Puuhapäivitys

Laiska töitään lukee ja rakko laiskan kämmenessä, sanovat vanhat, viisaat sananlaskut. Tällä yhdellä laiskalla on ollut sen verran vilkasta viime aikojen LOMApäivinä, etten oikein ole ehtinyt tietokoneen ääreen kirjoittelemaan höpötyksiäni enkä toisten tuotoksia lukemaan. Pakko painaa pitkää päivää, mä joka päivä töitä teen ja viissataakuus ikkunaa laulukatkelmat vain ovat päässä soineet, kun olen kiirehtinyt askareesta toiseen mitään valmista saamatta kuitenkaan aikaan... Ensin aloitan sisällä siivouksen, sitten mattoja ulos kuskatessani havahdun kukkapenkkien siivottomuuteen, käyn niitä perkaamaan ja kohta jo olen singahtanut seuraavaan kohteeseen. Mutta stressiäkö? Ehei! Vielä ei mennä viimeisillä punaisilla minuuteilla eikä muutenkaan tarvitse kelloa kytätä.

Yksi työkaverini Facebookissa kertoili lomansa ensimmäisen pätkän loppumisesta. Hänen lomansa on sujunut kyläilyjen, Linnanmäen ja muiden huvitusten rytmissä. Vähän mietin, että kumpi meistä on ymmärtänyt loman käsitteen väärin. Eikös loma ole juuri sitä aikaa, jolloin palkkatyön velvoitteiden kurimuksessa rästiin jääneet kotityöt saatetaan siihen pisteeseen, että koti kestää kutakuinkin kuosissaan seuraavaan lomaan asti?

Turhan vaatimatonta kuitenkin oli väittää, etten olisi mitään aikaan saanut. Kotosen kodin kaikki ikkunat ja peilipinnat kiiltelevät kirkkaina ja putipuhtaina. Mutta että onkin yhteen taloon ikkunoita riittänyt! Jaoin pesu-urakan kolmelle päivälle, mutta silti se välillä tuntui ihan loputtomalta. Mutta koska työn etenemisen tosiaan näki, se auttoi jaksamaan.

Kumpi puoli on pyyhitty?

Nyt kun olen puunannut kaikki ikkunapellit siitepölyn vallasta, havupuut saisivat lakata pölyttämästä. Setä on pessyt terassin lattian kahteen kertaan ja jälleen se on keltaisen siitepölykerroksen kuorruttama.

Ikkunanpesu-urakan loppumetreillä mentiin, kun setä rakenteli jälleen alakertaan meneviin rappuihin telineet, että täti pääsi turvallisin mielin (silti pelko pöksyissä) keikkumaan porraskuilun yläpuolelle. Näitä ikkunoita ei pestä sisäpuolelta ja välistä kuin joka toinen vuosi. Sen verran iso possakka tapahtuma on. Kissapullotkin saavat olla paikoillaan taas pari kesää. Eikä niiden alle näköjään pahoja pölykasaumia kerry. Kuva on pölyisemmästä päästä.

Alla pudotusta monta metriä.

Meillä alakerta on melkein maan alla. Silti sinnekin on pitänyt ikkunareiät seiniin puhkoa. Niinpä haasteellisimmat pestävät löytyvät kellarikerroksesta. Ei se mitä, jos ikkunat avautuisivat sisäänpäin, kuten yläkerrassa. Mutta kun kellarissa säästösyistä on vain muutama avautuva ikkuna ja loput ovat kiinteitä ja ne on siis pestävä sisäpuoli sisällä ja ulkopuoli ulkona. Kun ruusupuska raapii selkää ja laakakatajan havut pistelevät peppua, tietää tekevänsä tärkeää työtä!

Toinen vaikea räppänä pesua ajatellen on alakerran varaston ikkuna. Se oikeasti onkin maan alla, mutta sen eteen on jätetty syvennys, johon ei mahdu edes kyykkyyn. Siellä pikku patsaan takana on ikkuna, on on!

Ikkunanpesussa oli elämän kirkastumisen lisäksi se hyvä puoli, että tulin tarkkailleeksi kasveja ikkunoiden äärellä. Juhannusruusun paras kukoistuskausi on juuri alkamassa (sopivasti lakkiaisiin!!), mutta voi kauhistus! Kirva-armeija oli hyökännyt kasviparan kimppuun. Minä taas kävin taistoon mäntysuopavesi aseenani ja toivon kovasti selviäväni taistelusta voittajana yhdessä ruusujen kanssa. Nimittäin punalehtiruusu oli saanut samant ikävät vieraat osakseen, mutta pääsi sekin mäntysuopavesisuihkuun.

Ikkunoiden lisäksi olen pessyt ja puunannut mitä ikinä olen keksinyt. Eilen otin aamulla ensimmäiseki käsittelyyn sähköhellan. Koska ihan varmasti lakkiaisvieraat tunkevat keittiöön tupatarkastusta tekemään ja kurkistavat hellan taakse ja uuniinkin, piti koko komeus ensin kiskoa pois paikoiltaan ja pestä pois kaikki ällöt ruokaroiskeet hellan kyljistä ja viereisistä seinistä. Kaamein urakka oli kuitenkin uunin luukun puhdistus. Luukku on kaksiosainen ja jotenkin osien väliin on aikojen saatossa onnistuttu roiskimaan liemiä ja oli sinne aika monta pölyhiukkastakin eksynyt. Vahva näkemykseni oli, että väliin on päästävä huseeraamaan rätin kanssa.

Setä katsoi luukkua ja kurkisti uuniin sisään ja sanoi, ettei sitä saa irti. Koska hän on aikoinaan jääräpään itselleen vastukkeiksi nainut, en antanut periksi. Minähän siivoaisin sen välin! Kaivoin esiin ohjekirjan ja tein kuten ohje käski. Luukku ei hievahtanutkaan. Kuopus tuli kaveriksi asiaa pähkäilemään ja yhdessä yritimme päästä toivomaamme päämäärään. Ei. Luukku ei suostunut antautumaan. Kuopus sitten ehdotti, että vedetään uuni pois paikaltaan, niin saadaan sormille paremmin tilaa. Täti ja kuopus siltä seisomalta kiskomaan kapistusta ulommas kolosesta... ja kas, yhtäkkiä tädillä oli käsissään irrallinen uuninluukku! Temppu ja miten se tehtiin? Ei aavistustakaan!

Ha haa! Kyllä oli voittajafiilis! Tosin ei työ vielä ollut valmis, vaan ensin piti ruuveja ruuvailla meisselillä ja irrotella osasia toisistaan, mutta sitten sainkin hinkata taas ihan sydämeni kyllyydestä. Niin vain puhdasta tuli. Luukun laittaminen takaisin paikoilleen oli jo huomattavasti helpompi homma. Tosin sekään ei mennyt kuin Strömsössä, mutta melkein kuitenkin.

Pyykkikone on saanut alati laulaa ja tehdä iloista työtään. Leppeän lämmin (lue: tosi kuuma) kesäsää on kuivattanut puhtaat pyykit hetkessä. Joulun alla Kirpparikeijun blogin arvonnasta voittamani pyykkityttö somasti tanssii narulla puhtaiden pyykkien kanssa ja ilahduttaa pyykkäriä ja muita ohikulkijoita.

Ihana! Eikös olekin?

Kuten jo aiemmin sivulauseessa mainitsin, olen kaiken muun touhun ohessa yrittänyt siivoilla kukkapenkkejäkin. Se on loputon suo, mutta nyt näillä mennään tulevat pippalot. Jospa syksyllä tomeroituisin ja uusisin penkit kokonaan. Kasvien kasvussa näkyy huono hoito.

Onnenksi on kuitenkin kesäkukat, jotka ilahduttavat loistollaan.

Ostamisen hetkellä olin hyvinkin epävarma tuosta sinisestä hortensiasta. Nyt kun se pistää parastaan terassillamme yhdessä vanhemmiltani saamien orvokkien kanssa, olen ihan rakastunut tähän näkyyn. Haaveilen jo sinikukka-amppelista näiden yläpuolelle killumaan.

Jos kukkapenkeissä ei paljon kukoisteta, puskat ja pensaat sen sijaan jaksavat kukkaa pukata. Onneksi.

Pihan takamailla on vuosikausia ollut  autotallin edustan ikivanhojen jättilaattojen rytöröykkiö. Niiden välistä vanhat tatarit ovat kesä toisensa jälkeen nousseet ylväinä keinumaan. Mutta koko rojuläjä on aina kaivanut mieltäni vaikka olen yrittänyt aktiivisesti olla sitä näkemättä.

Tänä keväänä sain kuningasajatuksen. Tuo röykkiö muuttuisi upeaksi kivikkokasvipenkiksi kuin taikaiskusta! Pim!

Noooo, ihan yhtä helposti se ei käynyt. Setä ja vävykokelas vyöräsivät järkäleet pois paikoiltaan, sitten neljän hengen voimin levittelimme tantereelle jätepaperikorin sisällön ja sen päälle maisemointikankaan. Toivottavasti tatarit ja elämänlangat eivät pääse tästä esteestä läpi kasvamaan!

Sitten järkäleet takaisin paikalleen. Rankkaa oli, vaikka katselin vain vierestä sedän teluamista.

Setä lähti töihin ja minä jäin jatkamaan. Kärräsin kottikärryillä kaikki ylimääräiset tontillamme irrallaan vetelehtineet luonnonkivet samaan kasaan. Paitsi ne, joita en jaksanut nostaa. Kivet loppuivat kesken ja homma on nyt vaiheessa. Voi olla, ettei se tästä juuri etene ennen kuin on kuopuksen juhlat juhlittu.

Onneksi Kirjastokuningatar tuli hakemaan Luotojärven jättiraparperipuskasta kiskottuja raparperinvarsia. Hänen kuninkaallisella korkeudellaan oli kiirus eikä hän malttanut tulla sisälle, mutta rapiat puoli tuntia rattoisasti rupattelimme rappusilla... Sain häneltä maistiaisiksi kuuluisaa raparperipiirakkaa, jonka kahvitauolla jaoin jalomielisesti vävykokelaan kanssa. NAM! Ikinä en ole syönyt mitään yhtä suussasulavaa raparperileivonnaista. Harmi, että resepti on valtakunnansalaisuus eikä sitä jaeta tavallisille alamaisille.

Tauolla nautin myös Lidlin maukkaista sydänsämpylöistä ja uusimmasta Kodin kuvalehdestä. Lehden kannessa mainostetaan maailman parasta raparperikakkua, mutta voisin panna pääni pantiksi, ettei se vedä vertoja Kirjastokuningattaren piirakalle.

No niin. Askareita tehtävälistalla on vielä vaikka muille jakaa ja tässä minä vain lörpöttelen... Sitä se loma teettää. Mutta ei auta. On otettava mallia aamun ensimmäisestä ahkerasta pörriäisestä ja sännättävä taas toimeen!

Seuraava otos on kuvana surkea. Mutta NIIN pelottava, että siksi pistän sen tähän kuitenkin.

Kunhan vielä tämän viikon pakerran ja aherran, kesälomani jatkuu vähemmän aikataulutettuna vielä seuraavan viikon. Sitten eletään kuin viimeistä päivää, sillä esikoinenkin on silloin palannut hetkeksi kotikonnuilleen maailman ääristä.

PS. Vaikka Kirjastokuningatar olikin huolisaan tädin vararenkaan tilasta, voin silti huojentuneena todeta, että pörrääminen puuhasta toiseen taitaa auttaa kuin auttaakin juhlamekkoon solahtamisessa....