Muistipeli

Oho, nyt on aikoihin eletty, sillä tänään Kotosella askarreltiin!

Koko juttuhan sai alkunsa siitä, että... Meillä on kaksi ihanaa, rakasta ja fiksua tytärtä. Vaikka vaatteet ja kengät on lapsille aina ostettu tarpeen mukaan, niin pussilakanoita tytöt ovat aina saaneet yhtä aikaa ja aina samanlaiset. Nyt kun lapsista on kasvanut nuoria aikuisia, he ovat alkaneet miettiä tulevaisuutta ja sitä, että olisi paljon järkevämpää omistaa muutama samanlainen pussilakana kuin lukematon määrä parittomia.

Todellakin! Kun täti aikanaan tapasi Kotosen sedän ja yhteinen kotikin perustettiin, niin meillä oli sekalainen kokoelma yksittäisiä pussilakanoita. Petaa siinä sitten parivuoteeseen silmäähivelevän kaunis kokonaisuus! Joten tyttöjen mietelmässä on ihan vissi perä.

Joulun alla Carlssonilla oli käsittämättömän hyvässä alennuksessa Vallilan pussilakanoita. Kuopus sen huomasi ja ryhtyi puuhaan. Jos äiti Kotonen ostaisi kaksi uutta pussilakanaa, kuopus joko antaisi oman uusimman lakanansa esikoiselle tai jos esikoinen haluaisi uudet lakanat, kuopus saisi esikoisen vanhan. Monimutkaista, mutta järkevää.

Kaksi tyylikästä seeprapussilakanaa siis ostettiin ja esikoinen päätti, että kuopus sai ne. Sinänsäkin järkevää, sillä esikoisella Englannissa on ruhtinaallisen kokoinen paripeitto, johon ei normilakana veny hyvälläkään tahdolla. Uusien lakanoiden paketista löytyi tukevalle pahville painettuja hienoja kuvia. Täti ei tietenkään raaskinut viskata pakkausmateriaalia suoraan roskiin, vaan arkit jäivät odottamaan aikaa parempaa, joka siis oli tänään.

Lakanapakkausten lisäksi varasin pöydälle Fiskarsin paperileikkurin sekä kontaktimuovia. Myöhemmin kävin tarvikearsenaaliin etsimässä vielä sakset, kuviopaperia ja liimapuikon.

Kuva-arkkien kääntöpuolella olikin tietenkin tekstiä. Koska olin saanut kuningasidean väkertää kuvista muistipelikortit, teksipuoli piti piilottaa. Onneksi oli tullut ostetuksi tuota skräpäyspaperia joskus aikoinaan ja sieltä löytyi sopivat taustat korteille. Suurin osa paperivaihtoehdoista piti hylätä saman tien joko liian jouluisena tai liian kuviollisena. Muistipelikorttien kääntöpuolen on oltava mahdollisimman yksinkertainen eikä kääntöpuolesta saisi löytyä vinkkiä kuviin siinäkään vaiheessa, kun peliä on pelattu jo kymmeniä kertoja.

Arkkien koot eivät tietenkään mätsänneet, vaan ensimmäiseksi piti käydä saksimaan tai siis tässä tapauksessa viipaloimaan leikkurilla.

Skräppäyspaperiarkki ei mahtunut leikkuriin...

... mutta pienentelin sitä saksilla. Saatuani aikaiseksi sopivankokoisia suikaleita. liimasin kuvasuikaleet pohjapaperille ja jätin ne kuivamaan ruoanlaiton ajaksi.

Sitten vain leikkelin leikkurilla kuvat irti toisistaan. Tosi näppärä tuo paperileikkuri!

Valmiit kortit tuntuivat hyviltä sellaisenaan. Mutta päätin kuitenkin vielä muovittaa ne, etteivät liimaukset irtoaisi pelin tuoksinassa tai varsinkaan pakkaa sekoitettaessa.

Olisipa minulla ollut kunnollista kirjamuovia, sitä sellaista, jota ennen kirjastoissa käytettiin. Se oli tukevaa, napakkaa, paksua ja helppokäyttöistä. Kaupat myyvät sellaista lipsuvaa luirumuovia, että joskus mietin onko elmukelmuun vain vetäisty liimaa pintaan ja myydään sitten kontaktimuovina. Tosin muovintoimittajat toimittavat nykyään kirjastoillekin huomattavasti huonompilaatuista kirjanpäällystettä kuin ennen. On se kumma, kun mitään ei enää tehdä kunnolla!

Päällystin kortit molemmin puolin. Leikkasin muovista pitkiä soiroja, joissa oli pienet "saumanvarat". Paljastin soiroa vähän kerrallaan ja liimasin ensin kuvapuolen muoviin siten, että kolmelle reunalle jäi vajaan sentin verran muovia yli. Muovista leikkasin avoimiin kulmiin kolmiot pois ja käännettävään reunan kulmaan vinon viillon.

Kolmelta reunalta käänsin reunat taustapaperin päälle. Tästä sain parhaat kuvat siinä vaiheessa, kun mokasin. Olin täräyttänyt tarran päälle taustapuolen ja asettelin nätisti taitteita kuvan päälle... Eli ei sen ihan näin pitänyt mennä!

Lopuksi kiepsautin muoviin myös taustapuolen niin, että muovi säilyi ehjänä etu- ja takapuolen välisessä reunassa.

Lopuksi leikkasin pois ylimääräisen muovin.

Tässä vaiheessa haaveilin jälleen laminointilaitteesta, kuten olen aina sillon tällöin haaveillut siitä lähtien, kuin luin Sirpan väkerryksiä -blogista, kuinka hän oli tehnyt korvakoruja laminoimalla joulupostimerkkejä. Saksalaiskaupassa olisikin ollut laite kaupan, mutta en sitä kuitenkaan hankkinut. Jäin miettimään, että tarvitsisinko sitä todella... Ja nyt sitten luin tuosta samaisesta blogista, kuinka Sirpa oli laminoinut lumihiutaleita!

Kun kaikki kortit oli muovitettu, hypistelin tekeleitäni tyytyväisenä. Tosin ei aavistustakaan, pelaako näillä korteilla joku joskus. Ehkä tuli tehtyä turhaa työtä, mutta enpä ainakaan heittänyt hyvää materiaalia hukkaan!

Joten ei kun pelaamaan!

PS. Mitä iltapäiväkahviin tulee, niin tämän päivän kahvileipä oli ihan toista kaliiperia kuin eilinen minikokoinen Runebergin torttu. Kaupassa oli alennettu laskiaispullia, koska niissä oli viimeinen käyttöpäivä käsillä. Aika muhkeita herkkuja!