Kylmästä lämpimään

    

Nyt kun paukkupakkaset ovat mennyttä elämää ja ulkoilu raikkaassa, leudossa pakkassäässä on suuri ilo ja nautinto, päässä on pyörinyt alkujaan Jukka Pojan biisi Kylmästä lämpimään, jonka Anna Abreu ansiokkaasti esitti Vain elämää -ohjelman toisella tuotantokaudella. Tultiin rytinällä kylmästä lämpimämpään ja ihan ihmetellä täytyy, miten leppoisa voi talvikeli olla! Laulun sanoitus nyt ei muuten sovi tähän sään lauhtumiseen, mutta ei anneta sen häiritä.

Vielä perjantaina työmatkaa taittaessa oli syytä pistää töppöstä toisen eteen rivakkaan tahtiin. Siitä huolimatta neljän kilometrin matkalla tuntui pakkanen pääsevän palttoon alle. Kylmää oli ollut jo tovin, mutta jotenkin perjantaina tuntui kuin pakkasukko olisi yrittänyt vielä kiristää otettaan. Tätikin muuttui aivan huurupäiseksi hoppuillessaan kohti työpaikkaa. Katsokaa nyt vaikka:

Muuten viikko on vierähtänyt käsittämättömän nopeasti. Tuntuu etten muuta ole ehtinytkään kuin töitä... Kaksi iltavuoroa haukkasi aikaa illoista ja varsinkin, kun toisena vapaana aamuna istua latskotin kampaajan jakkaralla, niin ei viikkoon ole ylimääräisiin harrastuksiin juuri jäänyt aikaa. Perjantaina oli hölmöin työvuoro, se sellainen, ettei vapaa-aikaa oikein jää aamuun, ei iltaan. Lauantainakin annoin kaikkeni työpaikkalla, joten kotona ei ollut paukkuja puuhailuun.

Kotona olen väkertänyt pieniä virkkauksia. Mitään ei vielä ole valmiina. Saa nähdä, noinkohan näistä tekeleistä jotain tulee..

Kotityöt on laiminlyöty tyystin viikon aikana. Tiskikone ja pyykkikone ovat kyllä töitä tehneet ja pöytäpyyhintä on heiluteltu pinnoilla, Mutta suuremmat siivoilut jäivät toiseen kertaan. Jääkaappia pesin tänään aamulla, mutta muuten tekemättömät työt häiritsivät sen verran, että läksimme niitä karkuun ja katsomaan mitä isälle ja äidille kuului.

Hyväähän heille kuuluui. Sulo-kissakin on ihan höperöitynyt lauhtuneesta talvikelistä ja ulkoilisi enemmän kuin jaksaa. Niinpa kissaherra ramppaa ovessa edestakaisin. Välillä pitää käydä vahtimassa lintuja pihalla ja välillä hetki köllimässä isän ja äidin sängyllä. Vaikka meistä näytti, että kissa koetti vaania lintuja, niin taisi mirri ollakin tipujen henkivartija. Kun Sulo oli sisällä, näimme ikkunasta traagisen näytelmän, kuinka haukka kävi tyytyväisenä jyviä nokkineen pikkulinnun kimppuun. Se oli sen pikkulinnun lorun loppu.

Pieni kolahdus ja koko pihalla aterioinut keltasirkkuparvi singahti läheiseen puskaan.

Veljeni oli ollut päivällä pilkillä ja toi äidille ison hauenvonkaleen. Siihenkin liittyy traaginen tarina. Kun kala oli kiskottu avannosta ylös, se oli viimeisinä töinään iskenyt hampaansa syvälle veljeni peukaloon. Haava ei ollut pitkä, mutta syvä se oli, joten verta oli jäänyt avannon reunalle. Peukku oli jo pahasti pullistunut, kun haavaa hoitelimme. Toivottavasti tekemäni sidos enemmän suojasi kuin vahingoitti sormea ja haava paranisi tulehtumatta!

Mutta äitini kosti hauen tekoset ja leikkasi siltä pään poikki!

Iltapäivän kuluessa kävimme äidin kanssa vähän haukkaamassa happea ja tarpomassa metsäautotiellä. Enkä voinut jättää kameraa rauhaan, vaan kuvia oli napsittava. Luminen talvi on niin kuvauksellinen!

Kävelyn jälkeen alkoi minua poltella, että kotiin pitäisi päästä. Mutta setä istui isän kanssa liimattuna tv:n ääreen. Jännäsivät ampumahiihtoa, joten ei auttanut kuin odotella.

Kotona kävin heti töihin käsiksi. Tein ruokaa tulevalle viikolle. Kattilallisen italianpataa ja uunissa paistoin mikalö-piirakkaa, eli suolaista piirakkaa, johon tuli täytteeksi kaikkea, mitä kaapeista löytyi. Sieltähän löytyi jauhelihaa, parin tuorejuustopurkin loppu, purkillinen kreikkalaista maustamatonta jukurttia, kananmunia, pari nahistunutta tomaattia ja juustoraastetta.

Kun piirakka tuli uunista ulos, maistelimme sitä sedän kanssa ihan vain pikkuisen...

Kuivakaapin uumenista putkahtaneista kuppikakkuaineksista tekaisin muffineita.

Taikinan joukkoon upotin vadelmia pakastimesta, mutta silti tällainen valmispakkaus ei vedä vertoja ihan kokonaan omatekemille leivonnaisille. Sitä paitsi taikinaan piti lisätä kananmuna, desi maitoa ja desi ruokaöljyä, joten paketissa siis oli valmiina jauhot, leivinjauhe ja sokerit. Aika onnetonta.

Lykkäsin muffinit uuniin ja istahdin nojatuoliin lukemaan Facebookista tuttujen kuulumisia. Onneksi hajuaisti vielä toimii... Kun paistuvien leivonnaisten tuoksi leijui sieraimiin, havahduin muistamaan leivonnaislapseni. Kypsiä ovat ja ehkä aavistuksen kuivakkaita, mutta vielä hyvinkin syötäviä.

Kuorrutuksen jätän tekemättä. Hyvältähän se rasva- ja sokerimössö pursotettuna näyttää, mutta kukaan meistä ei siitä erityisesti pidä. Kakkuset eivät ole menossa kauneuskilpailuihin, eikä niiden muutenkaan tarvitse esiintyä edukseen, joten herkuttelemme niillä ihan ilman hilpetöörejä.

Tulevalle viikolle näyttäisi kasaantuvan aktiviteettejä enemmän kuin laki sallii. Jää nähtäväksi, mihin kaikkiin soppiin sitä ehtii lusikkansa upottaa ja etenkin, ehtiikö niistä yhtään mitään tänne raportoida. Talvisen terhakkaa tammikuun loppua jokaiselle!