Eletään taas niitä aikoja kun kaupungissa tapahtuu koko ajan ja kaikkialla. Monesta mielenkiintoisesta on valittava eniten kiinnostavat, sillä parhaallakaan tahdolla ei ehdi eikä jaksa kiertää kaikkia tarjolla olevia houkutuksia.
Kulttuuririentoja olen buukannut kalenteriini niin, että Black Friday -ostokset (joulua ajatellen) suoritin kotisohvalla surffaten Internetissä. Ei ollut aikaa eikä voimaa lähteä kiertämään paikallisia liikkeitä. Sinne meni rahat maailmalle, vaikka hyvä ihminen olisi kannattanut oman kylän kivijalkakauppoja. No, ennen kuin soimaan itseäni tämän enempää, totean että nettitilauksilla säästin kymmeniä euroja ja ne vielä levittelen paikallisten putiikkien kassalippaisiin ennen kuin joulu on ohi.
Eilen käytiin aamupäivällä sedän kanssa ruokaostoksilla ja kotimatkalla hyppäsin kyydistä keskikaupungin itälaidalla joulupuuron kuvat silmissä. Kahvila Saiman pihamaalla oli myynnissä suurta herkkuani, riisipuuroa! Hintaa annokselle oli mätkäisty reilusti, pahvilautasellinen veteen keitettyä syötävää maksoi neljä euroa. Jatkossa taidan keitellä itse omat puuroni, saan makoisampaa.
Puurolle pistäytymisessä oli yksi mukava sattuma. Tapasin siellä entisen koulukaverini, joka asustelee kyllä lähiseudulla, mutta juttusilla olemme viimeiksi olleet aikoinaan lukiossa eli yli 31 vuotta sitten!
Sää ei jouluiselta näyttänyt. Päivä oli harmaista harmain ja taivaalta tuli vuoroin räntää ja vuoroin silkkaa vettä.
Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi... Puuron popsittuani suunnistin Olavinlinnaan Tuomaan markkinoille. Siellä oli tolkuton tungos! Myyjiä oli mukavasti, mutta ostoksien tekeminen oli tuskaa, sillä myyntipöytien ääreen ei meinannut päästä ja varsinkin kuninkaansalissa ostajat joutuivat kulkemaan pitkissä jonoissa niin ettei ohittaa voinut. Ei siellä tohtinut jäädä mitäään katselemaan sillä takaa tulijat yrittivät kävellä yli...
Miljöönä vanha linna on myyjäisille mainio paikka. Ostavan yleisön iikenteen sujuvuuteen vaan voisi kiinnittää vähän enemmän huomioita.
Ihan ilman ostoksia en selvinnyt houkutuksista. Kotiin tullessani kassissani oli hirvimakkaraa, lammasryynimakkaraa, joulukortteja ja oman paikkakunnan käsityöläisen taidokkaat korvakorut, jotka olivat poistuvaa mallistoa ja 50 prosentin alennuksessa. Kuvaa ei ole nyt, ehkä tulee myöhemmin, ehkä ei.
Kotiin kiirehdin imurointi ja pikasiivous mielessäni. Tartuin tomerasti toimeen ja työn tehtyäni päätin palkita itseni kahvilla. Nälkäkin nipisteli suolen mutkassa ja tuumin, että jotain olisi syötävä jaksaakseni iltariennot. Onneksi muistin, että meillehän tarjottaisiin kolmen ruokalajin illallinen ennen teatterielämystä!
Paviljongilla minut ja serkku ohjattiin pöytään nro 13. Istumapaikkani teatterisaliksi muutetussa auditoriossa oli 113. Taikauskoisempi ihminen olisi voinut vaikka hätkähtää, mutta mitään pahaa ei tapahtunut. Paitsi että serkku oli ollut flunssassa ja sen jälkimainingeissa häneltä oli hävinnyt ääni. Se hankaloitti keskustelujamme, mutta ei suinkaan estänyt niitä.
Ruokailumme alkoi muikuilla, jokiravuilla, kirkkaalla perunasalaatilla ja saaristolaisleivällä. Perunat oli pilkottu ihastuttavan, mutta hämmentävän, pieniksi kuutioiksi, muikkuja annoksessa oli kokonaiset kolme (!), rapujen suhteen oli turhaan etukäteen ennakkoluuloinen ja makea saaristolaisleipä ei yleensä kuulu suosikkeihini, mutta nyt annos oli kaikenkaikkiaan herkullinen ja maut täydensivät toisiaan täydellisesti. Nam!
Pääruokana oli ylikypsää possuniskaa, joka oli hämmästyttävän mehevää ja mureaa. Annoksessa oli lisukkeena herkullisia vihanneksia, mutta niin vähän... yksi kuutio lanttua, toinen kuutio porkkanaa ja omenasiivu. Olisin mielelläni syönyt niitä vähän useamman kimpaleen.
Pääruuan jälkeen siirryimme auditorioon, jossa saimme seurata neljän satavuotiaan tervaskantopapparaisen irroittelua palvelutalossa. Hoitaja-Päivi oli hätää kärsimässä hulvattomien ja kurittomien ikämiesten kanssa. Hyvin notkeita, retvakoita ja meneviä miehiä nämä ukkelit olivatkin. Ja tosi hyviä laulamaan!
Savonlinnan teatterin tämän vuoden pikkujoulurevyy on hillitön hupailu Suomi 100 -hengessä. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puutu, mutta nyt ei päästy kuitenkaan ihan samaan hillittömään hurmioon kuin vuosi takaperin Irti ysäristä -revyyssä. Illan aikana kuultiin ikääntyvän ihmisen ruumiintoimiinoista, kolotuksista ja vaivoista. oltiin mukana mm. Punahilkka-näytelmässä, Tuntemattomassa sotilaassa ja Kymppitonnissa, jätettiin ja luettiin kuolinilmoituksia, rokattiin ja popitettiin ja sanalla sanoen: elettiin!
Näytelmän väliajalla nautimme illalliseen kuuluneen jälkiruuan. Kokki kertoi meille menusta ennen ruokailua ja totesi jälkiruuan olevan piimää ja puolukoita. Sitä se myös oli, vähän jalostetummassa muodossa. Piimähyytelä oli puolukkaista, samoin sorbertti. Puolukkakastikkeen sai verinäytteen kaltaisesti jokainen ruokailija itse roiskutella annokselleen.
Hieman hämmentävää oli, että tästä jälkiruuasta tuli vastustamattomasti mieleen pakastettu vispipuuro, vaikken sitä koskaan niin ole maistellutkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti