Ystävät ovat elämän suola ja sokeri. Arkipäivän pyörityksessä vain usein käy niin, ettei tule järjestettyä yhteisiä hetkiä ollenkaan tarpeeksi usein. Toisinaan kuitenkin kohtalo pompottaa niin, että ihan sattuman kauppaa tulee kahdelle perättäiselle illalle ilo viettää laatuaikaa hengenheimolaisten voimaannuttavassa seurassa.
Yksi kerrallaan elämääni kävelivät ihanat immeiset, Lissu ja Jenni. Sattumalta he olivat vielä tuttuja keskenäänkin. Kolmikkomme on parantanut maailmaa muutamankin kerran kahvikupposen tai ruokalautasen äärellä. Ihanan positiivista, huumorintajuista, ymmärtäväistä naisenergiaa pursuvat nämä mainot mimmit. Jokainen tapaaminen tuppaa venymään maratonjutteluksi, kun emme vain älyä lopettaa... Tai älyäisimme, mutta emme malta.
Edellisen kerran istuimme iltaa ennen joulua. Sovimme näkevämme uudelleen pian vuoden vaihduttua. Vaan kuinkas sitten kävikään? Päivät ja viikot vierivät, kuukaudet vaihtuivat. Oli kaikenlaista hässäkkää, työssä ja elämässä. Kiireitä milloin kenelläkin. Minulla kai kaikkein eniten... Silti koko ajan kaivoi mielen pohjalla toive lakananviikkaajien pikaisesta tapaamisesta.
Huhtikuun puolivälissä aktivoiduimme pohtimaan lopulta jo päivämäärää poppoomme turinatuokiolle. Eikös vain minulla taas ollut esteeksi reissua ja työvuoroa. Ehdottelin kuukauden viimeistä viikkoa, mutta siinä olikin muilla menoja. Vaan eilen illalla vihdoin tapaaminen sopi kaikille. Mukavaa!
Olin töissä viiteen saakka ja sielunsiskot olivat työpaikan pihalla vastassa. Saman tien suunnistimme kulkumme kohti kaupungin uusinta (?) ruokapaikkaa, Pikku Intiaa.
Aurinkoisesta ja hämmentävän lämpimästä säästä halusimme nauttia syöden ulkona.Se on pitkän, pimeän ja kylmän talven jälkeen harvinaista ja haluttua herkkua. Hetken tutkimme ruokalistoja, mutta yksimielisesti halusimme kaikki samaa sapuskaa. Toinen päivän annoksista oli Mughlai Chicken Korma naanleivän kera ja se houkutteli meitä. Tuskin ennätimme tilauksen tehdä, kun meille jo lennätettiin vesikannu ja alkupalaksi hämmentävän näköistä näkkileipää... ei vaan isoja perunalastuja... tai ei oikein niitäkään. Hetken mietimme, että tämäkö se on sitä naanleipää. Olimme luulleet sitä erilaiseksi.
Eihän se sitten naanleipää ollutkaan vaan pavuista tehtyä... ööö.. sipsiä.
Kun ruokamme sitten saapui, niin kas kummaa... kukaan ei käynyt suoraan syömään, vaan ensin pidimme hartaan valokuvaustuokion. Ihan hymähtelimme lempeästi toisillemme ja itsellemme. Nykyään on enemmän sääntö kuin poikkeus, että ensin kuvataan ja sitten vasta syödään.
Kuvat ovat aika huonot. Järkkäri ei ollut mukana ja kännykällä kuvaaminen ei edelleenkään oikein suju. Sitä paitsi en kehdannut nousta seisomaan kuvaamista varten vaan pyrstölläni pysyen yritin hoitaa kuvien nappailun.
Alkuseremonioiden jälkeen pääsimme vihdoin asiaan eli maistelemaan uusia tuttavuuksia. Meille tuli yhteinen riisikuppi ja jokaiselle oma kupillinen kastiketta lihoineen. Riisi oli hyvää, kastike oli hyvää ja leipä aivan taivaallista!
