Aika monta kertaa kerkesi käsieni läpi töissä kulkea Tom Malmquistin kirja Joka hetki olemme yhä elossa ennen kuin aloin tarkastella teosta lähemmin. Takakansi ja liepeiden tekstit lupasivat paljon...
Aloittaessani luku-urakkaa tunsin itseni likaiseksi tirkistelijäksi. Kirja perustuu tositapahtumiin ja omakohtaisiin tuntemuksiin. Kiinnostiko minua oikeasti se kamala ajatus, että lasta odottanut nainen menehtyy ennen kuin ehtii yhtään nauttia äitiydestään vai se, että lapsi syntyy äidittömäksi vai se, kuinka kukaan voi selvitä puolisonsa menettämisen tuskasta? Vai tartuinko kirjaan oikeasti siksi, että sitä kehuttiin syksyn parhaaksi romaaniksi?
En osaa eritellä motiivejani, mutta ihan oikeasti loistavan lukukokemuksen löytäminen valtaisasta kirjatulvasta on haastavaa. Kukaan ei voi lumoutua kaikesta. Eikä onneksi tarvitsekaan. Hiuksianostattava kauhu ei ole minua varten eikä kyllä siirappisen imelät rakkaustarinatkaan. Nokkelaa kielenkäyttöä arvostan kovasti ja sitä, että kirjoittaja pystyy yllättämään tai jollain tavoin haastamaan lukijan. Hyvin kuljetettu juoni kiehtoo ja lumoaa. Niinpä kun Göteborgs-Posten mainostaa, että kirja pitää lukea yhdellä hengenvedolla eikä ennen loppua uskalla edes hengittää, tartun tarinaan.
Onhan se... hengästyttävä. Musertava. Murheellinen. Taiteellinen.
Mutta.
Liiankin hengästyttävä. Suruun ja kuolemanpelkoon sekoitetaan sivu toisensa jälkeen lukemattomia lääketieteellisiä kuvauksia ja termejä, joita en tunne. Minut on jo suljettu ulkopuolelle. Vain pelko on jäljellä ja tiedän jo, kuinka tulee käymään. Karin ei selviä. Silti on pakko jatkaa lukemista. Kuinka Tom ja Livia-vauva selviävät? Kuinka Karinin vanhemmat selviävät?
Hengästyn siksikin, että kappaleet ovat loputtoman pitkiä. Ajassa mennään hetkessä menneisyyteen tai vielä kauemmas. Kirjailija ei päästä lukijaa helpolla. Tässä tulee jo liikaakin haastetta. Pötkötekstissä keskustelut käydään yhtenä ritirimpsuna ja lukijan on oivallettava tekstistä, kuka kulloinkin on äänessä. Tekstissä on salaperäistä runollisuutta. Lukijalta vaaditaan läsnäoloa ja tarkkaavaisuutta.
Traaginen tilitys tuskasta. Selviytymistarina. Muistokirjoitus. Lukemani kirja oli ehkä kaikkea tätä. Rehellistä kerrontaa, hyvää kieltä (suomentaja Outi Menna), satuttava aihe. Kaikki puitteet kunnossa, mutta... en pystynyt lukemaan tekstiä kerralla alusta loppuun. Rakenne ja aihe olivat sen verran haastavat, että oli pakko hengitellä välillä. En usko, että koskaan enää palaan tähän kirjaan. Vaikka oli siellä yksi opetus, jonka voisin painaa mieleeni:
"Niin, täytyy vain pitää katse tiessä ja olla katsomatta ojiin, Lillemor sanoo. En tiedä, ojissa kasvaa kuitenkin kukkia, vastaan."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti