Elämää loman jälkeen

Pitäisiköhän huolestua? Viime viikkoiset jututkin vielä tänne kirjoittelematta, vaikka uusi viikko jo napsahti käyntiin. Eihän minulla kiire ole... on vain niin paljon kaikkea, ettei mitään ehdi tekemään. Tätä se vanhuus teettää... Olen kai jo niin hidas liikkeissäni, että aika valuu sormien välistä hukkaan.

Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistaa, sanoo vanha sanonta. Kotosen täti pikkuisena tyllerönä on kuulema muokannut sanonnan muotoon "sitä tikulla silmään, joka mummoa muistaa". Hmph... olenpa ollut karmea kakara! Mutta vedin vanhan sanonnan nyt esiin tähän siksi, että ei kun vain minua tikulla silmiin tökkimään, aion muistella vanhoja, viime viikkoisia asioita. Muhasaaren teatterireissun jo raportoin, mutta tapahtui männä viikolla muutakin.

Maanantaina palasin työmaalle viikon lomarupeaman jälkeen. Meillä on tapana, että lomalta palaaja hemmottelee töissä raataneita jollakin kahvipöytäherkulla. Koska olin menossa iltavuoroon, tekaisin aamupäivällä työkamuille kahvin painikkeeksi suklaa-mustikkamuffineita. Luulin, että meillä olisi ollut levyllinen valkosuklaata, mutta nyt ei luulo ollut tiedon väärti. Puoli levyä vadelmavalkosuklaata löytyi ja sen pilppusin ensimmäiseen taikinaan, Toiseen taikinaan laitoin mustikoiden kaveriksi pilkottua tummaa suklaata ja se toimi ihan yhtä hyvin kuin valkosuklaa.

Tiistainakin oli iltavuoro ja aamupäivän säntäilin sedän kanssa kaupoilla. En ehtinyt kotiin syömään, joten pistäydyin herkuttelemassa salaattiannoksella Sokoksen uudessa Kulma-kahvilassa. Jälkiruuaksi olisi kuulunut kahvi, mutta enhän minä enää sitä joutanut tällä kertaa hörppimään.

Olisikohan ollut perjantai, kun piti kotimatkalla vinha fillarin vauhti seisauttaa, kun maisemassa oli silmää miellyttävä näkymä punaisista venepoijuista sinistä vettä vasten. Kuin jättikokoisia ongenkohoja konsanaan!

Kesä on edennyt huimin harppauksin viileän alun jälkeen. Tuntuu että kaikkialla kukoistaa, tuoksuu ja vihannoi. Luonnon upeus huumaa pään. Lisäksi, kun on ollut viileää, kukinta kestää paljon kauemmin eikä ikävistä tuholaisötököistä ole liiemmin ollut riesaa. Silmin ahmittavaa kauneutta on niin luonnossa kuin omassa puutarhassakin.

Lilliputtina hankittu amppelitomaattikin alkaa jo lapsia kasvattaa. Kasvun ihme on uskomaton!

Mänty liioittelee siitepölypilvillään. Keltaista tomua on kaikkialla. Myös syvän sinipunaisten orvokkien samettisissa kukissa.

Viime viikko oli hyvä postiviikkokin. Kaivoin postilaatikon uumeista kolme kesäistä korttia. Kiitos korttikaverin Outi ja Ritu!

Kuva on kuulema Kotosen puutarhasta... onpa meillä ihastuttavan idyllistä!

Lauantai oli laiska päivä. Tein pikkuisen kotihommia, pyöräilin kirpparilla (löydöt esittelen myöhemmin) ja kun setä kotiutui töistä ja sai päiväunet pois päiväjärjestyksestä, lähdimme Lipettiin.

Menomatkalla poikkesimme Kerimäellä Suopursussa hakemassa vihdoinkin kauan suunnitellut ontelokuteet, kipaisimme kaupassa ja käväisimme Kaivopirtillä kahvittelemassa ja pehmiksillä herkuttelemassa. Kerimäki oli jäänyt vuolaasti tulvivan sadepilven alle ja taivaan täydeltä roiskui ainakin desin kokoisia sadepalloja (ei niitä pisaroiksi voinut kutsua, kun olivat niin suuria) ja säntäillessämme sateen seassa paikasta toiseen onnistuimme kastelemaan itsemme ja varsinkin kenkämme läpimäriksi. Onneksi kesä kuivaa sen minkä kasteleekin ja emme ennättäneet kuin noin viiden kilometrin päähän kuntakeskuksesta, kun tienoo oli niin rutikuiva, ettei sateesta ollut tietoakaan.

Isä ja äiti lähtivät kanssamme Lipettiin lekottelemaan. Ensin tosin teimme pikaiset siivoustoimenpiteet saunalla ja grillikodalla, sillä kaikki oli vielä talven jäljiltä. Kylläpä maistui mainiolta retkilounas luonnon helmassa ja vielä herkumpaa oli rantasaunan löyly ja koko juhlan kruunasi pulahdus kesälämpöiseen Luotojärveen. Ah!

Lipetissä harhauduin hieman harhapoluille... tai ei siellä metsässä mitään polkuja ollut. Olipahan vain metsän täydeltä lumoavasti tuoksuvia kieloja, jotka seireenien lailla houkuttelivat kulkijaa ja joita piti poimia kotiinkin. Muutama kielonkukka riitti tuomaan sisällekin lempeän ja nostalgisen tuoksumaailman.

Sunnuntaina suu pyyhittiin... eikä kun sunnuntaina olin suunnitellut meneväni kimpsuineni kaupan tekoon kauppatorin suurkirppikselle. Vaan kun sekä Ilmatieteen laitos että Forecakin vesisateella pelottelivat, jänistin ja jäin kotiin. Luulin, että olisin voinut olla ahkerakin, mutta... sateen rummuttaessa peltikattoa ahmin selälläni sängyssä seuraavaa kirjaa enkä voinut lopettaa ennen kuin olin viimeisenkin sivun saanut loppuun. Mikä kirja se sellainen huume oli? Kerron myöhemmin...

Onneksi koko päivä ei mennyt lukupuuhissa vaan patistelin sentään itseni hyödyllisempäänkin touhuun. Otin ja kerin kaikki ostamani ontelokuteet, paitsi yhtä vyyhtiä en. Jospa kuusi kerää riittäisi? Katsotaan.

Kun setä oli jälleen kotiutunut töistä ja huokaissut hieman, oli sadekin lakannut. Innostuimme lähtemään parinkymmenen kilometrin pyörälenkille. Jopa teki terää! Lenkin loppuvaiheilla vastaan tuli koiraa ulkoiluttanut serkku, joka huikkasi meille, että pyörätien viereisessä järvessä oli hetki sitten näyttäytynyt norppa! Pitihän meidänkin jäädä levikkeelle hetkeksi patsastelemaan ja veteen tuijottelemaan. Tuijotus palkittiin ja niin vain näimme norpan nenän mennä viilettävän pitkin järven selkää. Ei se meille esittäytymään tullut, mutta sitähän nyt ei kukaan olisi ikinä uskonutkaan.

Kotipihalla ihastelin juuri kukkaan puhjennutta juhannusruusua ja sen alla itsekseen siementynyttä upeaa orvokkipuskaa. Elämä taas hemmottelee!

Punavihmat sateen jälkeen roikottelevat allapäin.

Isorikkokin jo kukkii