Ihmisenä elämisen ihanuus ja kurjuus

Kun viime viikolla lunkisti lomailin, töistä tuli viesti, että siellä oltiin järjestämässä yhteistä teatteriretkeä Muhasaaren teatteriin. Tämä eksoottinen navetan ylisille rakennettu teatterimiljöö on ollut olemassa viime kesästä saakka, kun maalle muuttanut savonlinnalainen näyttelijä- ja monitoimipariskunta valjasti uuden kotinsa rakennukset hyötykäyttöön. Ajatus  teatteriretkestä kiehtoi jo vuosi sitten, mutta enhän minä itsekseni 17 kilometrin päähän ja lossimatkan taakse tullut lähteneeksi.

Tietämättä tulevasta yhtään enempää, ilmoitin saman tien olevani mukana! Vasta sitten menin nettiin tutkimaan, mihin olin lupautunut.  Savonlinna Nyt -sivustolla oli kuva huolestuneen näköisestä miehestä kansallismaisemassa. (Kuva kuvattu tietokoneen näytöltä ja väärästä esityksestä, olimme paikalla eilen, mutta kuvassa on tämän päivän päivämäärä)

Lisätiedoissa esitystä avattiin näin:

"Venla- ja Jussi-palkitun Tommi Erosen uusi, kotimainen kantaesitys IHMINEN kertoo yksinäisyydestä ja maiseman jämähtämisestä. Kiivaasta idealistisesta halusta ymmärtää, kasvaa ja kokea. Pohjattomasta tarpeesta nauttia tasapainosta ja koskemattomuudesta.

Monologin keskiössä seisoo setämiesten ikoni, Tommi. Tommilla on viiltävä harmonian nälkä, vahva utopia onnellisuudesta ja tykyttävä pelko omasta kuolevaisuudesta. Self help -oppaiden sivuilla kaikki vaikuttaa helpon yksinkertaiselta ja elämäntapa-guruilla tuntuu olevan vastaukset kaikkeen. Tommi kuitenkin rämpii itsensä etsimisen suossa - siellä pysyen. Mikään ei tunnu käyvän helposti, onni ei tartu hanskaan vaikka kuinka huitoisi.

IHMINEN on tilinpäätös. Se on elegia kypsymättömyydelle ja osattomuudelle. Se tutkii omaa napaa. Se on toipilaan huuto HopLopissa.

Ohjaaja Ilari Johansson muistuttaa, että ennen kaikkea kyse on kuitenkin komediasta.

"Tämä ei ole mikään psykologinen itsetutkielma. Tämä on iloista havainnointia, jossa asioihin tartutaan tässä ja nyt. Ollaan höveleitä, aura auki avoimuuteen!""

Siis mitä? Kuulostaa oikeastaan aika korkealentoiselta... Mitähän ilta mahtaakaan tuoda tulleessaan? Onkohan esitys niin taiteellinen, ettei tällainen tavallinen pulliainen ehkä sitä ymmärräkään. Niin tai näin, se oli menoa nyt!

Kotipihan laitamilta kuvasin kesän ensimmäiset päivänkakkarat kiirehtiessäni isomman kadun varteen kyytiä odottamaan.

Ajoimme läpi auringonpaisteen kirkastaman kaupungin, ohi Pihlajaniemen koulun ja yhtäkkiä olimme keskellä maaseutua. Aivan kuin olisimme siirtyneet toiseen todellisuuteen. Tie oli mutkainen, mäkinen ja täynnä roudan muokkaamia monttuja ja möykkyjä. Matkan varrella ajoimme myös lossiin ja lossilta pois. Sitten ei enää ollutkaan pitkä matka perille.

Isäntä itse oli ohjaamassa liikennettä, parkkipaikkoja oli kekseliäästi luotu kaikkiin mahdollisiin paikkoihin. Autosta päästyämme äänimaailma hämmensi. Lintujen sirkutuksen seassa kuului lampaiden määkimistä ja kanojen kotkotusta. Tuoksui kotoisalta, siis maaseudulta.

Talon pihapiiri oli sympaattisen nostalginen ja kaunis. Silmäkarkkia oli kaikkialla, mutta meillä oli jo pikkuisen kiirus lunastamaan lippuja. Miltei samoin tein kapusimme katsomoon ja esitys pääsi alkamaan.

Ensin huoleistuin. Olinko tullut kuuntelemaan perusteellista luentoa pienen ihmisen suhteesta maailmaan, avaruuteen ja universumiin? Fläppitauluun ei tussista tullut jälkeäkään, ei varakynästäkään. Koskaan ei selvinnyt, kuuluiko tämäkin kupletin juoneen vai meinasiko homma mennä mönkään alkutahdeista alkaen.

Alun korkealentoisista höpinöistä tultiin pian takaisin tavallisiin svääreihin ja pureuduttiin yleismaailmallisiin elämisen haasteisiin. Jos monologia pulisikin keski-ikäinen mies. ongelmat ovat meille kaikille yhteisiä. Kuoleman pelko, puhumisen vaikeus. asioiden patoaminen syvälle sieluun, yksinäisyys ja muut ruvet ja avohaavat leviteltiin meille raa'an rehellisesti kuin tarjottimella. Haaveet tai unelmat ja todellisuus kohtaavat vain harvoin, jos koskaan.

Näyttämöllä yksin yksinäinen mies. Ei juuri lavasteita tai ylimääräistä rekvisiittaa. Kaksi tuntia loputonta puhetta, mutta yhtään ei ehtinyt haukottelemaan tai pitkästymään. Piti vain penkissä hämmästellä, kuinka kukaan voi muistaa noin valtavasti tekstiä, puhua sekoilematta sanoissaan ja tehdä tarinat niin eläviksi, että saatoimme nähdä ne muutkin ihmiset ja tapahtumapaikat silmissämme, vaikka oikeasti näimme vain yhden taidokkaasti monologiaan esittävän taiteilijan. Pieni eleiden ja puhetavan muutos ja lavalla oli Tommin itsensä lisäksi ex-vaimo, hyvinvointivalmentaja tai lupsakka savolaislääkäri.

Tekisi mieli muistella monologin kohokohtia tähän postaukseenkin, mutta asiayhteydestä irroitettuna ja pelkkinä kuolleina kirjaimina tarina ei lähtisi samalla tavalla lentoon. Sen verran tekstiä varastan, että kerron ensimmäisen puoliajan päättyneen toteamukseen: " Elämä muuttuu helpoksi siinä vaiheessa, kun järki lähtee!"

Väliajan viettoon katsomosta purkautui hämmentynyttä yleisöä. Ihan oikeastiko näimme juuri jotain suurta ja upeaa? Miten tätä huipputeatteria tarjoiltiinkaan meille täällä Savonlinnan syvissä metsissä?

Onneksi väliajalla oli aikaa ikuistaa muistikortille teatterin autenttista maalaismiljöötä.

Lammaskolmikko oli sympaattisia hurmureita koko joukko. Vaaleanruskea kaveri yritti einehtiä suihinsa takistani helmaa ja tennaristani kärkeä, mutta kun tarjosin määkijälle voikukan lehtiä, meistä tuli ylimmät ystävät. Rapsutusta villansukkatarpeiden tuottaja olisi kuunnellut loputtomiin. Aina olen lampaita sympatiseerannut, mutta nyt olin täysin myyty.

Pihapiirikierroksen jälkeen ehdin vielä nautiskella kulttuurikahvit reilun ruisleipäviipaleen kera.

Toinen puoliaika oli samaa sanailotulitusta ja hankalienkin asioiden pukemista huumorin huntuun. Yleisö eli ja hengitti samaan tahtiin näyttelijän kanssa. Kun esitys loppui, olimme vaikuttuneita. Olimmepa saaneet kokea jotain ainutlaatuista, hienoa ja mieliinpainuvaa. Näkemässämme - tai pikemmin kuulemassamme - riittäisi sulattelemista pitkäksi aikaa.

Hupaisaa, tai ehkä tarkoituksellista, oli ettei näytelmän loppukaan mennut putkeen, Loppuvideo ei lähtenytkään käyntiin suunnitellusti. Tai ehkä loppukömmähdys kuului ihan yhtä lailla käsikirjoitukseen kuin alun tussiepisodikin. Kuului vai ei, sen tietävät vain teatterintekijät.

Teknisistä vempaimista, siis valoista ja taustavideoista vastasi omien lasten muinaisten aikojen kuorokaveri, Aku Kuhmonen ja hyvin vastasikin. Jotenkin hellyttävää, että entisistä pienistä toheltajista on aikaa myöten kasvanut lahjakkaita ammattilaisia.

Paluumatkalla emme mahtuneet ensimmäiseen lossiin, joten jäi lossirannassa mainiosti aikaa ihastella kaunista kesäistä järvimaisemaa.

Jälleen kerran yksi mainio matka elämän ylellisyyteen. Onni on hyvät työkaverit, joiden kanssa voi kokea uusia asioita!