Yasminin ja Rubyn matkassa.
Löytyihän kirjasta se jännitysosuuskin, vaikkei pelko käynytkään hyytäväksi. Kirja on mainio sinnikkyyden ylistys sekä muistutus siitä, että lapset oppivat monia asioita vanhemmiltaan, kunhan vain vanhemmat antavat lapsilleen aikaa. Vamma, kuten kuurous, ei ole este täydelle elämälle.
Kaiken kaikkiaan kirja oli mukava lukukokemus, vaikkei kaikkien aikojen parhaiden listalle ylläkään. Mutta rattoisaa ajankulua sekä ajankohtainen muistutus siitä, ettei herkkä ekosysteemi kestä kaikkia ihmisen keksitöjä. Mistäkö puhun? Sen saat selville lukemalla kirjan.
Ihan koko päivää en lukenut, vaan puuhailin muutakin. Päivä päättyi näyttävään ilotulitukseen Riihisaaren laitamilla, sillä Veikkaus järjesti kaikkien aikojen upeimman ilotulituksen sen kunniaksi, että kuntaliitoksessa Savonlinnaan liittyneen Kerimäen R-kioskilta oli syksyn aikana ostettu Eurojackpotin kuponki, jolla joku onnekas rikastui 42 miljoonaa euroa. Me köyhemmätkin kaupunkilaiset pääsimme ilotulituksen loisteeesta osallisiksi. Kuvasin rakettien räjähtelyä kännykän kameralla ja olen näköjään jo hävittänyt parhaat otokset. Eikä koko taivaankannen yli levittäytynyttä valomerta mitenkään meikälaisen laitteilla saanut kunnolla kuvaan. Mikään kuva ei kovin hieno ollut, mutta vähän nyt tähän näitä näytteille kuitenkin laitan.
Räiskähtelevää viikkoa kaikille bogin lukijoille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti