Kollaalla

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä koisasin kevyesti kellon ympäri, kaksitoista tuntia, iltakymmenestä aamukymmeneen. Noin pitkät unet ovat minulle todella harvinaiset, en millään malttaisi tuhlata hyvää touhuamisaikaa unten mailla. Lienen ollut erityisen väsynyt,  kun en aiemmin päässyt kampeutumaan hereille.  Havahduin kyllä muutaman kerran, mutten jaksanut edes päätä nostaa tyynyltä.

Kun kymmeneltä katsahdin kelloa, hätkähdin aivan ja suorastaan pomppasin pois petistä. Selkä kiukutteli pitkästä pötköttelystä ja pää oli höttöä täynnä. En meinannut päästä kunnolla hereille koko päivänä. Enkä ehkä olisi herännytkään ellei veljeltäni olisi alkanut tulla WhattsApp-viestejä erilaisista lähistöllä sijaitsevista patikkareiteistä. 

Olimme samoihin aikoihin sedän kanssa pistäytymässä kaupungilla, sillä etsiskelin itselleni uusia työhousuja. Sokoksen Outletista löytyi juuri sopivat mustat Lee Cooperit puoleen hintaan ja siitä ilahtuneena kutsuin sedän kanssani kakkukahville Kulma-kahvilaan. Aurinkokin oli juuri löytynyt pois sadepilvien takaa ja saimme nautiskella herkkumme terassilla kirkkaassa paisteessa.

Viestittelyssä veljen kanssa pääsimme sellaiseen lopputulemaan, että kuudelta, kun sääennustuksen mukaan sade loppuisi, painelisimme Aholahdessa metsikköön ja seuraisimme nettiin kirjoitettua reittiselostusta Kollaan laavulle saakka. Vaikka et olisikaan lähdössä patikoimaan tuonne, linkin takaa löytyvä teksti kannattaa käydä lukemassa. Sen verran vekkulin savolaisväritteisesti opas on kirjoitettu... "Alun revittely voi kostautua matkalla....  Tältä tieltä ensimmäinen oikealle vievä tie vie talon pihaan, joka ei tielle näy - älä mene sinne. ...Kostean kelin ja huonohkojen kenkien ollessa alla toden näköisesti yhdessä kohtaa joutuu turvautumaan nelivetoon." Nämä vain muutamana poimintana veikeästä opastuksesta.

Veli tupsahti meille varttia vaille lähtöä. Ja vettä tuli taivaan täydeltä. Melkein jo meinasi epäusko iskeä, mutta kun kahvit olivat termarissa ja termari repussa, emme heti luovuttaneet vaan päätimme ajella edes reitin lähtöpaikalle ja tuumata sitten retken mielekkyyttä.

Hetkeä ennen perille pääsyä taivaan hanat sulkeutuivat ja sade loppui tyystin. Siis reipas kolmikkomme jalkautui Kolmisopentielle ja aloitimme tallustuksen kohti Kollaan laavua Suurijärven rannalla. Vauhtimme oli sen verran reipas, etten meinannut ehtiä edes kuvia napsimaan. Sateen uhkan alla olin jättänyt järkkärinkin kotiin, joten jouduin tyytymään kännykän kameraan otoksia napsiessani.

Tämä oli yksi niitä älä mene tänne -opasteita :)

Reittiopasteessa kerrottiin, että Tervastuvan opasteen jälkeen (kun siis emme menneet sinne) olisi edessä piiiii-tkä alamäki. Juu, sellainen löydettiin!

Suurijärveä kohti suunnistimme, mutta seuraavan kuvan Kuikankololle ei passannut hairahtua.

Kuten oppaamme kertoi, hyvinkin märkää alamäkeen kulkevaa polkua saavuimme Suurijärven pohjoispäähän, josta lähti pitkospuut kohti määränpäätämme. Hieman meitä huvitti kuvaus pitkospuista. Siis tottahan toki, puut löytyivät, mutta niitä oli tosi lyhyellä matkalla, ehkä hätäseen kymmenisen metriä. Sen jälkeen taas kahlasimme kosteikossa. Onneksi kaikilla oli vedenpitävät jalkineet!

Mutta VAU! Johan alkoi olla upeat maisemat! Sen verran haasteellinen polku oli, että ihan aikuisten oikeasti piti välillä ottaa kädet ja polvetkin avuksi ylämäkeen kavutessa. Kun olimme vaaraa uhmaten kömpineet jyrkkää ja märkää kallionkuvetta kohti yläilmoja, huomasimme, että virallinen reitti olisi kulkenut syvemmällä metsässä ja huomattavasti turvallisemmissa sfääreissä. Huh, helpotti kovasti paluuta ajatellen!

Ensimmäisen kallion laelta avautuivat sellaiset näkymät, että meillähän meni tovi jos toinenkin siellä kuvia räpsiessä. Niin Suomi 100 -maisemaa kuin ikinä olla voi!

Kun matkamme jatkui kohti laavua, jäin kovasti jälkeen kävelykavereistani, sillä huumaavasti tuoksuvat ja kauniisti kukoistavat suopursut vaativat huomioni. Nyt kovasti kaipasin kotiin jättämääni parempaa kameraa ja haaveilemaani macro-objektiivia. Ei taipunut kännykän kamera kunnon lähikuviin näistä rannan kukkasista.

Polku kulki syvällä suopursumättäiden keskellä.

Yks kaks tupsahdimme perille Savonlinnan Reserviläisten rakentamalle Kollaan laavulle. Sinne olimme koko ajan matkaa tehneetkin, joten määränpää oli saavutettu! Tosin polku olisi jatkunut vielä eteenpäin ja lähietäisyydellä näkyi houkuttelevan kaunis niemen kärki. Emme kuitenkaan enää sinne lähteneet seikkailemaan, sillä ilta oli jo pitkällä ja kahvittelun jälkeen piti kiirehtiä takaisin autolle seuraavan päivän työt mielessä.

Laavulta oli upeat maisemat Suurijärvelle.

Lähtötäpinöissäni paistoin pikaisesti meille kahvin kaveriksi mustikka-metsämansikka-muffinit. Makoisalta maistui ulkoilmassa termarikahvi ja makea herkku!

Paluumatkalla bongasimme korpipolulta jättietanan, joka pääsi kuvaan yhdessä hyttysmyrkyn kanssa. Että osasi olla kokoa matelijalla!

Yllytyshulluja kun olemme, niin pitihän sitä tietenkin lähteä paluumatkalla seikkailemaan uusille urille eli päätimme kiertää autolle Kuikankolon kautta. Sepä olikin mahtava kokonaisuus kallionseinämien välissä. Rakennukset lienevät Olavin retkeilijöiden aikaansaannosta, mutta jotenkin tuli tunne, etteivät nykyään olisi kovinkaan kovalla käytöllä.

Välillä polku hävisi miltei olemattomiin ja kävi jo mielessä, joudummeko palaamaan häntä koipien välissä takaisin omia jälkiämme. Mutta onneksi veljeni on oiva suunnistaja ja osaa lukea karttaa. Niin vain polun pää löytyi jälleen ja matka pääsi jatkumaan. Vielä oli reitillä varallemme yksi hämmentävä yllätys, kun keskeltä rehevää kasvustoa löytyi korkea, jyrkkä kallioseinämä ja sen edessä laajalla alalla pirunpeltoa. Kukapa olisi uskonut tällaistakaan olevan ihan oman kylän metsissä?

Vähän oli epätietoisuutta, mistä järkevimmin pääsisimme takaisin autolle. Onneksi veljellä oli kännykässä karttasovellus ja päässä kompassi. Minun suuntavaistollani olisimme olleet pian kilometritolkulla väärässä suunnassa. Suorinta reittiä autolle ei päässyt, sillä tie oli puomein suljettu ja yksityisalue kyltillä varustettu. Ei se mitään, jaksoimme kyllä kiertää vielä vähän ja eikä aikaakaan, kun jo istuimme jälleen autossa. Tällä kertaa matkalla kotiin.

Olipa hieno kokemus tämäkin ja Suurijärven maisemiin voisi vallan mainiosti viedä etelän vieraita. Setä jo tänään olikin käynyt tutkimassa autoilureittejä alueella ja löytänyt hyvät metsäautotiet melko lähelle varsinaisen metsäpolun alkua. Huonompikuntoinenkin siis voisi päästä nauttimaan maisemista, mutta korkeuserojen vuoksi ihan huonojalkaisen ei kannata paikalle yrittääkään. Esteettömyydestä ei tämän retkikohteen kohdalla voida puhua, mutta silti suosittelen paikkaa kaikille niille, joilla vielä tassu nousee!