Melkoisen yllätyksen koin kassalla, kun valmistauduimme maksamaan. Herkuttelu oli minulle hyvin huokeaa, suorastaan ilmaista. Jenni-ystäväinen tarjosi purtavat syntymäpäivälahjaksi. Kiitos!
Seuralaiseni olivat jo keskenään tuumailleet, että jospa menisimme jälkiruoalle Lippakioskille. Mitä sitä hyvää suunnitelmaa torppaamaan! Verkkaan valuimme torisillan yli ja torin ohi kohti Lippaa. Siellä sitten Lissu halusi tarjota meille jälkiruoat. Kiitos!
Seuraavan kerran on sitten minun vuoroni tarjota!
Iltamme jatkui rattoisissa merkeissä pehmistötteröiden takana ja vielä kauan sen jälkeenkin, kun jäätelö oli enää muisto vain. Jo kuukauden verran kavaljeerinani kulkenut flunssa muistutteli illan mittaan olemassaolostaan, kun kutina kurkussa yltyi sinnikkääksi ja häiritseväksi yskäksi. Auringon painuttua mailleen ja kellon kerettyä yli yhdeksän, sää viileni ja olin onnellinen takistani. Toiset olivat kesäisimmissä asuissaan jo kovin kylmissään. Vihdoin maltoimme lopettaa yhteisen iltamme ja suunnistimme kohti kotejamme.
Ilta oli ollut niin mukava, että sen voimalla jaksaa taas kauan! Varsinkin kun toinenkin energianlatausiltapäivä oli tulossa heti yön jälkeen.
Tänään aamulla kello oli soimassa viideltä, mutta heräsin itsestäni hetkeä ennen. Töissä olin kohta seitsemän jälkeen ja kolmelta sieltä sai lähteä pois. Koko päivän oli upeaakin upeampi kevätsää. Harvat asiakkaat säälittelivät meitä, jotka jouduimme kököttämään koko päivän sisätiloissa.
Yritin ratkaista ohjelmisto-ongelmaa ja sen kanssa meni puoli päivää. Ongelma ei ratkennut, mutta onneksi keksin kiertotien, että selvisimme tästä päivästä. Kysyn maanantaina neuvoja viisaammilta.
Päivä meni hämmentävän nopeasti ja hetkeä ennen sulkemisaikaa paikalle ilmestyi odotettu kävijä eli entinen työkaverini, joka pari päivää sitten ilmoitteli olevansa kaupungissa tämän viikonlopun aikaan. Tämän nuoren naisen tapaaminen on kuin tapaisi itsensä toisen puolikkaan tai vanhimman lapsensa tai rakkaan sisaren. Vaikka edellisestä tapaamisesta on aikaa, juttu jatkuu siitä, mihin viimeiksi jäätiin. Puhumme samaa kieltä. Ihailen hänen tasapainoista maalaisjärkisyyttään ja positiivista elämänasennettaan.
Nuori ystäväni ei ollut vielä syönyt ja itsekin olin haukannut pienet evääni jo ennen kymmentä. Molemmille sopi jutustelu ruoan äärellä. Koska itse olin eilen juuri testannut intialaisen annoksen, suunnistimme tänään kiinalaiseen. Kaupungissamme on kaksi kiinalaista ravintolaa. Valitsimme sen, joka oli lähempänä eli Wang Fun. Kokemus oli minulle ensimmäinen, mutta ei varmasti viimeinen. Ruoka oli aivan mielettömän hyvää! Otimme sellaisen kahdelle syöjälle tarkoitetun kokonaisuuden, johon tuli kevätkääryleitä, riisiä ja kolme erilaista lisuketta sekä lisäksi jälkiruoka. Hyvä valinta!
Otin kuvat ennen kuin viimeinen lisukelautanen oli edes tullut pöytäämme. Mutta eikös vain näytäkin hyvältä?
Ruoka maistui ja juttu luisti. Olipa hieno ilta tänäänkin. Ihanaa, että on ystäviä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti